Howe Gelb & A Band of Gypsies – Alegrias

Fire

Howe Gelb lähetti postikortin Cordobasta ja kertoi tavanneensa uskomattoman flamencokitaristin.

Maineikkaan Giant Sandin keulahahmo Howe Gelb on ahkera mies. Giant Sandin kanssa hän on julkaissut jo typerryttävät 24 pitkäsoittoa ja soolonakin peitsamolaiset 18 albumia. Se on makuasia, maksaako vaivan pysytellä Gelbin tekemisten perässä, mutta laiskuudesta häntä ei voi syyttää.

Alegrias on hedelmä Howe Gelbin vuosia jatkuneilta Espanjan-reissuilta, joilla hän on kielimuurille haistattaen koonnut yhteen flamencovirtuoosi, kitaristi Raimundo Amadorin ja muutaman muun andalusialaisen mustalaispelimannin.

Yhteistyöstä on puristettu kasaan kolmetoista biisiä, joiden autenttisuutta ei ainakaan vähennä se, että Alegrias on äänitetty cordobalaisen talon katolla, minkä jälkeen John Parish on miksannut paketin Bristolin viileydessä. Espanjassa Alegrias julkaistiin jo vuosi sitten Amadorin sikäläisen kansansuosion vuoksi, ja nyt on meidän vuoromme.

Gelb on luonnehtinut Alegriasin sessioita inspiroituneiksi. Jenkkituliaiset ovat varmasti kelvanneet andalusialaisille, sillä Raimundo Amador niitti takavuosina kotimaassaan mainetta kyvyllään maustaa flamencoa amerikkalaisella psykedelialla ja bluesilla.

Gelb on vastavuoroisesti ollut kallellaan jenkkilän etelärajan takaa kantautuviin säveliin, joten tämä kulttuurivaihto lienee ollut molempien mieleen.

Ensinuuhkaisu syntyneestä keitoksesta on kieltämättä kiehtova. Meidät on ehdollistettu yhdistämään flamencokitaran sointi sydän vereslihalla kailottavaan kuubalaisvanhukseen (Buena Vista Social Club ja niin edelleen), joten on hupaisaa, kuinka lakonisen Gelbin tunnerekisterin äärilaita löytyy osastosta ”nyt kävi näin”.

Amador urahtelee soittonsa lomassa hyväksyvästi, eikä voi välttyä vaikutelmalta, että hän itse asiassa yrittäisi kannustaa auttamatta alakynnessä soittelevaa Gelbiä, joka onkin myöntänyt, ettei juuri ymmärrä 4/4-tahtilajia mutkikkaampia rytmejä. Gelb on tyytynyt kirjoittamaan biisejä ja antanut mustalaisvirtuoosien soiton virrata kuin veden Rio Grandessa.

Ja enimmäkseen soitto toki soljuu. Cajon-rummun rytmittämä, löysänivelisen kaakin lailla löntystelevä Notoriety kuulostaa hieman edesmenneen Markku Peltolan tuotannolta. Myös tyhjänpäiväisiä hapuiluja on luiskahtanut joukkoon. Saint Conformityssa Amador pelleilee sähkökitaralla Tom Morello -naamari päällään, ja bändi tapailee funkia niin köykäisesti, että soitto on saattanut tarttua narulle vahingossa.

Jatkuvasta auringonpaisteesta seuraa lämpöhalvaus ja tylsimmillään levy junnaa kuin tyhjäkäynnillä puksuttava traktori, jonka kuljettaja hyräilee vain puoliksi muistamaansa biisiä.

On vaikea keksiä, miksi Gelbin vuosia sitten kirjoittama Where the Wind Turns Skin Into Leather on taas levytetty, sillä sitä on versioitu eri miehityksillä jo useamman kerran. Kahvi harvoin paranee vanhoista puruista keittämällä ja biisi uhkaakin tipahtaa Alegriasin joutavimpaan kastiin. Ja mikäli Gelb on soitellut mustalaispumppunsa kanssa jo vuosia, miksi The Hanging Judge on jäänyt raakileeksi?

Vaikka Gelb ei säväytä laulajana millään tapaa, voi mieluummin pohtia, onko hän – ainakaan tällä levyllä – laulaja ensinkään, vai pikemmin lauluntekijä ja tarinoitsija. Gelbin voisi sijoittaa samaan väljään karsinaan, jossa Arab Strapista tuttu skottirappion suurvisiiri Aidan Moffat ja Silver Jewsin D.C Berman lörpöttelevät: heille laulu on tarinalle alisteinen ja lakisääteinen melodiakiintiö täyttyy vaivoin.

Toisaalta Blood Orange osoittaa vaihtoehtokantrin monumentteihin lukeutuvan tenorin soveltuvan oivallisesti elokuvalliseen vuoropuheluun, kun sen vieressä astelee viekoitteleva naisääni. Päätösraidalla One Diner Town Gelb on jo suorastaan mahtava. Biisin rauhassa kypsyneet pikku-unelmat mökkielämästä kukkulan päällä lohkaisevat makeimman siivun levyn raukeasta tunnelmasta.

”I’ll buy a shotgun I’ll never learn to reload / I’ll aim it at the sun / When I feel like I need to explode / I need a waitress / To tell my sins to / No authorative figure / Will never figure as fine as you”

75Alegrias on tyhjänpäiväisyyksien latistama tallenne espanjalaisesta soittamisen riemusta, jonka dokumentaarinen arvo selättää musiikin kiinnostavuuden. Toivottavasti soittorupeamat Cordoban helteessä jatkuvat, mutta kernaasti fokusoidummin.

Howe Gelb & A Band of Gypsies – Uneven Light of Day