HIM – Tears On Tape

Universal

HIM.

HIM. Ville Valo – nero vai pölvästi?

Maailma ei muutu, ei myöskään HIM.

HIMKansiBändi on olemassa, jos se on julkisuudessa. Toisekseen se on olemassa, jos se tekee jotain. HIMin olemassaolo on ollut arvoitus muutaman vuoden ajan, mutta nyt yhtye on palannut.

Maailma ei liioin muutu, ei myöskään HIM. Ville Valo on aina vain Suomen Jim Morrison. Lahjakas komistus, joka dokasi itsensä siihen pisteeseen, että sisuskalut vuotivat verta. Ei vain sydän. Sitten Valo oppi, ja lankesi.

Häneen huomio kiinnittyy, vaikka bändi taitavista muusikoista koostuukin. Tilannetta vain korostaa se, että joihinkin haastatteluihin raahattu basisti Mige keskittyy yleensä lähinnä omituisten keikkabussivitsien laukomiseen.

Onko Valo oivaltava mainosmies vai vilpitön taiteilija? Luultavasti molempia, ja juuri siinä piilee menestyksen salaisuus. Heartagrammi-logo on nerokkuutta, jota ei tapaa brändikonsulttien breinstormauksissa. Ikoni syntyy todennäköisemmin, kun nuorimies potee sydänsuruja krapulapaskalla istuessaan. Bisnesäly ja esteettinen näkemys eivät sulje toisiaan pois.

HIM on yhdistelyä. Vähän Black Sabbathia, Duran Durania, David Lynchiä ja Agentsia. Niin nytkin. Vain sekoitussuhteet vaihtelevat. Diskografiassa mureaa doom-flirttailua seuraa turboahdettu pop-paketti. Ja toisinpäin. Bändi on aina samasta puusta veistetty, mutta samalla ydinilmaisuaan varioiva. Tässä mielessä HIM muistuttaa McDonald’sin kausituotteita. Uutta majoneesia vanhoissa kääreissä säännöllisin väliajoin.

Tuoreella Tears On Tape -albumilla HIM on raskas, mutta myös tutun melodinen ja katkeransuloinen. Intron jälkeen levyn avaava All Lips Go Blue lävistää tärykalvon kivitalon kokoisella kitarariffillä, jota seuraa melankolisen lohdullinen säkeistö. Tutut elementit esitellään välittömästi, valtakunnassa kaikki hyvin.

Edelliseen Screamworks: Love In Theory And Practice -albumiin verrattuna ote on rujompi. Ja samalla melodiat ovat parempia, kertosäkeet tarttuvampia. Kirkkaita ilmentymiä terävöityneestä materiaalista ovat esimerkiksi I Will Be The End Of You ja Into The Night. Jälkimmäinen ei ole cover tai mukaelma Julee Cruisen samannimisestä kappaleesta, vaikka Twin Peaksin usvainen jännite onkin aina ollut osa bändin DNA:ta.

Ainoa selkeästi balladimainen kappale on Stefan Lindforsin ohjaamana videonakin julkaistu Tears On Tape. Heleine pianoineen se muistuttaa Dark Light -albumin nimikkokappaletta ajoilta, jolloin HIM murtautui toden teolla Yhdysvaltain markkinoille. W.L.S.T.D (”When love starts to die”) on myös hidas, mutta enemmän doom-jurnuttamiseen kallellaan.

Levyn intro, outro sekä väliosat Trapped In Autumn ja Lucifer’s Chorale ansaitsevat kiitosta siitä, että niillä on aidosti luontevat paikkansa levyn jatkumossa. Ne eivät ole yhdentekevää ambient-himmailua, vaan sisältävät kiinnostavia oivalluksia. Yleisilmeeltään Hiili Hiilesmaan äänittämä ja Tim Palmerin miksaama levy soi raa’an tymäkästi, mutta ilmavasti. Laulu on jätetty yllättävänkin hiljaiseksi, kitara puolestaan moukaroi matalavireisiä riffejä etualalla.

HIM kuulostaa ajoittain siltä, että se haluaisi tehdä suurempiakin irtiottoja. Viedä väliosat vähän pidemälle, antaa kappaleiden kasvaa ulos radioformaatista. Esimerkkejä löytyy menneisyydestä: Venus Doom -albumin kymmenminuuttinen Sleepwalking Past Hope sisältää jopa bassosoolon. Screamworks-albumin päättävä, elektroninen The Foreboding Sense Of Impending Happiness kuulostaa puolestaan Depeche Modelta kokeellisimmillaan. Bändi venyy vaikka mihin, mutta samalla se rakastaa maneereitaan.

77 Olen aina pitänyt HIMin musiikista. Pidän edelleen. Bändi ei ehkä enää koskaan tule varsinaisesti räjähtämään kansainväliseen tietoisuuteen, mutta se on löytänyt oman ekologisen lokeronsa, jossa sen on hyvä olla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!