Jimmy Träskelin – Tuulisen kylän poika

Kansanmusiikki-instituutti

Banjonsoitto on Jimmyn sydäntä lähellä. (Kuva: Mikael Mattila)

Kokkolalaisen lauluntekijän soolodebyytti on juureva, tunteikas ja esikuvilleen osoittamasta uskollisuudesta huolimatta tervetulleen erilainen.

Monesti ovat tuulet Hankoniemessä puhaltaneet sen jälkeen, kun Jimmy Träskelin sieltä maailmalle lähti. Lauluntekijä ajautui Hangosta Kaustisen maineikkaaseen Ala-Könni-opistoon ja valmistui sittemmin Kokkolan ammattikorkeakoulusta kansanmusiikkipedagogiksi. Siinä sivussa hän on toiminut Kansanmusiikki-instituutin leivissä ja puuhaillut erinäisten musiikkiprojektien parissa, aina varhaisista makuuhuoneäänitteistä joululauluihin ja perinteiseen huuliharppumusiikkiin.

Kuitenkin vasta 27-vuotiaana oli Träskelinin ensimmäisen soololevyn aika. Aiemman sooloprojektin Jaybird Robertin ja Barefoot Turnips -duon englanti oli ensin vaihtuva suomeksi, mutta Träskelinille rakas amerikkalainen perinnemusiikki aina sinne Dylaniin, Coheniin ja Cat Stevensiin asti pysyi mukana. Suomalaista perinnemusiikkia unohtamatta.

Sikäli mikäli jatkuvassa levyjen virrassa muista erottuminen on itseisarvo, ovat Träskelinin lähtökohdat virkistävän poikkeavia. Kokkolan skene kun on kaikessa monipuolisuudessaan melko kaukana suurista poptaajamista ja on täten mahdollistanut omanlaisensa ilmaisukeinot. Melko trendeistä vapaa on tämäkin levy.

Vaikka termi ”trubaduuri” onkin kärsinyt totaalisen inflaatioon ja joka nykyään yhdistetään jokaiseen yksinäiseen kitaranrämpyttäjään, on se Träskelinin vanhahtavan romanttiseen ilmaisuun varsin hyvin istuva. Hahmossa on ajattoman steampunkmaisia sävyjä; hän on kuin siististi pukeutunut kulkuri, eksyneenä ProToolsin ja Steve Jobsin maailmaan. Laulut taas ovat enimmäkseen runollisen haaveilevia tarinoita, joiden kerrontatapa on vahvan kansanlaulumainen.

Tämä käy ilmi jo levyn avaavalla, naivistisella eskapismin ylistyksellä nimeltä Älä huolehdi Jerry, jolla aurinko paistaa ja linnut laulavat. Träskelinin banjo ja Sampo Korvan mandoliini saavat aikaan reippaan bluegrass-svengin, joka kuulostaa siltä kuin studiossa olisi paikalla isompikin kokoonpano.

Merikaupungin kasvatin lauluissa meri on toistuva aihe. Toinen on taas vastakkainen sukupuoli, ja etenkin sen vaikeastitavoiteltavuuden mytologia. Suuressa osassa kappaleita teemat yhdistyvät. Tämä ei ole sattumaa, sillä molemmat esitetään tavoittamattomina, äärettöminä mysteereinä. Yhteys käy ilmi jo kansitaiteessa.

Löyhästi omaelämänkerrallisessa nimikappaleessa poika lähtee laivalla suureen maailmaan, mutta joutuu seireenin huijaamaksi ja uintireissullaan lähes hukkuu. Kuitenkin avausraidan huoleton ote säilyy, ja tarina kerrotaan lähinnä kohelluksena, jolle jälkeenpäin voi nauraa.

Sen sijaan Neito ja majakanvartija on raskas balladi, jossa päähenkilöiden romanssi kuihtuu neidon koti-ikävään. Yksinäisyyden tunnelmaa vahvistaa säestyksetön laulu, jota välillä jaksottaa kolkosti soiva, huojuva huuliharppu. Laulu on levyn vaikuttavimpia.

Toinen helismaalaista raskautta huokuva tarina on Kartanpiirtäjä Simeon, joka viittaa viime vuoden lopulla edesmenneeseen, pitkän linjan musiikkimieheen Simo Westerholmiin. Pitkässä balladissa on samanlaista raskautta kuin Joose Keskitalon Luoja auta -debyytillä.

