Green Day – ¡Uno!

Reprise

Green Day esittelee tunnekavakaldinsa ääripäät: ¡Häh! ¡Pöh! ¡Hmph!

Punkpop-veteraanit tavoittavat ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -levysarjan ensimmäisellä osalla uransa alkuaikojen voimapopsoundin, mutta nuoren yhtyeen intoa on paljon vaikeampi vangita.

Kukapa olisi 1990-luvun puolivälissä uskonut, että Green Daysta tulisi maailmaa parantava stadionrock-kolossi, joka tekisi rock-oopperoita ja levyttäisi U2:n kanssa? Siis yhtyeestä, joka on nimetty pilvenpolttelun mukaan, jonka läpimurtolevyn Dookien kannessa koirat heittelivät ihmisiä kakallaan, ja jonka Longview-kappale oli oodi tylsyyden lievittämiseen masturbaation avulla. Harva varmaan olisi uskonut, että se edes tekisi levyjä vuonna 2012 – kunnioitettavat 23 vuotta ensimmäisen EP:nsä 1000 Hoursin julkaisun jälkeen.

Niin siinä kuitenkin kävi, että vuonna 2004 julkaistu American Idiot nosti Green Dayn uudelleen rockin kärkinimeksi kymmenen vuotta Dookien jälkeen. Jälleen kerran sen julisteet koristivat teini-ikäisten huoneiden seiniä. The Offspringin ja Nirvanan sijasta seurana olivat My Chemical Romance, Good Charlotte ja Linkin Park.

American Idiot oli hyvä levy, mutta enimmäkseen yhtye oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – se latasi nipun tarttuvia ja helppotajuisia protestilauluja juuri silloin, kun George W. Bushin hallintoon kyllästyneet amerikkalaiset ja eurooppalaiset halusivat laulaa harvinaisen yhteisellä sävelellä:

“Don’t wanna be an American idiot!”

Mahtipontinen ja kunnianhimoinen linja muodostui kuitenkin lopulta riippakiveksi yhtyeelle. Vuonna 2009 julkaistu, lisää edeltäjänsä kaltaista maailmanparannusta ja rock-oopperaa sisältänyt 21st Century Breakdown tuntui väkinäiseltä ja innottomalta vanhan toistolta – kuin santsikierrokselta samassa “syö niin paljon kuin jaksat” -buffetissa, jonka jälkeen närästää ja vatsassa kiertää.

Kuvaavaa oli, että paljon innostuneempi tuotos oli Stop Drop and Roll!!!, vuonna 2008 Foxboro Hot Tubs -nimellä julkaistu kunnianosoitus mutkattomalle autotallirockille. Green Day oli muuttumassa huolestuttavaa vauhtia puisevaksi dinosaurukseksi ja se tuntui itsekin tietävän sen.

Tästä kielii myös se, että Billie Joe Armstrongin, Mike Dirntin ja Tré Coolin viimeisin tuotos ¡Uno! on paluu Green Dayn 1990-luvun puolivälin poppunkvuosiin – aikaan, jolloin sillä ei ollut maailmanpelastajan viittaa tai yhden viimeisen todella suuren rock-yhtyeen aseman aiheuttamia paineita harteillaan.

Toki Green Dayn on tässä vaiheessa mahdotonta tehdä “vain simppeliä rock-levyä”, joten ¡Uno! on ensimmäinen osa parin kuukauden välein julkaistavassa kolmen levyn ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -sarjassa. Ennakkotietojen mukaan ¡Dos! sisältäisi Foxboro Hot Tubs -tyylistä garagerockia ja ¡Tré! olisi “eeppinen” ja “kunnianhimoinen” (mutta tuskin kuitenkaan rock-ooppera).

Armstrong on kuvaillut ¡Uno!:a albumitrion power pop -levyksi ja juuri sellainen se onkin. Green Day lataa ¡Uno!:lla pöytään kaksitoista kappaletta mutkatonta ja melodista voimapoppia, joka vie ajatukset Dookien ja sitä edeltäneen Kerplunkin kultavuosiin.

Kun yhtye osuu maaliinsa sellaisilla suoraan voimapophermoon osuvilla kappaleilla, kuten Nuclear Family, Stay the Night, Sweet 16 ja Rusty James, ¡Uno! osoittaa varsin onnistuneesti sen, mikä on aina ollut kaikista krumeluureista huolimatta Green Dayn jo kaksi vuosikymmentä jatkuneen menestyksen taustalla – loistavat popmelodiat.

¡Uno! ei kuitenkaan saavuta missään vaiheessa täydellistä (voima-)popnirvanaa. Mukaan on lipsahtanut myös harhalaukauksia, kuten Kill the DJ:n lepsu tanssirock, Troublemakerin yksitoikkoinen tylsyys ja puisevasti junnaava Oh Love.

Yhtyeen luottotuottaja Rob Cavallon kanssa ruuvailtu soundi on asiaankuuluvasti kirkkaan pop, mutta myös mukavuudenhaluinen ja yksipuolinen. Rosoa ja ennen kaikkea energiaa jää kaipaamaan. ¡Uno! ei kuulosta siltä kuin yhtye soittaisi voimapoppiaan saksipotkujen ja kitaratuulimyllyjen siivittämänä, vaan sohvalla istuskellen ja soittimiaan uneliaasti rämpytellen.

¡Uno! on kuitenkin Green Daylta askel oikeaan suuntaan. Sitä edeltäneiden levyjen mahtipontisen linjan jatkaminen olisi johtanut vain kalkkeutuneisiin verisuoniin ja ennenaikaiseen kuolemaan. ¡Uno!:n laihdutuskuuri on riisunut yhtyeen vyötäröltä ylimääräisen läskin, ja liian isoiksi jääneiden vaatteiden keskeltä kurkistaa jälleen vanha tuttu konstailematon poprock-yhtye.

60 ¡Uno! kuulostaa juuri siltä, miltä voisi olettaa, kun nelikymppiset stadionrock-veteraanit yrittävät tavoittaa nuoruutensa kunnian päivät. Hyvä yritys, mutta nuoren ja nälkäisen yhtyeen polte ja into puuttuvat.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!