Girls Aloud – Ten

Fascination Records

2000-luvun paras brittiläinen popyhtye?

2000-luku on musiikillisesti outo jakso Iso-Britanniassa. Se on ehkä ensimmäinen vuosikymmen, jona maan parhaiten myyvä musiikki on laadullisesti parempaa kuin pinnan alle jäävä. Tämä johtuu brittipopin jälkeisestä sisäsiittoisuudesta ja kummallisesta patrioottisesta suojamuurista, joka tuntuu karsivan kaikki saarivaltakunnan ulkopuolelta tulevat vaikutteet pois. Tällä hetkellä henkihievereissään oleva brittiläinen indieskene on ymmärrettävästikin tyhjää täynnä, ja kiintoisimmat artistit operoivat aivan toisissa tyylilajeissa.

Jos vuosikymmen rakentui osittain valitettavan landfill indien, kuten Fratellisin, Wombatsin, Kooksin ja muiden turmion iljetysten, julkaisuista, monet muut tyylilajit onneksi kukoistivat – eivät pelkästään konemusiikin puolella, vaan välillä jopa suunnitelluissa tuotteissa. Girls Aloud on täysin markkinakoneiston rakentama idea, mutta jo sen ensisingle onnistui vääntämään alkuperäiset suunnitelmat kieroon upeimmalla mahdollisella tavalla. Sen siitä saa, kun antaa vapauksia sätkynukeiksi suunnitelluille.

Popstars: The Rivals -ohjelman finaaliin asti edenneen projektin suunnitelmissa oli muutama single ja kiertue, joiden jälkeen Girls Aloud olisi parin vuoden päästä lähipubin tietovisan jokerikysymyksen vastauksena.

Toisin kuitenkin kävi: pahaa-aavistamaton kansa joutui Sound of the Undergroundin armoille. Jouluviikon 2002 ykköspaikalle hypännyt single on mielisairas surf n’ bass -revittely, joka kuulostaa vieläkin paperilla liian sairaalta yhtään minnekään.

Tästä alkava jakso tuntuu yhdeltä musiikin historian käsittämättömistä rags to riches -tarinoista. Ei niinkään menestyksen takia, koska viisi nuorta laulajaa tekemässä listapoppia on harvoin johtanut mihinkään muuhunkaan, vaan laadun vuoksi.

Selitys tähän löytyy studion lasiseinän takaa. Tuotantotiimi nimeltä Xenomania otti viisikon heti siipiensä suojaan, ja Girls Aloudista tuli heidän lippulaivabändinsä. Yhdessä he ovat nyt vuosikymmenen ajan tehneet musiikkia, joka on yleensä ennalta-arvaamatonta. Popsinglejä, totta, mutta yhtä aikaa mielenterveyden rajoja koettelevaa pyrotekniikkaa niin äänimaailman kuin rakenteenkin kannalta. Kaiken lisäksi nämä vaikutteet hiipivät kaikuen takaisin nuutuneeseen indie-musiikkiin – The xx on tästä selvin esimerkki, ja niin Franz Ferdinand kuin Pet Shop Boys ovat ylistäneet ryhmän kokeellista lähestymistapaa.

Ei huonosti musiikkiohjelmaa varten kasatulta ryhmältä. Ainoastaan Kylie Minogue ja toinen Xenomanian suojattiryhmä Sugababes pystyvät tarjoamaan haastetta Tenin aarreaitalle.

Kuvitelkaa Spice Girlsin uskaliain single, vuoden 1997 Say You’ll Be There mittapuuna uusille luomuksille ja arvaatte mitä seuraa. Cheryl, Sarah, Nadine, Kimberley ja Nicola eivät ole ehkä maailman tunnistettavimpia laulajia, mutta juuri se tarjoaa joustavuuden, jonka varassa Xenomania pystyy tarjoamaan villeimmät ideansa julkisuuteen.

Hittikone meinaa hieman yskiä uuden kokoelman alussa, eikä koskaan saavuta vuoden 2006 The Sound of Girls Aloudin tylyä tarkkuutta. Sexy! No No No… ja Can’t Speak French ovat Xenomaniallekin rutiinisuorituksia, vaikka ne erottu(i)vatkin edukseen minkä tahansa radion soittolistalta. Ja parhaimmillaan biisit ovat loistoa täynnä – tästä esimerkkeinä oudon ambientmainen The Loving Kind ja haikea Call the Shots, jotka pakenevat määrittelyä ihailtavan hyvin.

Myyntivalttina toimiva Something New on sen sijaan selkeästi heikoin single Girls Aloudin uralla. On the Metro ja Every Now and Then pelastavat tilanteen: ensimmäinen on täynnä yllättäviä rytmejä, ja jälkimmäistä piinaavat oudot kosketinarpeggiot.

Ja vaikka uran toinen puolisko onkin tuonut paljon hyvää, ensimmäiset neljä vuotta olivat Girls Aloudin parasta aikaa. Hieman alle puolet Tenistä kattaa tuon ajan, ja se on suoraan sanottuna liian vähän. Etuna on se, että osumatarkkuus on järjettömällä tasolla: Something Kinda Ooooh vie Bananaraman pussauskoppiin Transvision Vampin kanssa ja No Good Advicen vyöryviin kertosäkeisiin purkautuva jännite myy hupaisan teinityttökärttyilysanoituksen. Villiä ja toimivaa missä tahansa.

Sitten on vielä neljä kappaletta, jotka asettavat riman minkä tahansa lauluyhtyeen kannalta julmiin korkeuksiin. The Show osuu alitajunnan kohtaan, jossa ajatus Stock-Aitken-Watermanista kaveeraamassa SST Recordsin Gren Ginnin kanssa kuulostaa hyvälle. Biology kierrättää kymmenisen ideaa eri ajanjaksoilta lasershowmaiseksi rytinäksi. Vihoviimeisen niitin lyö kuuntelijaa kaulapannasta kiskova Love Machine, joka on alusta loppuun puhdasta hurmosta.

Ainoa laaksovaihe Tenillä on cover-hittien I’ll Stand by Youn ja Jumpin kohdalla. Eivät nekään huonoja ole, mutta mitään uutta ne eivät tarjota.

Something Kinda Oooohista Love Machineen kulkeva neljän timantin nauha tekee aika karmeaa jälkeä levyn kokonaisuuden kannalta – se saa alkupuolen tuntumaan kenraaliharjoitukselta, ja kun uran heikoimmat hitit seuraavat perässä, kyydissä on huomattavia töyssyjä.

Kappalevalikoimassa on myös suuri miinus. Metallinen dissonanssidisko Wake Me Up ja tuotannon kaksi parasta balladia, Girl Overboard ja Whole Lotta History, löytyvät vain deluxe-painokselta, vaikka niiden läsnäolo vahvistaisi Tenin selkärankaa huomattavasti.

Tästä voimmekin palata alkuperäiseen ihmettelyymme. Kiistelemme nyt siis siitä, mitä loistovetoja puuttuu Popstars-ryhmän kokoelmalta. Se kertoo ihan tarpeeksi.

87 Kymmenen vuotta sitten ajatus siitä, että Girls Aloud kestäisi tähän päivään saakka, olisi herättänyt kikattelua. Sen sijaan kaikki meni ihanasti väärin, ja Ten on vakuuttava argumentti sen puolesta, että tässä on Britannian paras popyhtye tällä vuosituhannella – oli tyylilaji mikä tahansa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!