Gregor Schwellenbach – Spielt 20 Jahre Kompakt

Kompakt

Gregor kuulee ääniä.

Gregor kuulee ääniä.

Miten käy musiikilliselta monitietäjältä rekontekstualisointi?

Rekontekstualisointi on vaikea laji, mutta onnistuessaan todella riemastuttavaa toimintaa. Kaikenlainen viivojen veto näennäisesti toisiinsa liittymättömien asioiden välillä on hieno ja tarpeellinen tehtävä taiteilijalle, muusikolle, kirjailijalle ja filosofille. Oikeastaan kaikille paitsi kiropraktikoille, kirurgeille sekä sähkö- ja putkimiehille. Siitä syntyisi rumaa jälkeä.

Yksi lempiesimerkkejäni tästä on romaniorkesteri Taraf de Haïdouksin levy Maškarada, jolla orkesteri tekee omia versioitaan muun muassa Bela Bartokin, Aram Khatsaturianin ja Manuel de Fallan teoksista. Juju on siinä, että kyseiset klassisen musiikin merkkiteokset, kuten Bartokin Ostinato tai de Fallan Danza Ritual de Fuego, ovat saaneet vahvoja vaikutteita romanimusiikista.

Noin sata vuotta sitten kansanmusiikki oli kovaa valuuttaa määrätynlaisten eurooppalaisten säveltäjien parissa – yleensä säveltäjät olivat suurten imperiumien vähemmistökansojen jäseniä: suomalaisia, unkarilaisia, tšekkejä, armenialaisia. Kyseessä oli yleensä nationalistinen projekti, vaikka romanit ovat varsin transnationalistinen ilmiö.

Usein melodiat vaelsivat kansanmusiikista klassiseen varioitavaksi kokonaisina ja helposti tunnistettavassa muodossa.

Maškaradalla romanit siis sovittavat musiikin takaisin sen alkuperäiseen kontekstiin, mutta jonkinlaisen metamorfoosin läpikäyneenä.

Spielt 20 Jahre Kompakt -levyllä säveltäjä, multi-instrumentalisti ja musiikillinen monitietäjä Gregor Schwellenbach ottaa 20 kappaletta 20 vuotta täyttävän legendaarisen teknomerkin Kompaktin katalogista ja sovittaa ne uusiksi.

Luontevin mutta silti riittämätön viitekehys on klassinen musiikki ja etenkin kamarimusiikki. Tiedän: kuulostaa paperilla aika pelottavalta. Klassisen ja kevyen musiikin suhde on usein ongelmallisimmillaan juuri silloin, kun popparit versioivat klassista tai toisin päin, mutta Schwellenbachilla on selkeästi laaja musiikillinen sivistys, joka kattaa kaiken popista nykymusiikkiin. Tilannetta auttaa myös se, että teknon sukulaisuussuhde minimalismiin on aika selkeä.

Kölniläinen Kompakt on julkaissut paljon varsin melodista materiaalia, joten Schwellenbachin ei ole ollut pakko koettaa sovittaa nihilistisimpiä paukutuksia pienelle orkesterilleen.

Tältä levyltä Jürgen Paapen, Superpitcherin, Voigt & Voigtin ja monen muun klassikot löytyvät soitettuna pianon, harpun, huilun, jousisoitinten ja kitaran eri yhdistelmillä. Toimiessaan, kuten vaikka Paapen Triumphin, Oxian Dominon eeppiseksi kasvavan luennan, jyräystä ja abstraktia pimputtelua hienosti yhdistelevän Studio 1:n Grün 4:n tai Voigt & Voigtin veikeästi aasialaisia vaikutteita korostavan Gong Audio -version kohdalla Schwellenbachin ratkaisut ovat todellisia napakymppejä.

Heikommissa kantimissa levyn kantava idea on riisuttujen biisien kohdalla. Sachiennen La Sommen arvoituksellinen ja hapuileva tunnelma ei välity, kun kappaleen verrattain yksinkertaiset kuviot sovitetaan pianolle. Schwellenbachin versio on itsessään ihan toimiva, mutta sen suhde alkuperäiseen on epäedullinen.

Kautta linjan levy on kuitenkin todella onnistunut ja varsinkin rytmisovituksissa on onnistuttu säilyttämään alkuperäisten palo ja samalla korostamaan teknon yhteyttä Philip Glassiin ja Steve Reichiin. Levyllä on runsaasti riemastuttavia oivalluksen hetkiä ja siitä paistaa läpi älykkyys ja se, että asioita on mietitty todella pitkälle.

Mietin koko ajan mitä tapahtuisi, jos joku konemuusikko tekisi tämän levyn pohjalta taas uuden koneversion…

90 Schwellenbach onnistuu vaikeassa tehtävässä. Hän sovittaa teknoklassikot klassisen musiikin muotokielelle luontevasti, kadottamatta alkuperäisteosten henkeä.