Holy Ghost! – s/t

DFA

Newyorkilaisen elektropopduon esikoisalbumi ilmestyy vihdoin – vaan onko se odotuksen arvoinen?

Voiko albumi, jonka kymmenestä kappaleesta yksi on julkaistu jo neljä vuotta sitten ja kaksi muuta viime vuoden aikana, olla yksi vuoden odotetuimmista?

Ilmeisesti voi – ja jos se jostakin kertoo, niin siitä, millaisen vaikutuksen Holy Ghost! on pystynyt varhaisilla singleillään tekemään.

Vai ilmestyykö elektropopduon esikoisalbumi sittenkin vuoden liian myöhään? Tuntuuko Holy Ghostin pastellinsävyinen pehmodisco jo edellisen sesongin soundilta? Menikö 1980-luku jo?

Kyllä ja ei. Holy Ghostin nimetön debyytti ei ole aivan sellainen tajunnanräjäyttäjä kuin viimevuotisten singlejen Say My Namen ja Static on the Wiren perusteella olisi voinut odottaa, mutta se johtuu enemmän Holy Ghostin yli-innokkaasta julkaisupolitiikasta kuin levyyn liittyvistä tyylillisistä tai sisällöllisistä seikoista.

Kun albumin kappaleista vielä Do It Again ja Wait and See on ehditty julkaista singleinä ennen albumin ilmestymistä, muodostuu uusien ja tutuksi tulleiden kappaleiden suhteeksi 5/5. Yksi vuoden odotetuimmista albumeista kutistuu siis EP-levylliseksi uutta materiaalia. Höh.

Holy Ghostin muodostavat newyorkilaiset Nic Millhiser ja Alex Frankel, jotka vaikuttivat ennen Automato-nimisessä hiphopyhtyeessä, jonka vuonna 2004 julkaistu nimetön esikoisalbumi jäi sen ainoaksi. Albumin tuottivat James Murphy (LCD Soundsystem) ja Tim Goldsworthy (ex-U.N.K.L.E.), joiden DFA-levymerkillä nyt myös Holy Ghostin esikoinen ilmestyy.

Mainettaan Holy Ghost! on kasvattanut paitsi singleillään (joista vuoden 2009 I Will Come Backia ei albumilta löydy), myös remiksauksillaan, joita se on tehnyt muun muassa Mobylle, MGMT:lle, Cut Copylle, Phoenixille ja Datarockille. Kiertueella yhtye on nähty LCD Soundsystemin kanssa.

Holy Ghost! -albumi on lopulta varsin vähän ”elektro”. Ennen kaikkea se on ”pop”, ”disco” ja ”italo”. Köykäisesti pomputtelevat oktaavibassot, fondue-kuorrutteiset piano- ja kosketinsoundit ja hillityt sensuellit lauluosuudet muodostavat levyn kappaleiden selkärangan.

Levy käynnistyy Do It Againilla (ei Steely Dan -laina), joka yhdistää Jan Hammerin Miami Vice -estetiikan Notorious B.I.G.:n kuolemattoman Hypnotizen hitaaseen grooveen, ja päättyy samoissa houkuttelevan raukeissa merkeissä Some Childreniin, johon The Doobie Brothersin Michael McDonaldin esimerkilliset softrock-fiilistelyt istuvat täydellisesti.

Väliin mahtuu kahdeksan kappaletta, joista parhaimmiksi – täysin odotetusti – nousevat viimevuotiset Say My Name ja Static on the Wire. Ensimmäisen hypnoottisen pehmodiscon kruunaavat 10CC:n I’m Not in Lovesta muistuttavat taustahuokailut, jälkimmäisen rytmikkäästi svengaavan beach-tunnelman huipentaa puolestaan täysin rikollinen kitarasoolo.

Neljän vuoden takaisen Hold Onin liittäminen albumille hämmentää; kappale ei tahdo surisevine bassoineen oikein istua kokonaisuuteen ja on yksittäisenä biisinäkin albumin kenties heikoin lenkki.

Uusista kappaleista selvästi paras on Slow Motion, joka yhdistää phoenixmäisesti rytmitetyn laulumelodian LCD Soundsystemin rapeisiin rumpusoundeihin. Jam for Jerry ja Hold My Breath ovat puolestaan levyn puhdasverisintä 1980-luvun italosoundia. It’s Not Overissa haiskahtaa New Order, jonka Bizarre Love Trianglea kappaleen melodiassa ja tekstissä (”It’s a problem of mine”) hienovaraisesti lainataan.

81 Yksi vuoden odotetuimmista albumeista kutistuu EP-levylliseksi uutta materiaalia. Varsinaisesti pettymyksestä ei näin tasokkaan materiaalin kohdalla voi kuitenkaan puhua.

http://youtu.be/gVyaQYxO-E4
Holy Ghost! – Do It Again