James Iha – Look to the Sky

EMI

James Iha – ihan hieno mies ja varmasti ihan kova soittamaan kitaraa.

Entinen Smashing Pumpkins -kitaristi palaa 14 vuoden tauon jälkeen toisella soololevyllään, joka on toistaiseksi julkaistu vain Japanissa.

On tätä jo ehditty odottaa. James Ihan edellinen levy Let It Come Down ilmestyi kaukaisena vuonna 1998, jolloin hän vielä valloitti maailman areenoja kitaristina The Smashing Pumpkinsin riveissä. Billy Corganin diktaattorin elkein johtamassa yhtyeessä Iha ei perimätiedon mukaan päässyt juuri soittamaan, mutta vuosien varrella hän oli sentään saanut joitain säveltämiään kappaleita yhtyeen levyille asti. Sellaiset yhdessä Corganin kanssa kirjoitetut laulut, kuten I Am One, Soma ja Mayonaise olivat fanien suosikkeja, ja vuoden 1996 Mellon Collie and the Infinite Sadness -levyllä kuultiin kaksi kokonaan Ihan kirjoittamaa kappaletta Take Me Down ja Farewell and Goodnight.

Vaikka Billy Corganin luovuus oli saavuttanut jonkinlaisen supernovan Mellon Collien and the Infinite Sadnessin aikoihin – sen lisäksi, että hän oli säveltänyt tuplalevylle 26 kappaletta, löytyi albumin singlejen b-puolilta vielä ainakin levyllinen lisää materiaalia – sai Iha kuitenkin ennennäkemättömän määrän sekä säveltämiään että laulamiaan kappaleita levyltä julkaistujen singlejen b-poskille. Näiden kappaleiden ihastuttava yhdistelmä kauniita melodioita, herkän kuiskailevaa laulua ja yksinkertaisen lumoavaa kirkasotsaisuutta kuulosti erityisen raikkaalta Corganin itseriittoisen angstin keskellä ja sai yhtyeen fanien rakkauden osakseen.

Ihan soololevy oli odotettu tapaus vuoden 1998 alussa, eivätkä ihailijat joutuneet pettymään. Let It Come Down sisälsi melodista ja ujon herkkää kantrirockia, folkia ja akustissävytteistä poppia, joka oli kuin musiikiksi muunnettua tuoreen rakkauden tunnetta. Ihan laulut suorastaan hehkuivat valoa, lämpöä, toivoa ja hiukan sitä katkeransuloista surumielisyyttä, jota jokainen rakkaus kantaa mukanaan. Sen kannen kuvat pohdiskelevasta Ihasta häikäisevässä auringonpaisteessa antoivat hyvän kuvan levyn sisällöstä. Oli selvää, ettei se olisi voinut olla kauempana The Smashing Pumpkinsin massiivisesta angstista.

Kun The Smashing Pumpkins hajosi vuonna 2000, Ihan odotettiin luonnollisesti jatkavan lupaavasti alkanutta soolouraansa. Seuraavat kaksitoista vuotta hän kuitenkin vietti soitellen erinäisissä projekteissa ja tehden soundtrack-hommia. Iha soitti muun muassa A Perfect Circlessä, Vanessa and the O’sissa ja Tinted Windowsissa sekä vieraili esimerkiksi Ivyn, Fountains of Waynen, Isobel Campbellin ja A Campin levyillä. Vuonna 2005 hän teki soundtrackin japanilaisen Nobuhiro Yamashiton elokuvaan Linda Linda Linda.

Kun James Ihan aluksi pelkästään Japanissa julkaistavan toisen soololevyn Look to the Skyn lopulta saa levysoittimeen 14 vuoden odotuksen jälkeen, tuntuu kuin istahtaisi vanhaan tuttuun nojatuoliin, jota ei ole nähnyt vuosikausiin. Levy kuulostaa siltä kuin edellisen albumin julkaisusta olisi kulunut korkeintaan pari vuotta melkein puolentoista vuosikymmenen sijaan. Levyllä kuuntelijaa tervehtivät sama tuttu herkän hentoinen lauluääni, sama kuulaana hohtava popsoundi ja samat taitavan melodiset kauniit laulut.

