Guided by Voices – Let’s Go Eat the Factory

Fire Records

Äänet kutsuivat jälleen Robert Pollardia.

Suhisevan indierockin mestarit palaavat seitsemän vuoden tauolta klassisella kokoonpanollaan.

Dayton, Ohio on pesulapopin mekka. Ai miksi? Suunnatkaamme takaisin 1990-luvun puoliväliin, kun Guided by Voices -niminen ronttiklaani onnistui kännissä huojuen painamaan neliraiturin nauhoitusnäppäintä täsmälleen oikeissa kohdissa.

Lopputulokset olivat usein vaihtelevia, mutta aikaa hyvin kestäneitä helmiä nostettiin tasaiseen tahtiin jostain kuivausrummun takaa. Tyyli oli tuohon aikaan selkeä: kappaleen ei tarvinnut kestää välttämättä edes minuuttia ja se sai olla tyylillisesti jostain 45 kierroksen vauhdilla soitetun progen ja The Beatlesin väliltä. Tuloksena oli levyjä, jotka olivat elinvoimaisia ja uniikkeja. Moni näistä on kanonisoitu hyvästä syystä.

Viimeksi, kun kuulimme Robert Pollardista tähän nimeen liittyen, vuosi oli 2004. Mutta, kuten niin monet muut myyttiset sankarit samalta ajalta, Guided by Voices on jälleen kerran kuullut ääniä ja nähnyt hyväksi nauhoittaa niitä.

Let’s Go Eat the Factory tuo yhteen bändin 1990-luvun alun kokoonpanon, jonka tuotokset ovat kestäneet aikaa kaikkein parhaiten, ja levyltä on aistittavissa tuon ajan äänityksille tyypillinen spontaanius, joka haihtui kunnianhimon alle vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä. Tuon ajan tuotokset onnistuivat tasapainottamaan Pollardin ja toisen biisinkirjoittajan, Tobin Sproutin, tyylejä luoden mosaiikkimaista parhautta.

Ylistetyimmät kaksi levyä, Bee Thousand (1994) ja Alien Lanes (1995), tekivät tämän parhaiten ja ovat kenelle tahansa varauksetta suositeltavia levyjä – jos pieni taustalla kuuluva sihinä ei haittaa liiaksi. Olisi tietenkin epäreilua yrittääkään verrata Factorya kahteen kruununjalokiveen, ja heti ensimmäiset kuuntelut sanoivat, että ”kuulepas Antti, voisit jättää sitten ne B1000– ja Alien Lanes -vertailut sikseen. Mietihän nyt miten epätasaisia nämä GBV-julkaisut ovat välillä olleet.”

Ja tottahan se on. Let’s Go Eat the Factory menee epätasaisten julkaisujen epätasaiseen sarjaan.

Varsinaisesti huonoja kappaleita ei löydy, mutta monet raidat kuten, Imperial Racehorsing, How I Met My Mother ja Either Nelson, kiitävät ohi jättämättä suurempaa mielikuvaa. Selkeä soundi auttaa niidenkin kohdalla sen verran, että levy kuulostaa soidessaan hyvältä, mutta syvemmin tarkastellessa siltä löytyy liian monta kappaletta, jotka eivät jää mentaalisiksi riivaajiksi tai tuo muitakaan kestäviä iloja. Faneja tämä ei haitanne – levyä ei voisi erehtyä luulemaan minkään muun yhtyeen tekemäksi.

Tyypillisesti levyn lyhyimmät kappaleet ovat muutaman kymmenen sekunnin mittaisia, ja alle puolet biiseistä pääsee kahden minuutin rajan yli. Lyhyissä kappaleissa löytyy myös ehkä määrällisistäkin syistä enemmän osumatarkkuutta: yllättävän hento, dementoitunutta dreampopia muistuttava Who Invented the Sun ja jousien sävyttämä Chocolate Boy nousevat levyn vahvimpien joukkoon. Kappaleet tuntuvat loppuvan aivan liian äkkiä.

Factory näyttäytyy myös äänikaavussa, joka on yhdistelmä useampaa aikakautta. Tästä seuraa variaatioita äänimaailmassa: kiusoittelukappaleena julkaistu Doughnut for a Snowman sisältää huilun sävyttämän intron ja Hang Mr. Kite kuulostaa siltä kuin Pollard olisi juovuksissaan halunnut tehdä jotain Eleanor Rigbyn suuntaista. Sproutin lähdettyä 1990-luvun puolivälissä tämänkaltainen metkuilu väheni, tälle levylle se tuo tasaisesti piristystä.

Samaa ei tapahdu yli kaksiminuuttisten kategoriassa lähellekään yhtä usein, mutta eeppistenkin teosten joukossa piileskelee onnistujia. Yllättävän synkkä levynlopetus We Won’t Apologize for the Human Race, pianoballadiksi muuntautuva Spiderfighter ja bändin kenties ensimmäinen ironiaton rakkauslaulu Old Bones ylittävät peukunnostokynnyksen. Kiintoisasti, kaikki nuo mieleenpainuvat kappaleet poikkeavat soundeiltaan yhtyeen ennen kokeilemista tyyleistä. Ehkä vanhat koirat voivat sittenkin oppia uusia temppuja.

67 Indierockin legendat palaavat seitsemän vuoden tauon jälkeen hieman epätasaisina, mutta pölypilvestä löytyy myös kultahippuja.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!