Jippu – Väärinpäin lentävät linnut

Warner

Jippu, tykkää Berlusconista.

Neljän vuoden odotus on päättynyt – naistenlehdillä on jälleen ruodittavaa.

Onko se onnellinen? Joko se on mennyt naimisiin? Mites aerobicharrastus? Vieraileeko levyllä Samuli Edelmann? Mites suhde yläkertaan? Monetko villasukat sillä on? Hei Jippu, kerrotko vielä siitä, kun jouduit lastenkotiin ja kasvoit ihmisenä?

Jos Jippua ei olisi, hänet pitäisi keksiä.

Jippu nimittäin on ennen kaikkea hahmo – liian herkullinen ollakseen täysin todellinen. Uuden albumin kannestakin katsoo jokin sekoitus Charles Dickensin tarinasta tuttua nykyisen joulun henkeä, Lady Gagaa ja yläasteen tupakkapaikan johtavaa naarasta.

Jipussa on aineksia Suomen kiinnostavimmaksi poptähdeksi, mutta toistaiseksi hän on ollut kiinnostava pelkästään hahmona, ei niinkään muusikkona.

Väärinpäin lentävät linnut parantaa tilannetta. Se on loikka runotyttöestetiikasta ja melankoliaiskelmästä virtaviivaisemman popin maailmaan ja sellaisena iloinen yllätys.

Jipun omien sanojen mukaan Väärinpäin lentävät linnut on neljän vuoden kasvutarina ja alaston kuvaus rakastamisesta sekä keskeneräisyydestä. Albumi kärsii yhdestä ongelmasta: biisimateriaali ei osoittaudu musiikillisesti tarpeeksi vahvaksi kantaakseen raskasta teemaa harteillaan läpi albumin.

Parhaimmillaan musiikki silti koskettaa eikä jää ainoastaan äänitapetiksi. Avausraita Eva (Nukutaan kielletyllä iholla) on suorastaan loistava, loppua kohti kasvava julistus ihanasta rakkaudesta. Positiivisen puolelle kääntyy myös Kotona taas, jossa on albumin keskiluokkaisin sanoitus lasten nimineen ja jääkiekkokaukaloineen. Hei me erotaan yhdistää erotilityksen toiveikkaaseen poprallatteluun vallan kivasti. Kohtalokkaan ilmava Inhoan sinua kohoaa albumin toiseksi parhaaksi sävellykseksi ja sen c-osa hätkähdyttää:

”Laita se sun arkkusi kii niillä nauloilla
Makaa haudassa
Pelkää, palele
Sun on parempi elää kuolleena”

Singlebiisi Väärinpäin lentävät linnut toimii raakkuvine variksineen muuten kivasti, mutta muistuttaa liikaa Jipun edellisen Kuka teki minusta tän naisen -albumin sinkkujen perisynnistä eli paatoksellisesta laahaavuudesta.

Villasukkahimmailu nostaa päätään pahiten skipattavaksi välisoitoksi jäävässä, joskin persoonallisesti nimetyssä Väärin tein (Purple Rain) -biisissä. Onneton morsian, tulkinta Sister Rosetta Goes Before Us -kappaleesta, jämähtää kokonaisuutena tanssilavaiskelmän tasolle. Hitiltä tuoksahtavan Henki ja elämä -biisin kesyksi radiopophölkäksi vääntyvä kertosäe tekee kaikkensa mitätöidäkseen elektropoppia vilauttavan säkeistön mittavat ansiot. Kuninkaassa käy taas päinvastoin.

Sanoitukset osuvat välillä maaliin, välillä lentävät metritolkulla ohi. Ne ovat silti vaivaannuttavimmillaankin rehellisiä ja välttävät poplyriikan perisynnin eli mitäänsanomattomuuden:

”Viet meidän äitiä vuosittain kalliilla syömään
Etkä suostunut edes mulkkuja lyömään
Oot kuin vampyyrileffojen teinitähdet sängyssä”

Lyyrinen ilmaisu on paikoin aiempaa banaalimpaa, mutta ainakaan Jippu ei taivu kompromisseihin, vaan paiskaa kaiken kuuntelijan naamalle ja jättää hänet pureskelemaan sanomaansa ilman selityksiä.

Nimenomaan suorasukaisuutensa ansiosta Jippu on loistava popparipersoona: häntä rakastetaan ja vihataan täysillä. Hän ei peittele keskeneräisyyttään artistina ja on oikealla tiellä – toivottavasti malttaa kulkea sen loppuun ja katsoa mitä tapahtuu. Seuraavaksi vaikka lisää elektropoppia, kiitos!

64 Väärinpäin lentävät linnut on huippuhetkiltään ansiokas ja virheineenkin Jipun selvästi paras ja kunnianhimoisin albumi. Todennäköisesti merkittävä väliaikapiste Jipun matkalla kohti ilmaisun kristallisoitumista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!