Look to the Skylla Ihaa avustaa kokonainen joukko nuoria ja vanhempia ystäviä ja ihailijoita, jotka saavat varmasti uransa aallonpohjassa lilluvan Billy Corganin muuttumaan kateudesta vihreäksi. Levyn on tuottanut entinen Shudder to Think -kitaristi, nykyään muun muassa vaimonsa Nina Perssonin kanssa The Cardigansissa ja A Campissa soittava Nathan Larson. Persson laulaa Ihan kanssa Til Next Tuesday ja Make Believe -kappaleilla, ja lauluäänensä levylle tarjoavat myös Tegan and Sara -yhtyeen Sara Quin ja Yeah Yeah Yeahsin Karen O.

Merkittävin kitaravierailija on Television-legenda Tom Verlaine, mutta myös Yeah Yeah Yeahsin Nick Zinner ja Atomic Swingin (ja A Campin) Niclas Frisk kantavat kortensa kekoon. Pedal steel -kitarasta vastaa Jon Graboff, joka on tuttu muun muassa Ryan Adams and the Cardinalsista ja Noel Gallagher’s High Flying Birdsistä. Appetite-kappaleella pianoa soittaa etenkin yhteistyöstään David Bowien kanssa tunnettu Mike Garson.

Ihan musiikki on yhä lempeää, lämmintä, herkkää ja romanttista. Levyn aloittava haikeasti haaveileva Make Believe määrää levyn unenomaisen tahdin. Sympaattinen Til Next Tuesday on leikkisän raikas, jousilla koristeltu kaunis Dream Tonight kuulostaa siltä kuin se olisi napattu piirroselokuvan ääniraidalta, Dark Star on kuin tuutulaulu taivaalla uneksiville tähdille, ja nakuttava Speed of Love matkaa uneksien yön yksinäisillä valtateillä.

Surusilmäinen Gemini edustaa sellaista kaipailevasti huokailevaa, softrockista vaikutteensa ottavaa musiikkia, jossa Iha on parhaimmillaan. Kappaleen väliosassa mennään jo melkein raskaamman rockin puolelle, mutta jopa särökitarat ja vinkuvat soolot kuulostavat Ihan käsittelyssä kepeiltä kuin tuulessa leijailevat höyhenet.

Kantrisoundia saadaan odottaa levyn loppupuolelle, jolloin katkeransuloinen 4th of July lumoaa kuin yötaivaalla välähtelevät ilotulitukset. To Who Knows Where, josta on ”video-teaserin” perusteella tehty musiikkivideokin, liitelee haikeana tähtisumussa muistuttaen eniten Smashing Pumpkinsia, etenkin Mellon Collien and the Infinite Sadnessin satumaisempia hetkiä.

Levyn yllätys on Appetite – blues-kappale, josta muodostuu Mike Garsonin avantgardistisen kapakkapianon ja Tom Verlainen abstraktin kitaran taistelukenttä. Tarpeetonta kai sanoa, että legendat tekevät kumpikin tontillaan selvää jälkeä, vaikka Iha ei ole bluesin parissa aivan elementissään.

Let It Come Downiin verrattuna Look to the Sky on surumielisempi ja vähemmän juureva. Välillä sen leijaileva kepeys estää Ihan ansiokkaita kappaleita tallentumasta tehokkaasti aivojen muistipankkeihin, ja levy vaatiikin useamman kuuntelun auetakseen kunnolla.

Look to the Sky ei sisällä vaikeaa tai rajoja rikkovaa musiikkia, mutta edeltäjänsä tavoin se kuulostaa omintakeiselta. Sillä ei ole juuri tekemistä modernien musiikillisten trendien kanssa, eikä se myöskään yritä vedota niihin, jotka muistelevat nostalgisesti 1990-luvun vaihtoehtorockin kulta-aikoja. James Iha on tehnyt jälleen levyn, joka haaveilee ja leijailee omissa maailmoissaan kauniina ja läpikuultavana kuin silkki tuulisena kesäpäivänä. Sitä saattaa olla vaikea tavoittaa, mutta kun saat sen kiinni, palkinto on lopulta vaivan arvoinen.

88 James Ihan toinen albumi ei petä niitä, jotka ovat sitä osanneet odottaa. Se on ajaton ja kaunis levy pullollaan toismaailmallista ja uneksivaa poppia, joka tuskin tuo Ihalle suursuosiota, mutta on pieni aarre sen löytäville.