Jason Isbell & The 400 Unit – Here We Rest

Lightning Rod

Ex-Drive-by Truckerin kolmas soololevy jatkaa tasapainoilua ylimakean jenkkiläisen radiorockin ja rootsimman materiaalin välillä.

Jason Isbell on pitkälti syy siihen, miksi Drive-by Truckers löi läpi niin voimallisesti kuin se teki. Toki hän ei enää ollut yhtyeessä silloin, mutta Isbellin aikana tehty pohjatyö loi perustan bändin maineelle. Isbell vastasi Decoration Dayn ja Blessing & A Cursen välillä yhtyeen parhaista kappaleista ja sai yhtyeen ydinkaksikon Mike Cooleyn ja Patterson Hoodin kiinnostumaan lauluntekemisestä uudestaan. Hän sytytti kipinän itsensä magnum opuksellaan (Southern Rock Opera) väsyttäneen yhtyeen pallogrillissä.

Kun haastattelin pää-Trucker Patterson Hoodia Dirty South -albumin aikoihin, hän intoutui kehumaan Isbelliä vuolain sanankääntein. Kotikaupunkinsa Athens, Georgian lauluntekijäpiireistä löytynyttä lahjakasta nuorta tekijää vaivasivat ylipaino ja itsetunto-ongelmat, mutta hänellä kyky tehdä lauluja, jotka olivat puuttuva lenkki Hoodin ja Cooleyn välillä. Nissä oli ensimmäisen intohimoa ja toisen taitavaa käsityöläisyyttä ja mustaa huumoria.

Ensimmälle yhteiselle levylle Decoration Day Isbell kirjoitti yhden yhtyeen klassisimmista kappaleista, Outfitin. Kappale päivittää Lynyrd Skynyrdin Simple Manissa esitetyn etelävaltiolaisen punaniskaisen ylpeyden ja uppiniskaisuuden nostalgian ja huumorin keinoin. Levyn nimikappale tekee saman hieman vähemmän huumoriin nojautuen.

Seuraavalla levyllä yhtyeeseen liittyi basisti Shonna Tucker, jonka kanssa hoikistunut ja itsetuntonsa omahyväisyyden rajoille rakentanut Isbell meni jonkun ajan päästä naimisiin. Viimeiseksi jääneellä levyllän Truckersin kanssa Isbell tuntui piilottelevan valttikortteja hihassaan. Pian selvisi mikä tuo valttikortti oli: Isbell erosi sekä Tuckerista että Truckersista ja ilmoitti työstävänsä ensimmäistä soololevyään Sirens of the Ditch (2007).

Siinä missä tuo levy kärsi Truckersien jälkeisestä krapulasta (sillä soittaa yhtyeen rytmisektio ja sen on tuottanut Patterson Hood), oli vuonna 2009 ilmestynyt Jason Isbell and The 400 Unit askel oikeaan suuntaan. Vaikka kappalemateriaali noudatti pitkälti debyytin kaavaa (puolet hiottua radiorockia ja puolet rootsimpaa särmää), tuntui Isbell energisoituneen uuden taustabändinsä kautta musiikilliseti aivan toisella tavalla. Esimerkiksi Good oli niin energinen rypistys, ettei sen kaltaisesta olisi voinut edellislevyllä edes unelmoida. Kappaleet olivat myös täynnä koukkuja, minkä ansiosta levy palasi lautaselle usein.

Kolmas soololevy Here We Rest parantaa vielä edellisestäkin. Nyt musiikillisen fokuksen lisäksi Isbell on saanut otteen myös teksteistä, jotka ovat edellisillä levyillä olleet hieman hukassa. Truckersin aikana Isbellin tekstejä leimasivat hienot henkilöhahmot, joiden tuntoja hän kuvitti ihailtavan detaljirikkaasti. Nyt nuo todellisen tuntuiset ihmiset ovat palanneet hänen lauluihinsa. Vietettyään huomattavan ajan tien päällä Isbell palasi pieneen kotikaupunkiinsa pohjois-Alabamaan ja näki omin silmin laman vaikutukset. Tämän on sanottu olevan Here We Restin taustalla, ja kieltämättä sen kuulee näistä kappaleista.

