Jane’s Addiction – The Great Escape Artist

Capitol

Jane's Addiction palaa klassikkovuosiensa tunnelmiin.

Viiston taide-indien legendayhtye palaa hiukan odottamatta pitkältä tauolta. Liekö jälleen yksi paussi ja taas uusi basisti johdattanut yhtyeen vallan uusille urille vai jatkuuko edellislevyn rock-sointi?

Luisevalta friikkishow’n sirkustirehtööriltä vaikuttavan Perry Farrellin johdattaman joukkion ura on kohtuullisen outo mutta kuvaa orkesterin epäkeskoa kiertorataa mainiosti. Yhtye saavutti 1990-luvun taitteessa hurjaa kulttisuosiota, ja pääsi miltei murtautumaan valtavirtaan. Orastavan suosion kortti kuitenkin jäi käyttämättä.

Sittemmin yhtye palaili lavoille muun muassa Flean ja alkuperäisen basistinsa kanssa. Varsinainen paluu tapahtui 2003 mukiinmenevän, totuttua rockaavamman Strays-albumin myötä.

Pitkän hiljaiselon ja muiden projektien jälkeen Jane’s Addiction palaa jälleen levykantaan. Nyt basson varressa piti olla Guns ’N Roses -mies Duff McKagan, mutta levylle päätyi kuitenkin TV on the Radio -mies Dave Sitek, suoritteiden perusteella erittäin vahvasti mies paikallaan. Muuten kokoonpano on tuttu, takavuosien tv-persoona ja kitaristi Dave Navarroa myöten.

Ja tottakai, viistossa rinnakkaistodellisuudessa toimivan härökoplan paluu kiinnostaa tavanomaista comebackia enemmän.

Ei ole lopulta suurikaan ihme, että The Great Escape Artistista on hirveän vaikea muodostaa selkeää mielipidettä. Se on edeltäjäänsä taiteellisempi ja satunnaisine dub-mausteineen ja muine huuruineen kytkeytyy selkeästi yhtyeen varhaiseen tuotantoon. Toisaalta nykyaikaisen muhkea tuotanto ei anna sille samankaltaista toismaailmallista leimaa kuin vanhalle materiaalille, joten tunnelma on hiukan ristiriitainen. Mutta ei välttämättä pahalla tavalla.

Kappaleiden ainesosat on noukittu massiivisesta vaikutteiden noutopöydästä taidokkaasti ja tyylillä, jotenkin aristokraattisen hienostuneeseen tapaan. Ainesten ennakkoluulottomalla yhdistelemisellä yhtye on loihtinut biiseihin varsin omalaatuisen tatsin. Se viistous, mikä yhtyeessä on viehättänyt, on kehittynyt omituisesta sekoilusta sulavaksi monialaisuudeksi joka hämmentää edelleen. Nyt outous on kätketty viekkkaasti pinnan alle.

Vaikka kappaleet ovat lähemmin tarkasteltuna jopa jokseenkin eriskummallisia, niiden yleisote on pääasiassa hyvin hallinnassa. Koko komeus on koristeltu lukuisilla koukuilla ja salavihkaa tarttuvilla melodioilla. Levyn kärkibiisiksi – ja samalla yhdeksi vuoden parhaista kappaleista – nousee mahtavalla bassosoinnutuksella ja kitaraleijutuksella levitoiva End to the Lies. Kun toinen ennakkomaistiainen, sinällään kelpo Irresistible Force lukeutuu perusraitojen joukkoon, yleistason voi sanoa olevan varsin vahvasti ok.

Jo yli 50-vuotiaaksi ikääntynyt Farrell laulaa totutulla käheän persoonallisella tyylillään mainiosti. Mies ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja perinteisessä mielessä, mutta tulkinnan palo on ollut esitysten valtti. Siitä saadaan myös nyt vahvoja viitteitä.

Farrell on yhtyeen karismaattisen taiteellinen keulakoriste, mutta varsinainen voimanpesäsä yhtyeessä on edelleen luovalla rumputyöskentelyllään perusbiittiä ruton lailla karttava Stephen Perkins. Vaikka bändin yleisote on hiukan virtaviivaistunut, niitä mielenkiintoisia särmiäkin on yhtyeen ilmaisussa edelleen kosolti. Kitaristi Navarron ahkerasti peruskaavaa rikkovissa touhuissakin on itua kosolti, mutta erityisesti riemua aiheuttaa rytmiryhmän eläväinen ote.

Lukuisten kuuntelujen jälkeen mielipide kristallisoituu sen verran, että The Great Escape Artistin voi sanoa olevan oikein hyvä levy. Se on myös monimuotoinen, mutta kuitenkin ihmeen sulavalinjainen. Ennen kaikkea, se on niin sanottu grower eli tarttuu visusti tajuntaan toistuvien altistutsten ansiosta. Onneksi se koukuttaa outoudellaan heti kättelyssä sen verran, että syventyminen tuntuu mielekkäältä ja lopulta palkitsee.

69 Rockimman otteen jättäminen vähemmälle ja ammentaminen taiteellisesta ulottuvuudesta saa Jane’s Addictionin kuulostamaan 2010-lukuiselta itseltään. Mainioksi muotoutuva levy tuntuukin yllättäen loogiselta jatkolta vuoden 1990 klassikkoteos Ritual de lo Habitualille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!