Jessie Ware – Devotion

PMR Records

Arvokas vai ylimielinen?

Minne tahansa popin arvokkuus taannoin katosikin, nyt se on tullut sieltä takaisin.

Joku 1990-luvulla popmusiikkia kuunnellut saattaa muistaa ajan ennen Rihannaa, Nicki Minajia, Lady Gagaa ja Christina Aguileraa. Ajan, jolloin estradeja hallitsivat shokeeraajien sijaan arvokkaasti esiintyvät upeaääniset naiset kuten Annie Lennox, Lisa Stansfield, Sade ja Whitney HoustonMadonnakin, kun oli sillä tuulella.

Muutaman vuoden ajan naispopparin tärkein tavoite oli kuitenkin joko ilmestyä lavalle mahdollisimman vähissä vaatteissa tai saada kuteet mahdollisimman nopeasti yltään. Pidän tietenkin neljästä alussa mainitsemastani tähdestä, mutta silti (tai ehkä sen takia) Jessie Ware on kuin viileän raikas tuulahdus jo menetetyksi luulemaltani ajalta, jonka paluusta Adele, Emeli Sandé ja Florence and the Machine ovat ehtineet vinkata tahoillaan.

26-vuotias Jessie Ware kuulostaa Lennoxin ja Saden kasvattityttäreltä. Hänen jumalaisessa äänessään sekoittuvat triphopiin sopiva tummasävyisyys ja soulin sielukkuus. Hän kuulostaa yksinkertaisesti täydelliseltä.

Joku saattaa muistaa Waren SBTRKT:n laulajan pestistä, mutta hyvin harva tuntee häntä entuudestaan. Siihen nähden Devotion on ällistyttävän vahva ja yhtenäinen albumi. Se ei hypi koukusta toiseen perinteisen popalbumin tapaan, vaan kietoo vähitellen syleilyynsä kuin suojelusenkeli, jonka pauloista ei haluaisi irrottautua lainkaan.

Devotion osoittautuu myös hämmästyttävän 1990-lukulaiseksi levyksi. Kuunnelkaa vaikka laiskalla biitillä evästetty No to Love – eikö se kuulostakin hieman Bomb the Bassin Winter in Julylta? Osasyynsä on varmasti Lennox kohtaa Saden -mielleyhtymällä, mutta kirjasin ylös lisäksi Stansfieldin, Neneh Cherryn ja Tracey Thornin, jopa Portisheadin. Devotionia voi suositella myös James Blaken esikoiseen tykästyneille.

Singlet 110 % ja Wildest Moments ovat albumin helpoimpia kappaleita: ensin mainittu väläyttää r’n’b:n ja garagen risteyttävää silkkistä soundia eikä jälkimmäinen erotu sävellyksenä mitenkään lukuisten amerikanpoppareiden keskitempoisesta läiskeestä. Nimibiisi hiipii kaiuttimista lempeästi, Sweet Talk tunkeutuu upeine kitarakuvioineen vuoden parhaiden soul-biisien kastiin ja sellolla kuorrutettu Night Light puolestaan iskee tiskiin komean kertosäkeen.

Varsinaisia huteja albumi ei lauo, mutta vastapainoksi kirkkaimmatkaan timantit (Sweet Talk, samanlaisella kitaralla rikastettu Running ja ilmava Taking in Water) eivät yllä aivan kuolemattomuuteen asti.

Mutta se ei haittaa lain: Devotion huokuu nimensä mukaisesti omistautumista ja rakkautta popmusiikkia kohtaan. Ja mikä parasta, se saattaa keikkua myös myyntilistojen kärkipäässä tänä syksynä. Pitäkäämme peukkuja.

82 Devotion määrittelee tyylikkyyden vuonna 2012 ja on samalla Frank Oceanin Channel Orangen ohella vuoden vahvimpia esikoisalbumeita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!