Glen Campbell – Ghost on the Canvas

Surfdog

Myös näyttelijänä tunnettu Glen Campbell esiintyi muun muassa alkuperäisessä True Grit -elokuvassa, josta John Wayne sai parhaan miespääosan Oscarin.

Alzheimerin tautiin sairastunut popkantrilegenda Glen Campbell jättää hyvästit uransa 52. albumilla.

Glen Campbellin Ghost on the Canvas tulvii aaveita, menneisyyden kaikuja ja jäähyväisiä. Ei ihme, sillä tämä kantripopin legenda on kertonut albumin olevan hänen viimeisensä – vuonna 2008 julkaistun mainion Meet Glen Campbellin aikoihin hänellä todettiin alzheimerin tauti.

Meet Glen Campbellin ilmestyessä näytti vielä siltä, että Campbellin ura saattaisi hyvinkin lähteä uudelleen lentoon yli seitsemänkymppisenä. Albumi oli suunniteltu esittelemään kantritähti uudelle, nuoremmalle yleisölle. Sillä hän versioi sellaisten tuoreiden nimien, kuten Travisin, Green Dayn ja Foo Fightersin kappaleita. Vanhempaa kaartia edustivat muun muassa The Velvet Undergroundin, The Replacementsin ja Jackson Brownen musadiggareille tutut kulttiklassikot.

Hiukan ilmeisestä “nuorison” kosiskelusta huolimatta Meet Glen Campbell oli loistava levy. Sillä vuosia laimeita joululevyjä ja hengellisiä albumeja vääntänyt Campbell löysi jälleen sen muusan, jonka vallassa syntyivät sellaiset 1960- ja 1970-lukujen klassikot, kuten Guess I’m Dumb, Galveston, Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman.

Isossa osassa oli tuottaja Julian Raymond, joka valitsi Campbellille sopivia kappaleita ja onnistui voitokkaasti toistamaan laulajan klassikkojen dramaattisen ilmavan soundin massiivisine orkesterisovituksineen. Soittohomissa huhkivat muun muassa Jason Falkner, Roger Manning Jr., Wendy Melvoin ja Rick Nielsen. Soittipa studiomuusikkona aloittanut Campbell pitkästä aikaa itsekin kitaraa levytysstudiossa.

Pitkälti sama tiimi palaa töihin orginaalimateriaalista koostuvalla Ghost on the Canvasilla. Uusia supertähtiävierailijoitakin piisaa: on Billy Corgania, Chris Isaakia, Brian Setzeriä, Dick Dalea ja The Dandy Warholsia. Suurimmasta osasta kappaleita vastaavat Campbell ja Raymond, mutta apuaan tarjoavat myös Paul Westerberg, Jakob Dylan, Robert Pollard ja Teddy Thompson.

Ghost on the Canvas on hyvin selvästi jäähyväislevy. Sen kappaleissa Campbell katsahtaa taaksepäin ja pohtii elettyä elämäänsä, juhlii nykyhetkeä ja maailman kauneutta sekä pohtii suurta tuntematonta. A Better Placessa hän käsittelee suorasukaisesti sairauttaan:

“Somedays I’m so confused, Lord
My past gets in my way”

Vaikka jäähyväisiä heitetäänkin, Ghost on the Canvas ei ole masentava tai makaaberi. Surumielinen se on, eikä nopeampia kappaleita In My Armsin kantri-ilottelua lukuun ottamatta juuri kuulla. Uljaat, muhkeilla jousilla koristellut balladit ovat kuitenkin aina olleet Campbellin vahvuus ja tällä levyllä hän pysyy siinä, minkä parhaiten osaa.

Etenkin albumin alkupuolisko on poikkeuksellisen vahva. A Better Place, Paul Westerbergin loistokas nimikappale, majesteetillinen A Thousand Lifetimes ja ylväästi lipuva It’s Your Amazing Grace ovat vaikuttava paluu Campbellin kulta-aikojen soundiin. Levyn loppupuolella etenkin Guided By Voicesista tutun Robert Pollardin Hold on Hope ja dramaattinen Strong ihastuttavat.

Varsinaisia huteja levyltä ei löydy, mitä nyt levyn päättävä There’s No Me… Without You eksyy reitiltään supertähtikitaristien pöhöttyneeksi soolokimaraksi. Loppua kohden Ghost on the Canvas alkaa kuitenkin käydä hiukan raskaaksi. Kenties syynä on levyn jatkuva melankolisuus ja välillä yli tyrskyävä sentimentalisuus. Kumpikin piirre on jäähyväislevyssä ymmärrettävä, mutta ne tekevät lopputuloksesta paikoitellen raskassoutuisen.

Alavireisistä lähtökohdistaan huolimatta Ghost on the Canvas on erinomainen levy ja kunniallinen päätös Campbellin uralle. On hienoa, että legendan ura päättyy duurissa, vaikka toki on sääli, että sen täytyy päättyä ollenkaan.

85 Kuinka pisteyttää tällainen levy? Annetaan vaikka yksi piste Campbellin jokaisesta ikävuodesta ja 10 päälle hienosta urasta.

http://youtu.be/ldpCBSNC2AY