Grouper – The Man Who Died In His Boat

Kranky

Liz Harris – kokoaja, uhmakas ex-lahkolainen ja ahvenkala.

Liz Harris – kokoaja, uhmakas ex-lahkolainen ja ahvenkala.

Lapsuudenpeloista ja masennuksesta viisi vuotta sitten kaivettu The Man Who Died In His Boat on Grouperia – ja paikoin kitaran ja ihmisen yhteistä ääntä – kauneimmillaan.

GrouperKansiLiz Harris eli lapsuutensa Texasissa pienessä lahkossa, joka seurasi pseudokristillisen George Gurdiieffin opetuksia hengellisestä eheydestä ja kasvusta. Gurdjieff Group -ryhmät ympäri maailman kehittävät edelleen kehon, järjen ja tunteiden kolmiyhteyttään oppi-isän valaistunein elämänohjein. Heidän tavoitteensa on herätä hypnoottisesta ahdistavasta valveunesta, joka ei heille kelpaa elämäksi. Jossain vaiheessa Harris tukehtui ja lähti.

Sittemmin Portlandiin Oregoniin monien muiden työnarkomaanisten nälkätaiteilijoiden lailla asettunut Harris on levyttänyt Grouper-alter egollaan musiikkia nyt kahdeksan vuotta. Tyylin kulmakivi on säilynyt samana: kitarasta ja Wurlitzerista venytetty valtava laskos viivettä, hälyä ja kaikua. Samasta limbosta Gurdjieff yritti oppilaitaan herättää. Harrisin musiikki päätti opetella elämään siinä.

Ensimmäisillä levyillä Grouper (2005), Way Their Crept (2005) ja Wide (2006) Harris keskittyi nimenomaan kohinaan ja melu-utuun. Cover the Windows and the Walls (2007) uskalsi jo tunnustella niiden alla olevia muotoja, kappaleen ja laulun ääriviivoja. Seuraavan vuoden Dragging a Dead Deer Up a Hill pehmeni jo akustiselle kitaralle, murheellisille folk-lauluille ja paikoin jopa artikuloiduille sanoille. Marginaalinen valtavirtahuomio löysi Grouperin, ja levy on edelleen Harrisin mainituin ja rakastetuin.

Vasta nyt julkaistun The Man Who Died In His Boat -levyn materiaali on nauhoitettu niin ikään vuonna 2008. Kuten Dragging a Dead Deer Up a Hillilläkin, sumua ja kimallusta pyörittää shamaanin lailla Harrisin akustinen kitara. Sen syke ei ole tasaista, vaan kiirettä, epäröintiä ja pidäteltyä hengitystä. Sähköistä kitaraa Harris sivelee ja kaiuttaa niin varoen, että sormen ja kielen kosketuksen joutuu itse kuvittelemaan.

Molemmat levyt ovat Harrisin mukaan saaneet alkunsa sekä lapsuuden muistoista, jotka eivät koskaan lakanneet vaivaamasta, että lamaannuttavasta masennuksesta. Harvoissa haastatteluissaan Harris on kertonut levyjä tehdessään palaneensa loppuun myös musiikistaan, uupuneensa ja lopulta hävittäneen otteen ruumiistaankin.

The Man Who Died In His Boat viittaa Harrisin teini-ikäisenä löytämään rantaan ajautuneen purjeveneen hylkyyn ja sen autioon kajuuttaan. Levy on irrallisuuden ja yksinäisyyden sekä pelonsekaisia kunnioituksen tunteita ihmisestä ja elämästä, jota ei enää ole mutta joka on piilossa jälkeen jääneissä tavaroissa ja siinä, mikä niistä on poissa. Levyn kansi on valokuva Harrisin äidistä ensi kertaa raskaana. Harriskaan ei tiedä, mitä äiti kuvaushetkellä ajatteli.

Sanat, melodiat, soinnut, rakenteet – kaikki Harris pyrkii musiikistaan hautaamaan, upottamaan ja piilottamaan. Ehdottomalla käpertymisellään Harris kiinnittää huomion pienempiin yksityiskohtiin. Jokainen liike, jokainen hieman muita kovempaa tai hiljempaa raapaistu kitaran kieli ja jokainen selvyyden hetki saa painon, jota kannatellakseen Grouperin musiikki tarvitsee jonkun, johon kiinnittyä. Harrisin luoma maailma on löyhää eetteriä, muutamien sointujen harvaa atomikaasua, jossa ei voi tehdä elettäkään tulematta huomatuksi.

Harris laulaa tavoitteensa ääneen, selkeämmin kuin koskaan:

“I’m looking for the place that spirit meets the skin
Can’t figure out why that place feels so hard to be in
– –
It’s getting harder and harder to fake
Acting like everything is in its place”

Sitten levy loppuu, tyhjään.

Harris ei välttele kirjoittamasta täydellisiä kappaleita tai kauneutta, vaan tekee niiden saavuttamisen niin vaikeaksi kuin kykenee. Kun kitara, kaiut ja Harrisin äänen jäänteet osuvat toisiinsa, tuntuu kuin näkisi äänen alkeishiukkasia katveissa, joita ei tietoisesti havaitse.

Hauraimmilla ja vapaimmilla kappaleillaan The Man Who Died In His Boat on liikuttavinta ja intiimeintä levytettyä Grouperia. Levyn abstrakteimmat kollaasiharjoitelmat painavat pilkkeet kuitenkin sammuksiin. Jäljelle jää levottomuus, joka ei hellitä.

Kun Vital alkaa ääntä avaavan intron jälkeen soida ja Harrisin vuosiksi hautaama akustinen kitara hakea rytmiä, kaikki alkaa höyrystyä ja sulaa, ainakin minä. Harris venyttää vaivoin selkokielisistä sanoistaan ruumiista irtaantunutta voimatonta surua, jolle on mahdoton ajatella mitään muuta ilmiasua.

Being Her Shadow koreilee Harrisin taidolla luoda sähkökitaraa efektoimalla avaraa tilaa, joka ei pysy aloillaan. Kaiken päälle vuotaa valkoista kohinaa ja pian Harrisin kangastava huokaus on kaikkialla. Harris onnistui samassa illuusiossa vuoden 2011 A I A: Alien Observer/Dream Loss -tuplalevyllä, mutta silläkin vain harvoin yhtä totaalisesti.

Towersin päätteeksi Harris antaa itsensä kuulua ilman maskia, vienosti mutta paljaana ja tungetellen. Viimeisellä leirinuotiolla soitetun Living Roomin alakuloon ja voimattomuuteen on rutistua, kunnes se loppuu kesken, imaisee huoneen tyhjäksi ja terästää aistit huomaamaan, ettei kukaan koskaan halannutkaan.

Mitään uutta The Man Who Died In His Boat ei Grouperin ilmaisusta kuitenkaan kerro, vaan korostaa vain sen heltymättömyyttä ja itsekuria. Niistä on tullut yksi uskaliaimmista maneereista eteeriseksi taipuvaisessa nykymusiikissa. Kaikki Julianna Barwickista ja Peter Broderickista, Jessica Bailiffin ja Oren Ambarchin kautta Tim Heckeriin jahtaavat samaa luimistelevaa asketismia.

87 Liz Harrisilla on ylittämätöntä kunniahimoa uskaltaa etsiä äänirykelmistään aina vain pienempiä kvanttitason liikahduksia, joilla saa ihmisen uppoutumaan, nukahtamaan, hurahtamaan, musertumaan ja tuntemaan onnea.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!