Hurts – Exile

Sony

Hurts vie bändivalokuvissa poseeraamisen jalon taidon aivan uudelle omaperäisyyden tasolle.

Hurts vie bändivalokuvissa poseeraamisen jalon taidon aivan uudelle omaperäisyyden tasolle.

Sattuu, ei satu, sattuu, ei satu, sattuu…

HurtsExileHurts oli pari vuotta sitten 2010-luvun Depeche Mode ja Pet Shop Boys niille, joille 2010-luvun Depeche Mode ja Pet Shop Boys ovat jo liian rumia ja vanhoja. Eikä siinä mitään – sisälsihän bändin Happiness-esikoisalbumi noin neljä mainiota popsingleä.

Mutta käsi sydämelle: kuinka aktiivisesti olet ajatellut Hurtsia sitten vuoden 2011? Lukeudutko heihin, jotka näkivät bändin viime elokuussa Weekend Festivalilla Poets of the Avenuen jälkeen esittämässä puolivillaisesti Kylien Confide in Men ja kaivavan samalla omaa hautaansa melodramaattisen popin taistelukentälle?

Minä olin yksi heistä. Ja ennen kuin inisette mitään vastaan, niin tietenkin alkaisin Theo Hutchcraftin ja sen toisen kanssa piilosille ruusutarhassa milloin vain. Mutta popissa ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa, vaikka melkein onkin. Onko Hurtsilla mitään oikeaa tarjottavaa pari vuotta muutaman loistavan singlen jälkeen?

On ja ei. Exilessa häiritsee eniten se, miten Hurts on Pohjois-Euroopassa ravatessaan keksinyt, että Muse on suosittu. Eikä maailma tarvitse enää yhtään Matthew Bellamya. Yksikin on pahimmissa megalomaniakohtauksissaan liikaa.

Mikään päälle harkiten sivelty stadionankeus tai yksikään turha kilahdus ei voi kuitenkaan peittää sitä tosiasiaa, että duo osasi taas vetää silinteristään muutamia loistavia sävellyksiä. Miracle-single viehättää kaikessa keskitempoisessa mahtipontisuudessaankin, Sandmanin raukeassa r&b-melodiassa ja nuorisokuorossa voi havaita jotain hurmaavaa ikiaikaisten popsääntöjen pilkulleen noudattamista, Only You kehrää kuin ylväästi tassutteleva musta kissa, Help on pätevä slovari ja Cupid on depechemodemaisuudessaan virkistävä palanen keskellä albumia.

Toisaalta taas esimerkiksi Blind olisi liian juustoinen Gary Barlow’n albumille ja aivan liian monesta kappaleesta puuttuu kokonaisuuden kannalta jokin tärkeä mielenkiintoinen ja kuuntelijan herättävä elementti. Tummanpuhuvuus mustine sieluineen ja korppeineen voi olla hyvästä, mutta kontrastivärejä kaivataan myös. The Crow’ssa voi kuulla kaikuja Chris Isaakin Wicked Gamesta, mutta muistuttaessaan siitä Hurts tekee oman olemassaolonsa lähes tarpeettomaksi.

Sanoituksia en uskaltanut alkaa kunnolla lukea – alkaahan esimerkiksi stadioneita syleilevä The Road pysäyttävästi vallan karmaisevalla säkeellä: ”Darling what’s your name and can you hear me?”

Mutta tuskinpa sekään haittaa kaikkia niitä, joille riittää Hurtsin korpinhöyhenenkevyt koskettavuus ja kiiltävän musta pintasilaus. Sen sijaan popista oikeaa elämänsisältöä ammentavalle kuuntelijalle Exile on lopulta kuin isoa linnaa kuvaava tuhannen palan palapeli, johon turhautuu viimeistään sitten, kun pitäisi erottaa ne keskenään samannäköiset ruusutarhapalat toisistaan.

60 …ei satu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!