Jack White – Blunderbuss

Third Man Records

Jack White – innovaattorista itsensä toistajaksi?

Jack White on esimerkki lahjakkaasta artistista, joka ei ole pystynyt keksimään itseään uudelleen. Blunderbuss ei ole huono levy, mutta paikoin sen on lannistavan karikatyyrimäinen.

Kun The White Stripes 2000-luvun alkupuoliskolla julkaisi nivaskan erinomaisia levyjä, oli duo vielä helppo nähdä rohkeasti etenevänä innovaattorina ja eräänlaisena sukupolvensa äänenä. Yhtä lailla jälkiviisaan on helppo nähdä parivaljakko enemmän indierockin popularisoijana kuin pelastajana: tietyssä mekaanisuudessaan White Stripes oli lopulta oikeaan aikaan ja paikkaan osunut, varsin perinteinen detroitilainen rokkipumppu, joka naamioi itsensä taitavasti pintapuolista eksentrisyyttä ja omaleimaisuutta annostellen.

Näin asiaa tekisi mieli tarkastella ainakin Jack Whiten ensimmäisen sooloalbumin valossa. Ottaen huomioon, että Blunderbuss on tulosta useamman vuoden vatvomisesta, se sisältää harmillisen vähän uusia ideoita. Pakotettua kikkailua ja musiikillista jonglööraamista löytyy sitäkin enemmän perinteisien rockmaneerien pinnalle ripoteltuna.

White tuntuu olevan malliesimerkki artistista, joka huomaamatta on muuttunut nuoresta lahjakkuudesta paikallaan polkevaksi rock-kliseeksi aina lehmipoikapuseroja ja aikuisen miehen naamaa koristavaa kajalia myöten. Jämähtäminen tapahtui White Stripesin jälkeisinä välivuosina, joiden aikana Whiten projektit ovat hakeneet suuntaa. The Raconteurs tuntui oudolta roolipelaamiselta, Dead Weather -projekti Alison Mosshartin kanssa taas joltain, minkä vain piti tapahtua.

Blunderbussin ytimessä on Whiten oman itsensä esittäminen: hänen näyttelemänsä häröinen boheemikulkuri, liioitellun suureksi kasvanut sankarihahmo. Tyyppi, joka poseeraa korppikotkuli olkapäällään ja latkii punaviiniä Edward Hopperin maalaukselta näyttävässä talossaan. Mieleen tulee pöhöttyvä tähti, jonka oli jo aika mennä manan majoille, Tuonelan lautalta myöhästynyt rockpöllö. Myytistä on vaikea irtautua. Masentavaa kyllä, White ei halua lakata olemasta Jack White.

Suurin osa albumin materiaalista toimii perusrakenteidensa tasolla. White luotaa folkin, countryn ja raskaan rockin sielunmaisemia ansioituneesti, mutta hänen tapansa rakentaa koukkuja tai omaperäisyyttä näihin traditionaalisiin aihioihin ovat läpeensä jackwhitemaisia silmänkääntötemppuja, jotka perustuvat kiertävän sirkuksen kapeaviiksiseen halpahurmuriuteen. Välillä hän ammentaa 1970-luvun noodle-kitaroinnista tai glamrockista, välillä pippuroi soundiaan Stonesia imitoiden – ominaisen groovensa vuoksi hän kuulostaa enemmän Elton Johnin rollaripastisseilta.

Tavallaan Blunderbussin vaivaannuttavin seikka on siis, että se kuulostaa parodialta itsestään. Whiten musiikki on niin aikaansa (tässä tapauksessa 2000-luvun alun retrorockiin) sidottua, niin tyylikeinoiltaan figuratiivista ja niin koristeltua, että se kuulostaa alusta loppuun huumorimusiikilta. Liioitellun rankat riffit ja itsetietoisen polveilevat kappalerakenteet, talkbox-tyylinen kitara Sixteen Saltinesissa, ennen kaikkea Whiten nikotteleva laulu ja falsetintavoittelu – kaikki tämä tuntuu kuuluvan enemmän Tenacious D:n tai Flight of the Conchordsin komedialevylle tai tarantinorokkia soittavalle pikkujoulubändille kuin vuoden 2012 indierockalbumille.

60 Jack White muistuttaa kuvitteellista hahmoa, ehkä siksi hän rakastaa kerätä ympärilleen rekvisiittaa. Hänen lavastetussa kummitustalossaan on tunkkainen kaoottisuuden tuntu ja siellä on helppo kompastua. Lopulta koko levy kuulostaa siltä, että joku kaatuisi kitaran kanssa humalassa alas portaita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!