Girls – Father, Son, Holy Ghost

Turnstile

Girls poseeraa, Google kiittää.

Kaksi vuotta sitten arvelin hiukan kyynisesti, että debyytillään valmiiksi kehäraakin elkein vetelehtinyt Christopher Owens ei tulisi koskaan saamaan yhtyeineen toista albumia aikaan. Broken Dreams Club -ep: n ja Father, Son, Holy Ghost jälkeen on kuitenkin todettava, että Girls elää ja… voi.

Father, Son, Holy Ghost kantaa alaotsikkoa ”Record 3”, mikä vuoden 2009 ensilevytyksen (Album) tavoin tuntuu viittaavan tiedostettuun imagonlatistamiseen. Samaa anonymiteetin tavoittelua voi havaita jo yhtyeen itsensä nimivalinnassa. Harvassa ovat kriitikot, jotka eivät muistaisi mainita geneerisesti kastetun bändin vaikeasta googlattavuudesta.

Lieneekö Girlsin taustalla laskelmoidusti maailman arkisin hakusana? Vai onko kyse siitä, mitä Christopher Owens itse kuumeisimmin hakee elämäänsä?

Varmaa on, että pyrkimys tiettyyn matalaprofiilisuuteen on Girlsin kohdalla perusteltua. Owensin ego tihkuu hänen henkilökohtaisissa tilityksissään sen verran vahvasti läpi, että nyttemmin viisihenkiseksi kasvaneen kokoonpanon muiden jäsenten läsnäolo tuntuu hyvin marginaaliselta.

Father, Son, Holy Ghostilla laventunut bändisoitanto vaikuttaa jopa entisestään alleviivaavan Owensin yhä pelkistetymmäksi karsiutuneiden sanoituksien tyhjyyden kuvausta ja hyiseltä kalskahtavaa popromantiikkaa.

Teemoiltaan Father, Son, Holy Ghost on suoraa jatkumoa Albumille, joskin Lust for Lifen kaltaisia joviaaleja hittejä on turha odottaa. Jos Album olikin kaikessa melankoliassaan myös toivonkipinöiden, nuoruudenriemukkaan hedonismin ja hauskanpidon kuvausta, saa nokturnaalinen ilottelu nyt arkirealistisemman viitekehyksen.

When tomorrow hits, kun aamu saapuu arkana. Paikoitellen levy on illuusioton ja jopa nihiili tilitys. Pitsa ja viinipullo eivät tätä kohmeloa enää lämmitä.

Onneksi Father, Son, Holy Ghost ei kuitenkaan vello pelkissä negatiiviväreissä raidasta toiseen. Anteeksiannon ja nostalgian teemat ovat läsnä. Levyn aloittaa romanttinen Honey Bunny, joka nikottelee rennonkuuloisesti ensijulkaisulta tutuissa tunnelmissa. Owens kuulostaa Rauli Baddingin Amerikan-serkulta.

Singleksi lohkaistu kappale kuitenkin alkaa kuulostaa liiankin yhdentekevästi taaksepäin katselevalta, kun sitä vertaa perässä seuraavaan kakkosraitaan. Pixiesmäisin kitaroin taivaallisesti eteenpäin soljuva Alex on levyn todellinen helmi. Vamppaavan riffin päälle asetettu lyijykynänhentoinen teksti on tinkimättömyydestään huolimatta ensin miltei huomaamaton:

“Alex has a band, so who cares about war?
If somebody somewhere dies, well who cares? No you don’t
Could we fall in love? Well, who cares about love”

Alexin hahmo pidetään tahallisen etäisenä. Kyseessä voi olla saavuttamattoman poikarakkauden kohde tai omakuva. Tulos on luonnosmaista poissaolevuutta, suurten tunteiden kutistamista ulkoisesti vaatimattoman näköisiksi riveiksi, jotka ovat pelkistettyjä ja lakonisen toteavia:

“Oh well
I’m in hell”

Kappale on myös todiste siitä, että monipuolisempi instrumentaatio pukee Girlsiä. Kun varhaisesta Mercury Revistä muistuttava huilu tulee mukaan kuvaan, bändi kuulostaa vakuuttavasti 1990-lukulaiselta alternativelta. Yhtä yllättäen seuraava raita, Die, saa farkunlahkeet levenemään kohti 1970-luvun protoheviä. Angstia riittää: tässä biisissä kaikki kuolevat ja taas kuuluu huilu!

