Haim – Days Are Gone

Polydor

Haimissa on hauskaa.

Haimissa on hauskaa.

Eli: kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan Haimia.

HaimKansiEn muista tarkkaan, milloin kuulin Haimin musiikkia ensimmäisen kerran. Sen täytyi olla joskus viime keväänä, jolloin törmäsin yhtyeen Falling-kappaleeseen. Se ei iskenyt mitenkään välittömästi. Itse yhtyeen musiikki oli kieltämättä tarttuvaa, mutta samalla siinä oli jotain hieman turhan laskelmoitua ja kolkkoa. Haim oli kiistattoman tyylikäs yhtye, mutta samalla se tuntui kovin persoonattomalta – autenttiselta kuin muotilehden editorial-kuvaukset tai älypuhelimen kuviin lisätyt vanhentavat filtterit.

Viime kesänä Flow-festivaaleilla kuitenkin muutin mieleni Haimin suhteen. Kun näin yhtyeen livenä, oivalsin viimeinkin, mistä siinä todella on kyse.

Haimin keikka Flow’ssa ei ollut erityisen hyvä. Yhtyeen pääasiallisen laulajan Daniellen kurkku oli kipeä, eikä Haim pystynyt pistämään aivan parastaan. Kaikki keikan heikot puolet eivät kuitenkaan johtuneet terveydellisistä syistä, vaan nuorella yhtyeellä oli vielä selviä lastentauteja. Vaikka Haim soitti varsin pätevästi, se ei onnistunut esittelemään levytettynä hienosti toimivaa poppiaan asussa, joka olisi luonut todella voimakkaan livekokemuksen.

Silti konsertti kertoi kaikessa epätäydellisyydessään yhtyeestä paljon. Haim ei ollutkaan sellainen kolean etäinen yhtye, jollaisena se esiintyi videoissaan tai muoti- ja naistenlehtien kansikuvissa. Sen sijaan se koostuikin hieman nörtähtävistä naisista, joiden esiintymistä katsoessa oli helppo kuvitella heidät soittamassa pop- ja rockcovereita vanhempiensa kanssa Rockinhaim-yhtyeessä tai veivaamassa purkkapoppia kahden vanhemman Haim-sisaruksen edellisessä yhtyeessä Valli Girlsissä, joka tahattomassa koomisuudessaan tuo mieleen lähinnä Ensisilmäyksellä-komediasarjan Robin Scherbatskyn ysäripop-alter egon Robin Sparklesin.

Viileän etäisyyden sijaan yhtyeen jäsenien persoonat olisivat olleet oivaa ainesta The Monkees -tyyliselle sitcomille: poikamainen ja vakavamielinen laulaja-kitaristi Danielle, flirttaileva ja ympäriinsä sinkoileva pikkusisko Alana eli “Baby Haim” ja suurimmasta osasta välispiikeistä vastaava, eriskummallisesti naamaansa soittaessaan vääntelevä isosisko Este.

Toisin sanoen Haim ei ollutkaan se tuskallisen viileä yhtye, jona se itse ja/tai sen taustajoukot halusivat Haimin myydä, vaan enemmänkin hieman höpsö, toisinaan naurettavuuden rajamailla tasapainoileva ja kaikesta moderniudestaan huolimatta perinteinen vanhan ajan poprockyhtye.

Kaikki edellä mainittu vahvistuu kuunnellessa Haimin pitkään odotettua debyyttiä Days Are Gone. Yhtyeen jäsenten tausta pop/rock-coverbändissä kuuluu popin muotokielen vaivattomana hallintana ja keikalla nähty epäcoolius viileän pinnan alta kurkkivana rakkautena puhtaaseen poppiin. Haim saattaa esittää coolia, mutta se ei koskaan anna muotoseikkojen mennä tarttuvan kertosäkeen edelle.

Days Are Gonella Danielle, Alana, Este sekä rumpali Dash Hutton (hänen asemastaan yhtyeessä kertoo paljon se, että Hutton saattoi Flow’ssa itse säätää rumpujaan ennen keikan alkua, eikä yleisö kiinnittänyt häneen mitään huomiota) luovat oman kiehtovan ajattoman popvisionsa. Haim kuulostaa kiistattoman modernilta, ja onkin hyvin selvää, että Days Are Gone on pikkutarkkoine sovituksineen ja kulmikkaine rytmeineen tehty juuri vuonna 2013. Silti se myös tuo jatkuvasti mieleen palasia menneisyydestä. Sellaisia hetkiä, jotka kuulostavat tutulta, mutta joita kuuntelija ei kuitenkaan aivan tavoita.

Eniten Haimin kohdalla on puhuttu Fleetwood Macista, ja yhtye onkin ilmeinen esikuva. Vertaus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, vaan Haimin musiikissa risteilevät lukuisat vaikutteet, ennen kaikkea 1980-luvun popmusiikista.

Pitkä lista varsin erilaisia artisteja ja yhtyeitä, joihin Haimia on arvosteluissa ja artikkeleissa verrattu, kertoo siitä, kuinka vaikea yhtyeen popsynteesin tarkkoja lähteitä on paikantaa: Phil Collins, Kate Bush, Shania Twain, Eagles, The Bangles, TLC, Sheena Easton, Scritti Politti, Laura Branigan, Andrew Gold, Paul Simon, Chairlift, Jessie Ware, Cults, Feist, Bruce Springsteen, The Pretenders ja niin edelleen. Itse voisin lisätä listaan Michael Jacksonin, Princen, (kasari-) Tina Turnerin, Blood Orangen ja Twin Shadow’n.

Kaikista näistä vertailukohdista huolimatta Haim onnistuu Days Are Gonella kuulostamaan tuoreelta ja persoonalliselta, toisinaan jopa omaperäiseltä.

Haimin selkein heikkous löytyy sen teksteistä, joissa erilaisten kliseiden, arkkityyppien ja popin perusaiheiden yhdistely ei toimi läheskään yhtä hyvin kuin yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Lopputuloksena on kasa köykäisiä ihmissuhdehöpinöitä, jotka pahimmillaan lähestyvät hölynpölyä, kuten vaikkapa muuten varsin onnistuneessa Foreverissa:

“Hey you! Hey you!
Can’t you make the scene?
I know, I know, I know you ain’t the one to play the game
Now I know I’m never gonna go your way
If you go, we never know, I know know know”

Yhtyeen sanoitukset eivät kestä syvällisempää tarkastelua, mutta eivätpä ne myöskään haittaa Haimin kappaleista nauttimista. Silti, samastuttavat ja mieleenpainuvat tekstit eivät olisi olleet pahitteeksi.

Kaiken kaikkiaan Days Are Gone on joka tapauksessa varsin onnistunut levy. Se ei ehkä ole musiikillisesti mitenkään ainutlaatuinen, ja kieltämättä se on toisinaan kovin pinnallinen. Silti siinä on jotain vastustamatonta.

Vastarinta osoittautuu turhaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Falling, Don’t Save Me tai vaikkapa If I Could Change Your Mind alkaa varoittamatta soida päässäsi – kun melodia pakenee kuin varkain huuliltasi ja otat huomaamattasi pari tanssiaskelta.

85 Pienistä heikkouksistaan huolimatta tarttuva, raikas ja sähäkkä Days Are Gone täyttää useimmat hienon popin määreet. Mitä se syvällisyydessään menettää, se voittaa häpeilemättömässä popnautinnossa. Anna mennä, tahdot kuitenkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!