Future Roots – Safe Places

Omakustanne

Future Roots odottaa Nuorgamin kello 11.45 julkaistavaa levyarviota jännittynein mielin.

”Safe Places on nukkavieru uneksija, huoleton matkalainen. Se on valikoima paikkoja, joihin paeta, joissa levähtää hetki, joissa olla turvassa”, lupaa saatekirje.

Elisabeth Underground jäi taannoin telakalle, mutta sen jäsenet jatkavat muissa projekteissa. Malla Malmivaara muutti nimensä Belle Whoksi ja julkaisi soololevyn Can’t Whistle When You Smile (2009), ja biisinikkari Henri Lindström julkaisi vuotta myöhemmin hienon albumin nimellä The Future Roots.

Eponyymi debyyttialbumi yllätti allekirjoittaneen tuolloin täysin. Vaatimattomasti markkinoitu levy täynnä musiikkia, joka oli vaatimatonta vain hyvällä tapaa. Siitä löytyi jäänteitä Elisabeth Undergroundin triphop-sävyistä, mutta ilmaisu oli orgaanisempaa ja runollisempaa. Kemopetrol ei enää kummitellut taustalla.

Safe Places on Lindströmin ja Alex Zubkermanin muodostaman kaksikon toinen pitkäsoitto. Se on välillä vielä edeltäjäänsä introvertimpi ja abstraktimpi, usein taas varsin pop. Jälkimmäiset hetket muistuttavat Teenage Fanclubin kaltaisesta pikkunätistä voimapopista villasukkaisimmillaan.

Levyn mukana tulleessa saatekirjeessä Lindström kuvailee albumiaan ehtaan runopojan tyyliin. ”Safe Places on nukkavieru uneksija, huoleton matkalainen. Se on valikoima paikkoja, joihin paeta, joissa levähtää hetki, joissa olla turvassa”. Kielikuvat saattavat vaivaannuttaa kaunosieluja karsastavaa musiikinkuuntelijaa, mutta sopivat itse asiassa varsin hyvin Safe Placesin oheen. Levy liikkuu juuri siinä pienten tunnelmien ja hetken mielleyhtymien herkästi punotussa merkitysverkostossa, jota Lindströmin sanavalinnatkin heijastelevat.

Välillä kieli menee liiallisuuksiin. Esimerkiksi silloin, kun Lindström laulaa asemalla uinuvista junista (A Song About Stations) tai kun lumi laskeutuu kalpeana peittona kertojan ylle (We’re in the Waiting Room, Melina). Näistä hetkistä on vaikea palautua, sillä albumin taika on nimenomaan siinä, että se tarjoaa eheitä tunnelmia – että sen voi laittaa soimaan, pistää iPhonen piiloon ja maata futonilla kolme varttia tekemättä mitään. Ongelmia seuraa heti, kun solistin sanavalinnat särähtävät korvaan. Silloin tekee mieli kaivaa älypuhelin käteen ja vilkaista Facebookia.

Onneksi Safe Places väistää karikot hyvällä prosentilla. Se on ehyt ja sopivalla tavalla naiivi kokonaisuus, jossa tunnelma tulee ennen muotoa. Eri tyylit toimivat instrumentteina sille, mitä Lindström haluaa itsestään kertoa. Levyä tehdessä on tuskin mietitty, tehtäisiinkö yhdestä kappaleesta hittisinkku ja toisesta taas maalailevampi välisoitto.

Siksi albumia onkin niin vaikea kategorisoida, ja siksi siitä on ehkä niin vaikea kirjoittaa. Safe Places pakenee määrittelyjä ja on lopulta paljon enemmän (tai vähemmän) kuin mitä tässä levyarviossa voin siitä kertoa. Sen hienous ei tule koskaan aukenemaan suurelle yleisölle, eikä niin ole tarkoituskaan.

75 Henri Lindströmin musiikki lämmittää samaan tapaan kuin lempivillapaita – aina sitä ei jaksa vetää ylle, mutta koleina kevätöinä pehmeä villa tuntuu iholla syntisen hyvältä. Safe Places on musiikkia ihmisille, jotka eivät vieroksu villapaitoja tai niiden käyttöä metaforana.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!