J Mascis – Several Shades of Why

Sub Pop

Särövaarin ”ensimmäinen akustinen levy”.

”First-ever studio acoustic album from Dinosaur Jr’s J Mascis, huutaa iloisen violetti tarra levynkannessa.

Jaa. Miten sen nyt ottaa. Vuonna 1996 Mascis julkaisi levyllisen akustisia Dino-klassikoita (Martin + Me), mutta se oli tietenkin live. Vuonna 2005 tuli J + Friendsin Sing + Chant for Amma, mutta sitä ei ilmeisesti lasketa, koska se on uskonnollista materiaalia miehen omalla Baked Good -pikkulafkalla.

Alkuperäisen trion toisen tulemisen myötä lauluntekijänä liekin löytänyt Mascis on kieltämättä kiinnostavampi hahmo nyt kuin vuonna 2005. Vuonna 2009 julkaistu Dinosaur Jr:n Farm oli todella hieno levy, täynnä loistavia kappaleita ja loistavaa musisointia. Mascis tuntui päästäneen irti jostain kylmästä ja ahdistavasta, ja hänen maailmankuvansa tuntui värikkäämmältä ja selkeämmältä.

Se johti selkiytyneeseen äänikuvaan, jossa oli jäljellä vain vähän Bugin tai You’re Living All Over Men antisosiaalisesta narinasta. J tuntui suorastaan lempeältä hippivaarilta, maailmanlopun jälkeiseltä Neil Youngilta.

Toki on niitä fundamentalisteja, joille harmaantunut ja vähemmän angstinen Mascis on liian hampaaton. Sitten on niitä, joille homma alkaa vasta nyt toimia oikein kunnolla. Kuulun jälkimmäisiin.

Hei, katsokaa nyt tätä levynkantta! Tekee mieli antaa sille halaus! Farminkin kannen maalanneen Marq Spustan äärisympaattinen teos, jossa kaksi hamoa muumistelevat isomman hahmon selästä muodostuvan saaren päällä, saa samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin hauskan koiran näkeminen kadulla. Koko konseptissa on jotain mascismaisen luppakorvaista.

Ja itse levy sitten! Violetin vinyylin sujahtaessa mukavan paksusta pahvikannesta ulos on jo valmiiksi niin hyvällä tuulella, että tekee mieli mennä keittämään kaakaota. Impulssi on oikea, sillä Severel Shades of Why sisältää täydellistä lauantaiaamun musiikkia, jota on suorastaan pakko nauttia pyjamassa ja monsteri-aamutossuissa.

Yksi albumin tiimoilta kuulemani kritiikki on, että nämä ovat samoja biisejä kuin ennenkin, mutta ilman säröä. Se on paikoitellen totta, mutta entäs sitten? Ja kun levyllä on useita kappleita, jotka käyttävät nerokkaasti nimenomaan akustisen kitaran soundiskaalaa, ei kritiikki mielestäni ole aiheellinen.

Vaikka avauskappale Listen to Me on klassista Dinosaur Jr:ia ”unpluggedina”, pelaavat nimibiisi ja Too Deep sellaisilla soundeilla, joita ei saa näin herkkinä irti sähkökitarasta, vaikka olisi millaiset pedaaliarsenaalit. Varsinkin jälkimmäisessä Mascis on parhaimmillaan, rakentaen jännitettä hyvin minimalistisesta kitarakuviosta. Mieleen tulee hänen hieno coverinsa Richard Thompsonin kappaleesta I Misunderstood (tribuuttilevyltä Beat the Retreat, 1992), jossa oli samaa pidättyneisyyttä ja pienillä jutuilla pelaamista.

Nimibiisillä taustatukea antavat A Silver Mt. Zionin Sophie Trudeau, jonka viulu antaa kappaleelle hienoa, brittifolkilta tuoksahtavaa pastoraalista ulottuvuutta, sekä Band of Horsesin Ben Bridwell, jonka harmoniat tuovat mieleen Jeff Tweedyn kontribuutiot The Handsome Familyn levylle Through the Trees (1999). Sama täydellinen hopeareunus harmonioiden yläreunassa. Upeaa.

Kakkospuolen avaavalle Make It Rightille on kertynyt vierailevia muusikoita peräti neljä. Suzanne Thorpen huilu lainaa jostain käsittämättömästä syystä The Beatlesin Here Comes The Sunin riffiä, mutta antaa kieltämättä kauniin lisän Mascisin kitarakuvioille.

Trendispede Kurt Vilelle tekisi sen sijaan mieli antaa litsarit, niin paskalta hänen huonoilla piezo-soundeilla soittamansa slide-kitara kuulostaa.

Toiseksi viimeisen kappaleen Can I myötä Mascis kyllästyy ja ottaa sähkökitaran esiin, joskaan ei soita sitä itse; Matt Valentine toistelee akustisen taustalla kahta atmosfääristä kuviota.

Päätöskappalessa Mascis itse vetää soolon sähköisellä, ja on pakko myöntää, että vaikka Severel Shades of Why on hieno levy, niin kyllä Mascis sähkökitaran varressa kuulostaa mahtavalta kaiken himmailun jälkeen.

66Several Shades of Why on hieno pieni levy, joka ei lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan irroittaa sen itse fillarista ja esittelee sen nuoremmalle polvelle isällisen ystävälliseen sävyyn dinosaurusten olkapäillä seisten. Kun on tarpeeksi hyvä, ei tarvitse edes hikoilla. Pelkkä violetti viheltely riittää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
J Mascis – Listen to Me (livenä Newbury Comicsissa 15.3.2011)