Haka – Komeiden miesten lauluja

Haka

Kaustisella Haka on valittu vuoden bändiksi.

Eteläpohjalaisen kansanmusiikkikvintetin kakkosalbumi on sympaattisen aito mutta epätasainen.

Kaustisen musiikkilukiossa vuonna 2005 perustettu Haka on hiljalleen noussut yhdeksi kansanmusiikkipiirien vakionimistä. Eteläpohjalaiskokoonpano julkaisi vuonna 2007 debyyttinsä, valittiin vuotta myöhemmin Kaustisen festivaalien vuoden yhtyeeksi ja on siinä välissä menestynyt myös erinäisissä pelimanniskaboissa ympäri maata.

Nykyään Hakan pohjalaisuus on jokseenkin välillistä, kun puolet jäsenistä opiskelee Sibelius-akatemiassa ja kansivihon kuvatkin on otettu Porvoossa ja Helsingissä. Jäsenistön hajaantuminen selittänee myös sen, miksi kakkosalbumia Komeiden miesten lauluja saatiin odottaa nelisen vuotta.

Urbanisoitumisesta huolimatta Pohjanmaan musiikkiperinne kuuluu Hakan toisella levyllä niin vanhojen perinnelaulujen uudelleensovituksina kuin murresanoinakin. Albumi onkin vaihtelevin tuloksin toimiva traditionaalisten rallien ja bändin omien folkpop-laulujen synteesi.

Oikeastaan Hakan koko estetiikan voisi tiivistää levyn kasiraidan, harmonisti Leija Lautamajan tekemän Pinnalla-biisin kertosäkeeseen:

”Välillä ryyppään viinapullon suruun
joskus takerrun ilon muruun
niiton hyvät keikat, mukavat kuumat miehet, ystävyys
ja aitous – ja mä pysyn pinnalla”

Komeiden miesten laulu onkin suorastaan naivistisen aito levy. Se on suoran kirkatsotsainen dokumentaatio bändin parikymppisten jäsenten sielunelämästä. Kyynisyyttä levyltä on turha etsiä.

Biisien tematiikka on vahvasti kiinni aina yhtä vihatussa ja rakastetussa arkirealismissa, mikä sinällään istuu levyn rekilaulujen oheen. Niissä kun riiataan vähintään yhtä paljon kuin bändin omissa biiseissä.

Levyn käynnistävä lapualainen rekilaulu Hupakko on pirteä avaus, sovituksen ollessa sopivan punkisti junnaava. Kakkosbiisi Ei jaksa jahaasta on taas originaalikappale ja edustaa mainittua naivistista arkirealismia lipsahtaen lähes banaaliuden puolelle formuloita katsovine isineen. Noh, ei kappale onneksi ihan arttuwiskaria ole, ja toisaalta se sisältää levyn ehkä hauskimman lyyrisen noteerauksen: ”Oispa hirvet lailla heijastimen autoteillä”.

Pääasiallisten sanoittajien eli laulaja Eeva-Liisa Kotamäen ja Leija Lautamajan kyniin kaipaisi kieltämättä terävyyttä, sillä sävellyksellisesti kelpojenkin lalujen tunnelmaa syövät joko sanoitukset tai Kotamäen paikoin kulmikkaaksi äityvä tulkinta. Myös laulusoundin iskelmälliset maneerit särähtävät.

Unilaulu on esimerkki tästä, sen ollessa levyn parhaita sävellyksiä ja noustessa jopa Sigur Rósin sfääreihin. Mutta liian isoista puhelinlaskuista ja ihanista tekstiviesteistä laulaminen ei oikein istu kontekstiin.

Unilaulua seuraava, mandoliininsoittaja Lauri Kotamäen laulama Kun minä olin pieni on puolestaan kansanlaulu Härmästä. Se on toteavassa tragikoomisuudessaan levyn hykerryttävimpiä kappaleita. Epävireinen huuliharppu istuu loistavasti tarinaan, jossa poika yrittää kovasti päästä kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta äiti sotkee suunnitelmat.

Horjahrin on myös leppoisa rekilaulu, joka toimii varsinkin livetilanteessa. Tallarista tutun Timo Valon sävellys Suven lehti on jo melkein progea polveilevuudessaan. Kotamäen sanoituskaan ei tällä kertaa ammu täysin ohi, vaikka kertosäe vähän väsähtänyttä (toivon mukaan) ironiaa perunapenkkeineen ja lapsilaumoineen onkin. Joka tapauksessa Suven lehti on oiva vastaveto vaikkapa Hei poika! -biisille, joka on jo melkoista iskelmäpoppia.

Oikea tapa vastaanottaa pelimannipoppoiden ilmaisua on usein elävänä. Toki livetilanteen vuorovaikutteisuus pätee melkein mihin tahansa musiikkityyliin, mutta etenkin kansanmusiikkiaktien levyt ovat usein tunnelmiltaan latteampia kuin keikat. Tälle lienee monia ymmärrettäviäkin syitä, kuten studioliven ja minimaalisen jälkikäsittelyn arvostaminen.

Myös Komeiden miesten laulujen tapauksessa soundi on ohuehko; etenkin Retkahrin on levyllä paljon kesympi kuin livenä. Myös Lauri Kotamäen laulu on turhan pidättyväisen kuuloista. Siksi rohkeampi tuotanto ei olisi ollut lainkaan pahitteeksi, sillä se olisi voinut paikata myös joidenkin biisien sovituksellisia puutteita.

Vaikka Komeiden miesten lauluja ei mikään täysosuma olekaan, ei bändin aidossa ja reippaassa asenteessa ole mitään moitittavaa. Silti pelkkä kivuus ei levyllä oikein ota riittääkseen. Siksipä Hakan olemus kannattaakin todistaa livenä, jolloin studiossa yksiulotteisiksi jäävät laulut toimivat ansaitsemillaan tavoilla.

60 Komeiden miesten lauluja on kiva, mutta vain kiva. Lupaavat biisit kärsivät joko hätäisestä tuotannosta tai latteista sanoituksista. Hieman enemmän näkemystä ja vähemmän naiivia arkirealismia ei olisi ensi kerralle pahitteeksi.

Kuuntele Hakan musiikkia täältä.