Levyllä on edelliseen verrattuna enemmän akustisia instrumentteja. Kitaroita, mandoliineja ja viuluja. Tämä itsessään lisää sen rustiikkista tuntua. Daisy Mae on kaikkien perinteiden mukainen akustinen balladi white trash -tytöstä, jolle elämä on jakanut samaan aikaan liian paljon ja liian vähän. Tulee mieleen Ree elokuvassa Winter’s Bone.

Hauska on myös kuulla Isbellissä uusia sävyjä. Codeine ja etenkin Never Could Believe kantavat sisällään voimakkaana Steve Earlea, ensimmäinen vanhan narkkarin haamua ja toinen letkeästi groovaavan vanhemman valtiomiehen bluesahtavaa kantrifunkia, jossa sanat rakentavat rytmiikkaa esimerkillisellä tavalla. Vähemmän onnistunut on Candi Staton -cover Heart on A String, joka on niin äklön makea, että vatsaa kääntää.

Here We Rest on myös hyvin yksinäinen levy. Sen ihmiset tuntuvat elävän tien päällä, joku  kiertävinä muusikoina tai muuten vaan sosioekonomisen tilaneteen pakottamina. Levy 11:sta kappaleesta 4 käsittelevät muuttoa tai uudelleen asettummista, lähtöä ja sitä seuraavaa juurettomuutta.  Alabama Pines kääntää syyttävän sormen kohti kertojaa itseään.

”The AC hasn’t worked in 20 years / probably never made a single person cold / I can’t say the same for me / I’ve done it many times.”

Ja heti seuraavassa kappaleessa Go It Again ollaan taas tie päällä. ”It’s too bad we all live the dream” on kylmäävä huomio, ja tuo mieleen muinaisen emobändin ja sen loppuvaiheet. Itse asiassa tarkemmin tarkasteltuna Isbellin oma henkilöhistoria ja tilinteko oman epäonnistuneen ihmissuhteen kanssa tuntuu tihkuvan läpi kappaleen kertosäkeistä.

”Realising just how close you’ve come to death / I’m re-arranging accordingly / I’m realising what I’ve lost and what I’ve left / from ’taking it home’ to ’go it alone’, again / In real life these things don’t happen much at all / it’s too bad we all live the dream / I’m realising just how far I had to fall / from ’taking it home’ to ’go it alone’, again”

Muistuu mieleen toinen juttutuokio Patterson Hoodin kanssa, vuonna 2007 kun yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Isbellin lähdön jälkeen. Hood vaikutti väsyneeltä ja haluttomalta edes puhumaan aiemmin maasta taivaisiin kehumastaan Isbellistä. ”Jason on loistava tyyppi ja loistava lauluntekijä, mutta hän tekee nyt omaa juttuuaan, ja tekee melkein mieli sanoa Luojan kiitos. Niiden kahden (Isbell ja Tucker) riitely oli tuhota bändin. Olen iloinen että Jason lähti”, muistan Hoodin sanoneen.

Iloisia pitää olla meidänkin, sillä tämä vaikeasti paikallistettava jokin on puuttunut aikaisemmilta soololevyiltä. Isbell on jälleen verta ja lihaa, omasta kokemuksestaan ja lähipiiristään tarkalla silmällä ja ihailtavalla rehellisyydellä kirjoittava lauluntekijä.

89Jason Isbell on saanut yhdistettyä slide-sankarin ja lauluntekijän lahjansa täysvaltaisesti, ja voidaan helposti puhua miehen parhaasta soololevystä. Kirjoittajana Isbell alkaa olla taas Truckersin aikaisen itsensä tasolla.

http://www.youtube.com/watch?v=Hxv0g-6m3GY

Jason Isbell & The 400 Unit – Alabama Pines