Japandroids – Celebration Rock

Polyvinyl

Japandroids: David Prowse ja Brian King, smoking hot.

Kanadalaisduo on kakkosalbumillaan debyyttinsä tavoin kiihkeä, äänekäs ja vereslihalla. Joillekin se voi olla liikaa.

Rumpali David Prowsen ja laulaja-kitaristi Brian Kingin muodostaman Japandroidsin vuonna 2009 ilmestynyt debyyttialbumi Post-Nothing esitteli pienestä koostaan huolimatta äänekkään yhtyeen, jonka musiikki tuntui oleva yhtä kontrolloimatonta purkausta. Dynamiittiduon toiseen albumiin on asetettu esikoista huomattavasti suurempia odotuksia.

Ilotulituksella käynnistyvän Celebration Rockin kitara–rummut-kokoonpanolle perustuvat kappaleet eivät monipuolisuudellaan juhli, mutta Japandroidsin musiikissa kyse onkin jostain muusta. Jesse Ganderin tuottamalla albumilla tärkeintä on hetkellinen energian vangitseminen ja sen välittäminen kuuntelijalle. Musiikin affektiivinen, tunteisiin vetoava luonne on keskeisesti esillä. Nopeatempoisuus yhdistettynä melodisuuteen ja Kingin heittäytyvään lauluun muistuttavat vuosituhannen vaihteen melodisempaa punkia edustaneista yhtyeistä kuten H20:sta ja toisaalta romanttisuudessaan vaikkapa viime vuosien Gaslight Anthemista. Onpa levyllä myös pieniä viitteitä eräästä 2000-lukulaisen pohjoisamerikkalaisen indierockin newjerseyläisestä päähänpinttymästä.

Celebration Rockilla Kingin rooli korostuu aiempaa enemmän, sillä tämän lauluosuudet ovat levyn tunnelatauksen kannalta oleellisia. Hienoja melodiakulkuja sisältävät vokaalit kulkevat linjassa tekstien aiheiden kanssa. Palavia sydämiä, pitkäksi venyneitä öitä, ystävyyttä ja ajan kulumista tulvillaan olevat tekstit puhuttelevat kuulijaa varmasti, mutta välillä jopa liian suoraan ja ilmeisin keinoin. Esimerkiksi jo 2010 singlenä julkaistua Younger Usia kuunnellessa ei ole varma onko se jonkinlaista nostalgian kriittistä tarkastelua vaiko vain puhdasta nostalgiaa:

”Remember when we had them all on the run
and the night we saw midnight sun
Remember saying things like ’we’ll sleep when we’re dead’
and thinking this feeling was never gonna end
Remember that night you were already in bed
said ’fuck it’ got up to drink with me instead!”

Huomaan pohdiskelevani vastaavaa pitkin albumia, sillä sama yksiulotteisuus uhkaa tuon tuosta latistaa albumin voimakkaimmat tunnekuohut.

Toisaalta tietty yksinkertaistaminen ja suoruus sekä tekstin että musiikin tasolla on selkeä tyylillinen valinta. Kyse ei ole kuitenkaan naivismista vaan ytimekkyydestä, joka pukee Japandroidsin ja Celebration Rockin edustamaa tyylilajia. Siksi on valitettavaa, että useimmat albumin kappaleista tuntuvat varsinaiseen sisältöönsä verrattuna aavistuksen ylipitkiltä.

Muutaman kappaleen kohdalla kaksikko on kuitenkin saavuttanut täydellisen tasapainon, minkä ansiosta albumin vilpittömyyttä on vaikea vastustaa. Erinomaiset The House That Heaven Built, Fire’s Highway ja Adrenaline Nightshift säilyttävät kiihkeytensä pituudestaan huolimatta.

Ilmeisesti enimmäkseen livenä äänitettyä albumia tehtäessä on todennäköisesti pidetty mielessä materiaalin toimivuus myös keikoilla, mistä kertoo jo yhteislalujen ja pontentiaalisten yleisönhuudatuskohtien määrä. Levyllä tuo kaikki tuntuu hetkittäin silti turhan alleviivaavalta.

82 Jatkuva vereslihalla oleminen on lopulta Celebration Rockin problemaattisin piirre. Se vie väistämättä tilan pois muunlaiselta ilmaisulta, jollaista albumi aikaa kestääkseen kiistatta tarvitsisi. Toisaalta Celebration Rock ei voisi kiihkeydessään olla muutakaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!