Vaikka Westerholmin merkittävyyttä tuskin kukaan hänet tietävä kyseenalaistaa, liittyy haaksirikon partaalla rimpuilevasta laivan miehistöstä kertovan kappaleen taustaan myös Kansanmusiikki-instituutin viime vuosien ahdingot.

”Entä kuinka käy elämäntyöni,
sekö tuosta vaan vetiseen hautaan saatetaan?
Aallot pauhaa, ei täällä rauhaa saa”

Tekstittäjä Träskelinillä haaveilevampi runoilu uppoaa välillä kielikuvien suohon, mutta hänellä on mainio kyky tuoda esiin todellisuutta satumaisten tarinoiden kautta. Leviatan on merenkävijä Henrikistä kertovan legendan muotoon sepitetty ydinvoimakannanotto. Maailman laidalla nukkuva peto kun on kykenevä lämmittämään taivaan ja maan. Biisin ragtime jolkottaa soitelleen sotaan, ilkikurisen kazoon vahvistaessa vaikutelmaa.

”Mut Leviatan on peto tarujen, se ei kuole milloinkaan.
Entä jos se ei suostukaan tanssimaan pillimme mukaan?
Silloin hautaamme sen, sanoi Henrik
niin syvälle alle maan, ettei sitä löydä kukaan
Näin homma hoidetaan!”

Levyn keskivaiheilla Träskelin vakavoituu mainitun vastakkaisen sukupuolen mystisyyden äärelle. Tuulettoman yön tarinoita on herkkyydessään kuin suomalaista Nick Drakea, mutta ehkä vieläkin tunteikkaampi on Jäähyväisvalssi nro. 37. Molemmista huokuu menettämisen ja tavoittamattomuuden haikeus, jota jälkimmäisessä tukevat levyn hienoimpiin kuuluva sävellys ja Sampo Korvan mandoliini. Kieltämättä viimeiseen säkeeseen kiteytyy paljon:

”Siinä hetkessä jossa vain pettymys on aiheeton
et hyvästejä lausu, ne valmiiksi saneltu on”

Sitten toiveikkuus pätkittäin palaa. Yhdessä Arttu Mäkelän (kitara) ja Eetu Klemetin (mandoliini) kanssa tulkittu Konsta Jylhän Pelimannin kaikuja päästää irti poikahuumorin sekä Träskelinin ilmiömäiset huuliharpputaidot. Kappaleelta myös välittyy selkeimmin levyn rento yhdessä soittamisen tunnelma, sillä lähes kaikki biisit on nauhoitettu studiolivenä, ja vielä idyllisessä puutalossa.

Muutenkin Träskelin on tehnyt lähes kaiken itse, kansitaiteesta äänittämiseen. Tämä on huomattavissa lopputuloksessa ristiriitaisesti: sekä visuaalinen että soundillinen anti ovat jonkinlaisessa välitilassa puleeratun ja kotikutoisen janalla, eikä konsepti toimi samoin kuin esimerkiksi Joose Keskitalolla tai Lännen-Jukalla. Siksi onkin yllättävää, että Träskelinin selkeästi harkitun vision toteutus jää hieman keskeneräiseksi.

Toisaalta biisimateriaali kon auttaaltaan hienoa ja levyllä soittaa liuta lahjakkaita muusikoita, joiden yhteissoundi on erinomainen. Silti tuotannolliset elementit eivät aina kohtaa. Viehättävään lo-fi-tunnelmaankaan ei oikein päästä, vaan esimerkiksi Kartanpiirtäjä Simeon kuulostaa melko demomaiselta.

Levyn todellinen huipennus on säästetty sen loppuun. Tuhannes laulu toki kuulostaakin siltä, ettei se voi olla mitään muuta kuin päätösraita, mutta sen juhlavuus ja hienoinen paatos on komeaa kuultavaa – kuin Hector parhaina päivinään. Maailma on edelleen outo paikka, mutta ehkä outouskin on helpommin ymmärrettävissä, kunhan ”olet kaunis siinä, älä liiku ollenkaan”.

77 Tuulisen kylän poika matkaa tunnelmasta toiseen uskottavasti. Sanoitukset paikoin kompastuvat omaan runollisuuteensa ja hienot sävellykset olisivat ansainneet luovempaa tuotantoa, mutta välitön tunnelma ja sydän ovat läsnä. Vuoden parhaita debyyttejä, jolle soisi suurempaakin näkyvyyttä.

Jaahyvaisvalssi nro 37 by Jimmy Träskelin