Janne Westerlund – Oran

9pm Records

Turku paloi – Janne Westerlundin ääni säilyi. (Kuva: Tomi Palsa)

Janne Westerlundin debyyttisoolo saa miettimään, voiko taitavinkaan jäljittely olla taiteellisesti merkittävää.

Lars Von Trier sijoitti elokuvansa Dogville fiktiiviseen yhdysvaltalaiseen kylään Kalliovuorilla, johonkin suuren laman kaltaiseen ajankohtaan. Von Trier riisui modernista myyttiympäristöstä seinät ja käytti sitä omasta vieraasta kulttuuritaustastaan käsin yleisten inhimillisten ilmiöiden ja piirteiden alastomaan tarkasteluun.

Plain Ridessa, Circlessä ja Pharaoh Overlordissa vaikuttavan Janne Westerlundin, Suomen Smogin, debyyttisoolojulkaisu on kuin tehty Dogvillen taustamusiikiksi. Oran tutkiskelee yhdysvaltalaista lauluperintöä monipuolisesti, liikkuen milloin suistobluesin, milloin murhaballadien ja pummiestetiikan alueella. Sointi on äärimmäisen riisuttu.

Westerlund esiintyy yksin säestäen lauluaan banjolla, akustisella teräskielisellä kitaralla ja satunnaisilla yksinkertaisilla lyömäsoittimilla. Kokonaisuus on kuitenkin yllättävän monipuolinen ja vaihteleva. Tämä johtuu erinomaisista kappalerakenteista, varioivista näppäilytekniikoista ja vivahteikkaista sävellyksistä. Esimerkiksi Famous Birthmark kääntyy loppupuolellaan Plain Riden muotokieltä jäljitteleväksi akustiseksi jumitukseksi. Hallelujah, I’m a Bumia puolestaan elähdyttävät erilaiset välisoitot ja lopun sävellajivaihdos.

Koska Oranin soundi on minimalistinen, nousevat Westerlundin ääni ja tekstit tarkastelun keskiöön. Miehen lauluääni on Suomen mittapuissa uniikki. Olen vakuuttunut, että kun Turku paloi vuonna 1827, tuhoutui siellä muun muassa Akatemian korvaamaton kirjasto, mutta Westerlundin äänihuulet jäivät kytemään jonkin uunipesän nurkkaan. Mikään muu ei selitä sen savuisuutta ja ajattomuutta.

Laulu onkin Oranin tärkein instrumentti. Sen ainutlaatuisuus yhdistettynä banjon harvinaisuuteen uuden musiikin säestyssoittimena tuo mieleen Eddie Vedderin viime vuonna julkaistun Ukulele Songs -albumin. Kokonaisuudessaan Oran muistuttaa Tom Waitsin Mule Variationsia. Tuoreimpina verrokkina mukaan ilmoiuttautuu BBC:n Sound of 2011 -listallakin pärjännyt Jamie N Commons.

Jos Westerlund tutkii yhdysvaltalaista perinnettä musiikillisesti, tekee hän teksteissään saman tarinoiden avulla. Tämä siitä huolimatta, että levyn nimenä Oran tuntuu viittaavan algerialaiseen kaupunkiin. Evelyn Rose kertoo tutunkuuloisen lännenkertomuksen, jonka kertoja rakastuu kappalelle nimensä antaneeseen nuoreen naiseen. Kertoja kosii tyttöä, mutta tämä ei suostu uskoessaan kuolevansa pian. Evelyn päättää myydä läheisen kaupungin puoskarille munuaisensa pelastaakseen perheensä konkurssilta ja saakin rahaa yhden hevosen verran. Lopulta leikkaushaavan infektio tappaa kauniin nuorikon.

Jo mainittu Hallelujah, I’m a Bum on puolestaan perinteinen hobo-laulu, jolle Westerlund juoksuttaa koko lännen kuvaston: pummit, kuolleet leipurit ja baarien pitäjät.

Albumi on kokonaisuudessaan lyyrisesti vahva ja kertovien tekstien ulkopuolellakin osutaan ajoittain paksun ruumisarkkunaulan kantaan – kuten Famous Birthmarkilla, jolla Westerlund metaforisesti kuvaa näennäistä vapautta:

”As an ice-cream van
in a sleeting rain
or a bird trapped inside a department store”

Lopulta Westerlundin Oran on kuitenkin pastissien maailma. Hän ei käytä lännen kuvastoa ja perinteistä amerikkalaista musiikkia kuvaamaan jotain universaalia ja yleisinhimillistä, kuten Von Trier, tai siirrä preeriamaisemaan suomalaista kulttuuriperintöä, kuten J. Karjalaisen Lännen-Jukka.

79 Oran on taitava levy ja populaaritaide on aina jäljittelevää taidetta, mutta voiko toisen kulttuurin lahjakkainkaan matkiminen olla koskaan taiteellisesti merkittävää?