Godspeed You! Black Emperor – ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend!

Constellation

Montrealilaisorkesterin visiitti Kulttuuritalolla tammikuussa 2011 oli ainutlaatuisuudessaan samaa luokkaa kuin Jimi Hendrix tai Led Zeppelin samalla lavalla neljäkymmentä vuotta sitten. (Kuva: Mikael Mattila)

Menneiden aikojen Mustan keisarin paluulevy on maailmanpoliittinen puheenvuoro juuri oikealla hetkellä. Vaan onko se hyvä levy?

Kurkiaurat huutavat Bosnian pyramidien yllä, kun toistakymmentä vuotta karkuteillä ollut Ratko Mladić vihdoin kaivetaan esiin maaseutuhökkelistä. Karu maisema näkyy jo levynkannesta, ja sotilasjohtajaa saatetaan piinaavan monotonisen rumpuhakkauksen säestämänä. Sitten suunnattomat sähkökitarat alkavat mukiloida äänivallilla, joka hetkittäin kuulostaa Tinariwenilta jammailemassa Circlen kanssa rebetikaa, tuota kreikkalaista urbaania folk-punkia. Säälimätöntä svengiä.

Mittasuhteet ovat tosin luonnonvoimien tasolla. Kuin planeettojen verkkainen liike, kuin nuo Visočican auringon, kuun ja lohikäärmeen pyramidit, kuin Danube-, Sava- ja Kupa-jokien valtavat vesimassat. Nekin Godspeed You! Black Emperor patoaa, päästäen virtaamaan valtoimenaan vasta suorastaan raivostuttavan pidättelyn jälkeen. Tämä on tyrmistyttävän suurta musiikkia.

Sinällään tämä elementaalinen, slaavilais-balkanilainen katatonia on helppoa tiivistää nimeen Mladic. Sen lisäksi, että ”Balkanin teurastajan” kiinniotto viime vuoden keväänä oli yksi viime aikojen tärkeimmistä sotaoikeudellisista tapahtumista, juolahtaa tämän musiikillisen historiavyörytyksen aikana mieleen ainakin Arabikevään kansannousu, sekä lukemattomia hirmuhallitsijoja, jotka periksiantamattomalla ja raskaalla työllä lopulta kaadettiin. Kreikan Georgios Papadopoulos, Albanian Enver Hoxha (Mladicia kun soitettiin ennen nimellä Albanian), Libyan Muanmar Gaddafi. Kiitos kuulunee Godspeed You! Black Emperorin sikäläisille hengenheimolaisille. Tämä montrealilaiskollektiivi käy vallankumoustaan tosin vain musiikin kautta. Lopuksi Montrealin kaduilla soivat pannut. Ne 99% ovat vihaisia.

Kampiliirojen, kemence-viulujen ja kitarahälyn huumaava drone, Their Helicopters Sing antaa hetken aikaa miettiä, mikä näissä vajaassa kymmenessä vuodessa, joina myyttinen Godspeed You! Black Emperor oli hajaantuneena pitkin muita musiikkiprojekteja, onkaan muuttunut. Kanadalainen post-rock-pioneeri teki paluunsa pari vuotta sitten yhtä vaivihkaa, kuin saattoi maailmaan uuden pitkäsoittonsa ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend!. Puolihuolimaton kädenheilautus, ja musiikkimaailma oli polvillaan. Niin minäkin.

Aina kantaaottavaa eetosta ja maailmantuskaisia dystopioita maalannut orkesteri iskee kieltämättä oikeaan saumaan maailmanpolitiikan näkökulmasta. Näinä Occupyn jälkeisinä aikoina GY!BE:n uusi levy kuulostaa eräänlaiselta antikapitalistisen populaarimusiikin viimeiseltä hätähuudolta, samalla kun Muse tukehtuu omaan massiivisuuteensa ja maailman valveutunein hitti on ehkä Gangnam Style.

Hahmona Godspeed-kollektiivi on eräänlainen Mad Max -tyyppinen älykköhenkipatto yhteiskunnan laitamilta, jonka kitkerät sivallukset varmasti herättävätkin närkästystä meissä keskiluokkaisissa puurtajissa. Ei kanadalaisia tosin käy elintasoanarkisteiksikaan mitätöitävän, pikemminkin he esimerkiksi maannaisensa Naomi Kleinin tavoin pyrkivät todistamaan mielivallan olevan lähempänä kuin kuvittelisikaan. Klein tekee sen kirjojen, GY!BE maksimalistisen äänivirran avulla.

