Hot Chip – In Our Heads

Domino

Hot Chip, rakastuin sun jumpperiin.

Hillityn älykköelektron ja ekstaattisen tanssimusiikin yhdistäminen on äärimmäisen vaikea tehtävä – joskus jopa Hot Chipille.

Parhaat innovaatiot tehdään usein autotalleissa. Joskus niissä taotaan kolmea hikistä sointua kitaroilla, toisinaan taas perustetaan IT-firmoja. Hot Chip on tavallaan edennyt näiden lähestymistapojen välissä, vaikkei ehkä koskaan ole joutunut kirjaimellisesti operoimaan öljymontussa. Arkaaisen yksinkertaiset, vereslihaan uppoavat biitit ovat olleet kuin automekaanikon työkaluilla kokoon kilkuteltuja, ideoiden kehittely taas insinöörimäisen pedanttia nuotinviilaamista.

Seurauksena on ollut, että Hot Chipistä on lopulta kasvanut oman aikamme Frankie Goes to Hollywood. Huolella puunattuja tuotoksiaan verkkaiseen tahtiin julkaiseva yhtye on tuntunut lähivuosina onnistuvan kaikessa, mihin ryhtyy. Millimetripaperille piirretyt kappaleet ovat kuulostaneet matemaattisen nerokkailta menettämättä kuitenkaan fyysisyyttään ja välitöntä tarttuvuutta takaavaa spontaaniuttaan. Jopa lievien epäonnistumisien kohdalla reaktiot ovat olleet kohteliaita. Hot Chipistä ei mielellään sanoisi mitään negatiivista.

Toimivakin kaava kaipaa ajoittain lisäväritystä. Suunnanmuutos, jota Hot Chip viidennellä albumillaan hakee, on yhtyeen introverttiin tyyliin sopien jotain hyvin varovaista ja harkittua. Samalla ilmassa on tietty lopullisuuden ja uupumuksen tuntu. Kahden viimeisen vuoden aikana jäsenet ovat olleet erilaisten sooloprojektiensa vietävinä, ja kun Alexis Taylor puhuu haastattelussa kaipuustaan vanhojen maxi-singlejen taiteenlajia kohtaan tai kun hänen dj-settinsä kohokohdaksi yllättäen muodostuu Frankie Knucklesin houseklassikko Baby Wants to Ride, on ilmassa jotain samaa keinotekoisuutta kuin etabloituneessa rockbändissä, joka yhtäkkiä vetäytyy metsämökkiin akustisten kitaroiden kanssa.

Taylorille tällainen retriitti tosin tapahtuu vanhojen vinyylilaatikkojen matriisinumeroihin uppoutuen tai vintagesyntetisaattoreiden ohjekirjoja lueskellen. Hänet on helppo kuvitella näiden mieliharrastustensa keskelle syventyneenä, lähes kuulumattomasti itsekseen hymisten, ajoittain Warby Parker -silmälasejaan kohentaen. Hänen vierellään pahvimukissa jäähtyy erikoiskahvi koskemattomana.

Tämä on kuva miehestä, joka on täydellisen keskittynyt omaan prosessiinsa. Hänen yleisönsä on aina kaukana, ehkä tuhannen megatavun nettiyhteyden päässä toisella mantereella, ei keikkapaikan ovella pyytämässä nimikirjoitusta. Transferenssi ei ole ensimmäinen sana, joka Hot Chipin ja heidän faniensa suhteesta tulee mieleen.

Tätä mielikuvaa vasten ei lopulta yllätä, miten vähän omia ideoita In Our Headsille on sisällytetty. Se tuntuu keräilyerältä, jossa ulkopuolelta tuodut vaikutteet eivät sekoitu yhtyeen tavaramerkikseen luomaan tekstuuriin. Heidän musiikillinen kielensä on liian kylläinen, liian penetroimaton. Se ei kykene ottamaan vastaan satunnaisuuksia niiden alkamatta näyttää häiriötekijöiltä: avausraita Motion Sicknessin puhaltimet ovat yhtä aikaa kappaleen kiinnostavin osa ja samalla kirkuvia strutseja funkistalossa. Hot Chip onkin enemmän tai vähemmän täydelliseksi hiotun visionsa vanki.

