Guillemots – Walk the River

Geffen

Suurten eleiden romantikot harkitsevat aikuistumista mutta tulevat järkiinsä.

Guillemotsin kanssa on jo tottunut odottamaan odottamatonta – ja yllättymään silti. Englantilaisnelikon debyytti Through the Windowpane (2006) oli fantastinen sekoitus laulelmaa, indietä, sambaa, jazzia, stadionrockia, calypsoa, easy listeningia… siis olkoon, ihan kaikkea ja keittiön lavuaari kaupan päälle.

Kaleidoskooppimainen albumi hurmasi radion ja kriitikot, mutta kun kakkoslevyllä Red (2008) mukaan astuivat hevikitarat, Prince-funk, kasarirytmit ja r&b-vaikutteet, soppa oli jo liian tujua keskivertokriitikon ja -kuluttajan nautittavaksi. Suorastaan fasistisen tarttuvan Get Over Itin jäätyä vain pikkuhitiksi bändi hämmentyi ja levy jähmettyi kauppojen hyllyille.

Kun viime vuonna Guillemotsin laulunkirjoittaja Fyfe Dangerfield julkaisi kummallisen hillityn ja samalla lähes totaalisen mielenkiinnottoman soololevyn Fly Yellow Moon ja samalla saavutti uransa suurimman hitin Billy Joel -coverilla, Guillemotsin kolmanteen albumiin tarttuu pelokkaasti. Abstrakti mustavalkoinen kansi ja klassinen nimi saavat pelkäämään pahinta: onko Guillemots taantunut sovinnaisuuteen?

Avauskolmikko Walk the River, Vermilion ja I Don’t Feel Amazing Now enteilevät sekä hyvää että pahaa. Kaikki kolme ovat pinnaltaan kovin lähellä amerikkalaista singer-songwriter-estetiikkaa: täällä on luontotematiikkaa, päättyvien ihmissuhteiden melankoliaa, tyylikkäästi heliseviä kitaroita ja preerian yli pyyhkivän tuulen kirpeyttä.

Kuitenkin Neil Youngin sijasta kappaleet tuovat enemmän mieleen Brandon Flowersin sooloalbumin onnistuneemmat hetket, sillä Flowersin lailla Guillemots –Luoja heitä siunatkoon – ei ole kiinnostunut autenttisuudesta.

Tarkemmin kuunneltuna äänimaisema on liian täyteläinen tavoitellakseen uskottavuutta; Guillemots ei tee dokumenttia vaan Hollywood-elokuvaa, pölyohdakkeiden sijasta heidän westernissään tuuli puhaltelee hattaroita pitkin alankoja.

Kaikki kolme ovat myös niin poikkeuksellisen vahvoja kappaleita, että olisi liikaa vaatia Guillemotsin pystyvän iskemään pöytään yhdeksän samanlaista lisää. Kappalemateriaalin alkaessa rakoilla bändin musiikissa kytevät tuhoisat energiat pääsevät valloilleen –onneksi. Ice Roomilla elintilasta kamppailevat sekä möyrivä rockriffi että New Order -henkinen helistelykoukku. Insidella tunnelma on kuin kasvihuoneessa, jossa kummittelee: hiostava ja lehtivihreä ja pahaenteinen. Sometimes I Remember Wrong katsoo parhaaksi paisua yli yhdeksän minuutin ilmeisesti ihan vain siksi, ettei kukaan ole huomannut estää sitä. Ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että Guillemotsin muusikot ovat maksimalisteja, päätösraita Yesterday Is Dead vääntää psykedeelisen Flaming Lips -vaihteen päälle ja häröilee sekin lähelle yhdeksää minuuttia, aivan kuin eilinen täytyisi kirjaimellisesti nuijia kuoliaaksi.

Fyfe Dangerfieldissä on samoja geenejä kuin The Divine Comedyn Neil Hannonissa ja Prefab Sproutin Paddy McAloonissa, mutta siinä missä he ovat pohjimmiltaan pedantteja formalisteja, Fyfen parrakkaan ikiopiskelijan ulkokuoren alla väijyy maanisdepressiivinen hysteerikko. Jokin toinen yhtye epävarmana hetkenä karsisi ja virtaviivaistaisi materiaalia, mutta Guillemotsin metodina on lisätä aineksia niin kauan kuin padassa riittää tilaa. Walk the River onkin albumina kuin kattilallinen spagettia, se on huljautettava lautaselle kokonaan, makupaloja koukkiessa menevät pilalle sekä ruoka että pöytäliina.

Dangerfieldin ilmiömäisen laulunkirjoitustaidon ansiosta sekalaisuus kuitenkin pysyy rikkautena. Riehakkaatkin hetket säilyttävät arvokkuutensa: I Must Be a Lover muuttuisi Scissor Sistersin käsissä camp-infernoksi, mutta Guillemotsin soittamana kappaleen lävistää melankolia kuin taivaasta singottu keihäs. Peilikuvanomaisesti albumin paras kappale, upea balladi Dancing in the Devil’s Shoes, huokuu puhdasta riemua johtuen pidäkkeettömästä antaumuksesta, jolla se rypee lajityyppinsä syvimmässä alhossa.

Maailmassa on yhtyeitä, jotka tekevät tänäkin vuonna hallitumpaa, omaperäisempää ja ehkä jopa parempaakin musiikkia kuin Guillemots. Mutta mikään niistä yhtyeistä ei pystyisi tekemään Walk the Riveriä.

84 Tapansa mukaan Guillemots leipoo tyylipuhtaan ja maukkaan sävelkakun, jolle sitten lapioi leipomon kaikki kuorrutustarpeet. Jos pidät teatraalisesta ja suuritunteisesta popmusiikista aikakaudesta riippumatta, Guillemots on kaikki suosikkiyhtyeesi samassa valtamerijahdissa ja pari inhokkia jäniksinä pelastusveneiden pressujen alla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Guillemots – Walk the River