Girlsin suoraviivainen tunneilmaisu saa häiritsevimmän kontekstinsa levyn keskuskappaleessa: Vomit on teini-ikäisen päiväkirjaraapustusta muistuttava lemmensairas tuotos, joka tiivistyy noin kymmeneen riisuttuun säkeeseen. Teksti on sitä itseään ja tulee kuorrutetuksi massiivisella classic rock -taustalla.

Voi vain arvailla, kuinka tietoinen Owens on katkeranmakean kermakakkunsa perverssistä luonteesta. Kuusiminuuttinen valitusvirsi on nimittäin sietämättömän tarttuva. Viimeistään pirstaleiksi räjäyttävään c-osaan päästessään kuulija on koukussa:

“Cause there’s something that I get for myself
And there’s something that you give to me
Well, I got one without the other
Well, it’s not enough to be – I need your love”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vomit on häiritsevä kenties siksi, että se antaa nautinnon tunteen protagonistinsa kustannuksella. Haluamme uskoa mielikuvaan kärsivästä taiteilijasta mittaamassa Kalifornian loputtomia valtateitä Ford Mustangissa vailla matkustajia. Haluamme ammentaa Sunny Staten sadoista tuhansista uima-altaista, joihin rocktähdet hukkuvat ja kuulla balladeja hotellikuolemista halvoissa tienvarsimotelleissa. Popmuusikon sielunelämä tuntuu ajatuksena yhtä epärealistiselta kuin saippuaooppera.

Tiedostaako Owens tämän roolin? Tuntuisi vaivaannuttavalta yrittää oikeuttaa hänen tunteidenvuodatustaan aitoudella, lihallisuudella tai muilla esoteerisilla rockmystiikan kliseillä. Ehkä hän on vain pakotettu pelaamaan kiiltokuvamaisella sijaiskärsijäroolillaan, johon on tullut vangituksi.

Biisinkirjoittajana Owens on kiistaton popnero ja Vomitin kaltaista laulua on vaikea olla näkemättä demonstraationa populaarimusiikin syvimmän olemuksen hallitsemisesta ja sen hedelmällisestä manipuloinnista. ”Sä et haluu mua mutta mä haluun sua” -premissin ympärille voidaan kehittää henkeäsalpaavan eeppisiä rakennelmia, mutta päästääkö sanahelinä esittäjäänsä vapaaksi tuskaisuudesta?

Father, Son, Holy Ghostin sanoitukset löytyvät alusta loppuun painettuina levyn etukannesta – koko teoksen lyyrinen substanssi kutistettuna koristeelliseksi objektiksi. Toisiinsa sulautuvia fraaseja Girls-nimisen yhtyeen levyllä numero 3.

“Love, love, love – It’s just a song”, toistelee Owens. Onko hänen ilmaisunsa muuta kuin instrumentaalisiksi muuntuneita kliseitä ja pop-ruminaatioita vailla kykyä todelliseen tuntemiseen? Pakonomaista seiniin riipustamista kuolemantuomitun päänsisäisessä sellissä?

Pystyykö musiikki lopulta pelastamaan meistä ketään vai johdattaako Father, Son, Holy Ghostilla suoritettu armoton rakkauslaulun ruumiinavaus entistä syvemmälle kurimukseen?

87 Girls on edennyt lähtöpisteensä alituotetusta ilmaisusta vanhan liiton konsteilla pelaavaksi ison soundin rockyhtyeeksi. Myös sanoituksista löytyy paatosta ja ajoittain albumi käykin tuskastuttavan laahaavaksi, ellei kuulija ole valmis eläytymään sataprosenttisesti häiritsevän suoraviivaisiin sydämenavauksiin.

http://youtu.be/9b_TBkqGnwI