Jeremy Jay – Dream Diary

K Records

Poikamaisen romantikon neljäs albumi legendaariselle twee pop -levymerkille.

Toisinaan levyarvioissa törmää mainintaan arvosteltavan levyn ajattomuudesta. Usein tarkoituksena lienee korostaa levyn riippumattomuutta ajalleen tyypillisistä, ohimenevistä muotivirtauksista ja näin erottaa se radion soittolistoille räätälöidyistä poptuotteista.

Tai sitten kyse on oraakkelimaisesta musiikin kestävyyskartoituksesta – tämä levy säilyy ja koskettaa sukupolvesta toiseen.

Jeremy Jayn levyjen ajattomuus on toisenlaista. Ne eivät tunnu tulevan mistään ajasta. Ne ovat juuri nyt, kuunnellessa.

Dream Diary on toistaiseksi vahvin osoitus Jayn kyvystä luoda tiivis ja ajaton tunnelma yksinkertaisin keinoin. Aiemmilta levyiltä tuttu 1950-luvun rock’n’rollin ja doowopin viattomuus ja rakenteellinen selkeys ovat edelleen läsnä. Tallella on myös 1980-luvun uudesta aallosta muistuttava musiikillinen ja esteettinen kinnaavuus.

Uutta on jo viime vuotisella Splash-albumilla ilmennyt kehitys kohti dynaamisempaa ilmaisua. Tosin tässä tapauksessa olisi sopimatonta ja harhaanjohtavaa kutsua Jeremy Jayn ja hänen yhtyeensä sointia aiempaa lihaksikkaammaksi.

Jos jokin on kasvanut, niin itseluottamus sekä intoilu Sonic Youthista ja edellisen levyn Someday Somewhere -kappaleessa mainitusta Pulpista.

Myös päivänvalon määrä on vähentynyt. Jos aiemmilla levyillä käytiin läpi päiväkirjamerkintöjä, niin nyt kuiskivat yökirjan sivut.

”Midnight road on the motorway / we were kids/
I don’t know / we were trying to make our way /
In a midnight car / smoking cigarettes after dark”

Jeremy Jay laulaa tai laulaen puhuu vahvasti kaiutetut öiset seikkailunsa tutulla pakahtuvan sydämen värittämällä äänellään.

Kasvanut itseluottamus ja kokemus lauluntekijänä ovat vahvistaneet Jeremy Jayn laulun hienostunutta omalaatuisuutta niin, että kappaleiden sadunomainen tunnelma on lähes käsin kosketeltavissa.

Toisaalta Dream Diaryn yleistunnelma käy välillä niin ylitsevuotavaksi, että yksittäiset kappaleet katoavat virtaan ja niiden erottaminen toisistaan tuntuu hankalalta. Sama ilmiö on ollut huomattavissa myös Jayn edellisillä levyillä.

Tässä mielessä hän muistuttaa levy-yhtiönsä pomon Calvin Johnsonin johtamaa Beat Happeningia, mutta sillä erolla, että Johnson loi vinksahtaneilla sanoituksillaan yksittäisille kappaleille selkeämmän identiteetin.

Dream Diaryn tunnelma tuo hätkähdyttävästi mieleen erään David Lynchin Twin Peaksin henkilöhahmoista: agorafobisen, orkideoita kasvattavan introvertin Harold Smithin, miehen, joka ystävystyi ateriapalvelun kautta Laura Palmeriin ja säilytti hänen salaista päiväkirjaansa. Yhteyttä vahvistaa entisestään Wild Orchids, yksi Dream Diaryn tarttuvimmista kappaleista.

Lähes johncarpentermaista kosketinriffittelyä sisältävä The Dream Diary Kids erottuu elektronisuudessaan selkeästi levyn muista kappaleista ja muistuttaa kakkoslevy Slow Dancen rytmikkyydestä.

Blondie-laina Shayla toimii hyvin alkuperäistä suoremmin toteutettuna. Söpössä Our Only Light’s a Flashlightissa toistuu levyn kappaleiden ominaispiirre: harsomaiset hautausmaa-urut ja herkät pianomelodiat luovat tekstuuria rumpu-basso-kitara-kolmion lanaamaan pohjaan.

80 Dream Diary ei ehkä ole omalaatuisen pehmispopin asuun puettu universaali totuus teini-ikäisen nuoren ulkopuolisuuden tunteesta ja kaikkivoipaisuudesta, mutta jotain olennaista Jeremy Jay onnistuu nuoruuden kiihkosta levyllään tavoittamaan.

Jeremy Jay – Caught in a Whirl