Jarkko Martikainen – Usko

Sakara Records

Jarkko Martikaisen soolotrilogiassa usko nousee toivon edelle mutta taipuu rakkaudelle.

Alussa oli rakkaus, toivo – ja usko. Ja samat kolme ovat jäljellä myös silloin kun kaikki turha karsitaan ihmisyyden ympäriltä pois. Jarkko Martikaisen kunnianhimoinen soolotrilogia saapuu arvoiseensa päätökseen, kun hän ottaa käsittelyynsä vertaiskäsitteistä laajimman.

Martikainen ei ole hätkähtänyt suurien aiheiden edessä. Taiteilijan rohkeutta täytyy kunnioittaa. Se, että näistä teemoista onnistuu sanomaan jotakin uutta ja kiinnostavaa suureellisuuteen pakahtumatta, on mestarillista. Rohkeuden lisäksi se vaatii rehellisyyttä.

Musiikillisesti Usko on kolmikon rikkain. Martikainen taustalle koottu Äänioikeus-yhtye sävyttää solistin karheaa ilmaisua jousin, puhaltimin ja lyömäsoittimin. Raudanluja soittajakatras antaa Martikaiselle uudenlaista liikkumavaraa, jopa mahdollisuuden ilotteluun.

Kappaleiden tyylilajit ulottuvat sävykkäistä balladeista vinoutuneeseen bluegrassiin ja nuhruiseen bluesiin. Äänimaailma on vivahteikas ja kekseliäs, ja soittajien kyky mukailla Martikaisen kuvaelmia on vertaansa vailla. Albumin kutsuminen puhdasveriseksi soololevyksi olisi tarkkanäköisten ja persoonallisten sovitusten vähättelyä.

Levyä kantavat kuitenkin sanoitukset. Tavoilleen uskollisena Martikainen ei tyydy kuvaamaan uskoa sanan ilmeisimmässä merkityksessä. Hän tarkastelee aihetta merkitysmahdollisuuksien summana.

Usko on Martikaiselle arjen optimismia, kykyä olla armollinen itselle ja muille. Usko on päättäväisyyttä, tasapainoa periaatteiden ja ihanteiden kanssa. Kansikuvan perusteella se on myös taakka, jonka kumppaneiksi Martikainen hahmottelee luottamusta ja uskallusta.

Usko on albumitrilogian poliittisin. Martikainen pohtii edelleen sitä, mitä ihminen on ihmiselle, mutta näkökulma ei ole enää sidottu yksilöön. Ihmistenvälisyys välittyy pikemminkin ajatuksina yhteiskunnan suunnasta ja henkisestä tilasta. Hyytävin faabeli on Halla-ahot, jossa Martikainen käsittelee pinnan alla vellovan vihan juuria ja seurauksia.

Kappaleen tekstit ovat pirullisesti vertauskuvallisia, mutta teemoiltaan konkreettisia. Suorien syytösten sijasta Martikainen kuitenkin ohjaa tekstiä eroon vihapuheesta. Hän haluaa valaa esimerkillään uskoa parempaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan:

”Päivä päivältä tasa-arvo lähenee /
ja kun se viimein täällä on, niin viha vähenee /
saa kaikki sydämet ja halla-ahot sulamaan […]
Vaikket uskoisikaan / minä uskoa saan”

Martikainen sitoo ajatuksensa mielellään roolihahmoihin ja kielikuviin, mutta ei piiloudu niiden taakse. Kuvitteellisimmistakin tarinoista välittyy laulajan oma idealismi.

Henkilökohtaisimmillaan levyn minä-muoto on Martikaisen laulaessa Vahvimmasta riippuvuudesta. Kappale on riipaiseva rakkauden ja sitoutumisen tunnustus, joka osoittaa, että voidakseen rakastaa ihmisen pitää pystyä uskomaan:

”Vaan kun maailma näyttää harmaalta /
niin sen uudeksi luot, värit saat palaamaan /
sieltä kutsut mua /
ja minä kutsun sua vahvimmaksi riippuvuudeksi /
omakseni, jollaisesta en eroon tahdokaan”

Omaelämäkerrallisuudestaan huolimatta Usko ei ole erityisen intiimi levy. Tämä johtuu osittain aiheen yleismaailmallisuudesta, osittain kerronnan raskaudesta. Tunnelman välittömyyttä nakertaa Martikaisen pikkunokkelaksi etääntyvä ilmaisutapa ja havaintojen perinpohjainen järjellistäminen. Martikainen sanoo mieluummin monta taitavaa sanaa kuin sen yhden purevan. Vakavienkin teemojen äärellä hänessä on kuplettilaulajan vikaa.

Toki jälki on tällaisenaankin pysäyttävää. Balladi huvijahdista on lähtemättömän komeasti säestetty kertomus siitä, miten hyvinvoinnin tavoittelu voi eksyttää ihmiset ja luoda tuomitsevaa yhtenäiskulttuuria ylläpitäviä normeja. Isoisä graniittirappusilla on vastaavasti apea katsaus tämän kehityksen jakojäännöksiin.

Usko kertoo Martikaisen kypsymisestä sooloartistina, mutta varoittaa samalla luutumisesta. Luovan soiton alla kappaleet ovat pohjimmiltaan yllätyksettömiä, jopa aavistuksen mukavuudenhaluisia. Ripeästi polskaava Tyhjän päällä osoittaa, että Martikaisen ja Äänioikeuden yhteistyö olisi sallinut myös todellisia irtiottoja. Arvaamattoman äärelle heittäytyminen ei olisi särkenyt levyn kokonaistunnelmaa.

Trilogian päätösosaksi Usko sopii hyvin. Se summaa aiempien levyjen teemat ja johdattaa yksityisestä yleiseen. Samalla levyn hienoinen ulkokohtaisuus tarjoaa Martikaiselle ulospääsytien levykolmikon aihepiiristä. Uskolle oli vielä tilausta, mutta ajatus seuraavasta samalla temaattisella konseptilla toteutetusta levystä tuntuisi jo raskaalta.

Levyn lopussa tarinoiden kehä sulkeutuu. Uskon päätösraidaksi on valittu Rakkauden avannut Jos mulla menisi todella huonosti. Valinta ei tunnu kierrätykseltä. Sävellaji on toinen, soittajat ovat toiset. Ennen kaikkea levyn konteksti tarjoaa uuden perspektiivin laulun sanomaan.

Päätösraita osoittaa hienolla tavalla, että usko ja rakkaus ovat loppujen lopuksi toistensa kautta rakentuvia rinnakkaisilmiöitä. Tässä havainnossa on myös toivoa.

83Kunnianhimoinen trilogia saa arvoisensa päätöksen. Usko sulkee ympyrän, mutta jättää viisaasti lopullisen totuuden sanomatta. Näin Martikainen ei tee levykolmikostaan itselleen vankilaa, vaan jättää oven auki myös uusille projekteille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Jarkko Martikainen & Äänioikeus – Vahvin riippuvuus