Jotain kertoo se, että Motion Sickness vieläpä lukeutuu levyn vahvimpiin sävellyksiin. Avausraidan ohella In Our Headsin parhaimmistoon nousee Don’t Deny Your Heart, mutta sekin paljastuu moduulimaisista rakenteista kootuksi irrallisuuksien keräilyksi. Kappeleen imu perustuu kasarikyttäleffoista muistuttavan hömppäpopin häpeilemättömään kierrättämiseen, saman aikakauden valkoisten funkbändien chicken grease -kitaravamppeihin ja epäilyttävästi Black Devil Disco Clubilta kuulostavaan vaihtoehtodiskohäröilyyn.

Ends of the Earth lainailee sekin soundtrackmusiikkia, kenties John Carpenterin elokuviinsa syntetisoimia yöllisiä katunäkymiä, ennen vaipumistaan mannermaisen filtterihousen keskinkertaisuuteen, jonka tylsämielisyydelle vertoja vetää vain ylipitkä Let Me Be Him – toinen täysin hengetön 1980-luvun poppastissi. Look at Where We Aren jäykkäliikkeinen r’n’b-soundi tai These Chainsin laahaavuus kyllästyttävät jo parin kuuntelukerran jälkeen.

Tunnelmaa koetetaan albumin keskivaiheilla kohottaa (oletettavasti hitiksi tarkoitetun) Night and Dayn raskaalla funkilla, mutta kappale näyttäytyy vain jälleen yhtenä toisintona Hot Chipille ominaisesta angulaariseen biittiin nojaavasta älykkään opportunistisesta tanssimusiikista, jonka reseptiä on sovellettu jo liian usein. Syntetisaattorikoukku on kalpea aavistus One Life Standin nimikappaleen vastaavasta toimien pelkkänä digitaalisena kuorrutuksena nokturnaaliseen kuvaelmaan, joka maalataan escort-palvelun viileydellä. Seurauksena on yhtyeen ehkä noloimmilla lyriikoilla varustettu lipevä yökerhoraita, jonka väkinäisessä ilonpidossa on enemmän Scissor Sistersiä kuin Hot Chipiä. Vertaus tuohon ihan viihdyttävään yhtyeeseen pätee lopulta melko suureen osaan albumin kappaleista.

Osa In Our Headsin ongelmaa on se, että Hot Chipin ei koskaan ole tarvinnut kuulostaa ylitsepursuavalta Broadway-diskolta tai leimallisesti 1980-lukulaiselta viehättääkseen kuulijaansa. Edellä kuvatut lainailut toimivat vaivattomasti edellä mainitun Black Devil Disco Clubin tai tämän perillisten Alan Braxen ja Fred Falken musiikissa. Hot Chipin kaltaisen yhtyeen ei ole ollut syytä nyökkäillä heidän suuntaansa. Heidän ei tarvitsisi kuulostaa Cut Copylta tai imitoida Italians Do It Betterin tai 100% Silkin tuotantoarvoja.

Hot Chip joutui 2000-luvun alussa aloittamaan tyhjän päältä: nörttien taakka todistaa kykynsä intensiivisen klubimusiikin taitajina ei ole ollut vailla haasteita. Ehkä tämän vuoksi yhtyeen tuotteesta on lopulta hioutunut liian täydellinen, säröt eivät enää sovi siihen, paluu autotalliin ei enää ole mahdollinen – heidän smartinsa on liian casual.

Heidän tyylinsä muotoutui aikana, jolloin kukaan ei vielä puhunut ”hipsterihousesta”, eikä puhu nytkään. Oletukseni on ehkä reduktiivinen, mutta ei välttämättä vailla totuuspohjaa: kun yleisö koostuu kuulijoista, jotka ovat kaikkein skeptisimpiä genrerajoitusten ja bändi-imagojen suhteen, kuinka kauan täysin loppuun asti mietityllä konseptilla voi jatkaa?

Tässä vaiheessa In Our Headsia kuuluisi kai suositella vain vannoutuneille faneille. Mutta mistä oikeastaan löydät vannoutuneen Hot Chip -fanin?

71 In Our Heads sisältää taidokkaan ja hyvällä maulla toteutetun valikoiman popkappaleita, jonka ikävystyttävä rikos on sen taustalla vaanivan perfektionismin synnyttämä näköalattomuus ja tekijöidensä vihkiytyminen päälleliimattuihin detaljeihin, jotka tuntuvat olevan enemmän pieniä lahjoja heille itselleen kuin heidän kuulijoilleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!