Ajatus karkaa, kun We Drift Like Worried Firen aavemainen kumina hiipii esiin. Ennen Gamelan-nimellä kulkeneen parikymmenminuuttisen ambivalentisti junnaava teema viittaakin vahvasti tuohon indonesialaiseen hovimusiikkiin. Viiltävät sähkökitarat kirskuvat kuin teollinen jousiorkesteri, jonka päällä viulu nykii tunnelmaa pikkuhiljaa kepeämmäksi, kohti suurenmoista rikkinäisten äänien ja säröjen sinfoniaa. Rakentelu on yhtä vavahduttavaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Kappaleen puoliväliin aseteltu vastadaktyyli ammentaa samasta gamelan-teemasta, mutta nerokkaasti kääntää tunnelman päälaelleen: se on kuin jo voitetuksi luullun hirviön paluu hornan syövereistä. Kerrontaa on kuin Wagnerilla ja Griegillä konsanaan. Tässä soi Godspeed klassisimmillaan: jylhää rautalankaa ja ruuvimeisselikitaran ujellusta. Yhtymäkohtia tulee kymmenen vuoden takaiseen Yanqui U.X.O.:n militaristiseen takomiseen.

Vapahtavan viulun matkassa nousevan viimeisen taiston duuri-molli-dualismi huipentuu lopulta siihen voitonriemuisaan hetkeen, jolloin viimeisellä heitolla otetaan keihään olympiakultaa. Jos Mladic oli yksiselitteisempi kuvaus ihmisen julmuudesta, on We Driftin kirkkaasti soiva riemukas meteli sen kääntöpuoli. Vaikkei se sisällä yhtä tarttuvaa melodiikkaa kuin Mladic, on se lopulta vivahteikkaampi sävellys kuin lähi-itäteemasta Slow Riot For New Zerø Kanadan Moya-klassikosta muistuttavaan teemaan hyppäävä a-puoli. We Driftin kaltaisia, kauniin kuulaita hetkiä tuodaan turhan harvoin esiin Godspeedin ”synkäksi” väitetyssä musiikissa.

Strung Like Lights At Thee Printemps Erablen itsepintaisesti tihenevä ääniklusteri saa taas ajatukset harhailemaan. Välillä kitaroiden matalat, säröytyneet huudot pyyhkivät yli maiseman ja kokonaisuus kuulostaa planetaarisilta radioaalloilta. Strung… on huomattavasti staattisempaa ja kolkompaa hurinaa, jättäen lopuksi hämmentyneen olotilan. Lopulta kappale tuntuu hieman perusteettomalta hännältä vyörytyksen loppuun. Vaan jääpähän tilaa omalle pisteiden yhdistelylle; viittauksien ja runollisten kappaleidennimien pohdinnalle.

’Allelujah! Don’t Bend! Ascend! on nimeään myöten Godspeedille ominaista julistusta. Konseptillisesti se on yhtä hajanainen kuin F♯ A♯ ∞, muttei aivan tavoita tämän kiehtovaa tilkkutäkkimäisyyttä. Mike Moyan paluu David Bryantin ja Efrim Menuckin rinnalle kitaran varteen tekee suuren ja säröisen äänimaiseman, mikä tosin Mladicissa sortuu liikaa Sophie Trudeaun viulismin päälle. Hälyn niagaran alle hautautuu toisinaan myös Bruce Cawdronin ja Aidan Girtin rummuttelu.

Hyvä kysymys on toki, miten pitkään tämä giganttinen paisuttelu ja dynamiikan laaksot pysyvät kiehtovina. Ehkä ’Allelujahilta syö lopullista suuruutta sen uutuus – se ei ole päässyt kanonisoitumaan samalla tavoin kuin vaikkapa Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heavenin yksityiskohtaiset road movie-maisemat. Ehkä olemme tottuneet vaatimaan GY!BE:ltä aina sitä kahdeksankymmenen minuutin sinfonista monoliittia, ja paradoksaalinen onkin se tunne, kun 54 minuuttia tuntuu liian lyhyeltä. Vaikea on tosin ’Allelujahilta paljon suurempiakaan vaatia.

80 Suureellinen julistaminen ei ole vuosien aikana kadonnut minnekään, ja suuret kaaret herättävät yhä suuria tunteita. ’Allelujah! Don’t Bend! Ascend! on joka tapauksessa eräänlainen välitilinpäätös ja itsenäisenä teoksena epäilemättä mallikas, mutta jättää silti pohtimaan, millä tavoin kanadalaiset tästä jatkavat. Siltä ainakin näyttää, että Musta keisari on palannut jäädäkseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!