Frida Hyvönen – To the Soul

Universal

Frida Hyvönen, äly vastaan tunteet.

Ruotsalaislaulaja-laulunkirjoittaja laulaa kolmannella levyllä suuresta valtamerestä ja räjähtävästä taivaasta, mutta lopulta voiton vie jokin samalla sekä paljon suurempi että pienempi. Sormuksella vasemmassa nimettömässä on osuutta asiaan.

Frida Hyvösen To the Soulin ensisingle Terribly Dark ihastutti ilmestyessään. Sen yhdistelmä kasarisoundeja, Fleetwood Macin aikuispoppia, diskorytmiä ja surumielistä melodiaa oli yllättävä, mutta toimiva veto naiselta, jonka tunnetuin kappale oli ollut fiftarisointukulkuun ja herkkiin nuoruusmuistoihin perustunut Dirty Dancing.

Terribly Darkin sanoitukset kertovat kaipuusta valoon pohjolan pitkän talven keskellä ja luovuuden heräämisestä pitkän horroksen jälkeen. Sen julkaisun ajoittaminen kevään korville olikin täydellinen ratkaisu, ainakin pohjoisen pallonpuoliskon asukkien näkökulmasta:

“I’ve been indoors for a century now
I’m dying, I’m dying to see sunlight
And when it shows to dissolve in it
Like I used to do as a child
It gets terribly dark here
I’ll put myself on fire if I find a spark”

Terribly Dark ei kuitenkaan ole kovin hyvä esimerkki siitä, minkälaista musiikkia Hyvösen kolmas albumi (jos ei lasketa tanssiesityksen ja valokuvakirjan taustamusiikiksi sävellettyjä levyjä) To the Soul sisältää. Se on Hyvösen sekä kunnianhimoisin että vakavamielisin levy, joka tuntuu syntyneen juuri tuon pitkän pimeän kauden aikana. Albumilla vallitsee melankolian ilmapiiri, vaikka sen musiikki kulkee tropiikista Amerikan pölyisiin autiomaihin ja Broadwaylta kulttuurikaupunkien konserttisaleihin. To the Soulin sanotusten skaala ulottuu pienimuotoisista huomioista elämän peruskysymysten pohdintaan ja triviaaleista tunteista suureen rakkauteen.

Menneisyys, erityisesti Hyvösen oman perheen historia, on To the Soulilla vahvasti esillä. Farmorin, Picking Applesin ja Handsin putki levyn puolivälissä käsittelee Hyvösen lapsuutta ja hänen suhdettaan sekä äitiinsä että isoäitiinsä. Näistä ensiksi mainittu on levyn kunnianhimoisin teos, joka yhdistelee americanaa, klassista musiikkia ja lähes oopperamaista draamaa novellimaisiin lyriikoihin, jotka kertovat Hyvösen isoäidin elämästä ja kuolemasta.

Farmorissa on paljon hyvää ja parhaimmillaan se on koskettava, mutta samalla sen yhdistelmä henkilökohtaista raastavuutta ja älyllistä taiteellisuutta jättää jotenkin kylmäksi. Sama ongelma vaivaa paikoittain koko levyä. Läpi albumin Hyvönen kurkottaa uusiin suuntiin ja antaa vallan kunnianhimolleen. Tämä tarkoittaa paisuilevia crescendoja, kimurantteja sointukulkuja, sanoituksia, jotka kamppailevat poplaulukaavaa vastaan ja levotonta hyppimistä musiikkityylistä toiseen.

Kun Hyvönen osuu maaliinsa, lopputuloksena on vaikuttavaa ja kaunista musiikkia. The Wild Bali Nights lipuu ylväästi ja dramaattisesti yllättävien rummuniskujen ja helisevän harpun ohjastamana, vuosikertajazzin tahtiin askeltava Enchanted on nimensä mukaisesti lumoava ja lempeä rakkauslaulu ja In Every Crowd onnistuu yhdistelemään jäätävää draamaa oikeassa suhteessa hienoon sointukulkuun ja melkein beatlesmaiseen melodiaan.

Pehmeän, kauniin ja mahtipontisen välillä heittelehtivän Saying Goodbyen sanoituksen olisi hyvin voinut painaa To the Soulin etukanteen kuvaamaan sen suureellisuuden ja surumielisyyden yhdistelmää:

”Big Oocean
Exploding sky
Those are things I understand
I’m fairly good at getting people inspired
But I never get used to saying goodbye”

Toisissa kappaleissa älyllisyys ja kokeilevuus estävät todellisen tunnesiteen muodostumista. Levyn aloittava Gas Station kehittyy pelkistetystä kaiutetun rumpubeatin ja surullisten pianosointujen yhdistelmästä mahtipontiseen kertosäkeeseen. Sanoituksiltaan se on mystinen yhdistelmä, joka alkaa rockhistoriasta, siirtyy nuoruudenmuistoihin ja lopulta nykypäivään ripotellen väliin tuokiokuvia kappaleelle nimen antaneelta huoltoasemalta. Gas Station on omalla tavallaan vaikuttava kappale, mutta sen kulmikkuudessa on myös jotain raivostuttavaa. Kerta toisensa jälkeen se lipeää käsistä juuri, kun siitä on saamassa otetta.

Levyn hituripainotteisuus ja vakavuus alkavat välillä puuduttaa, esimerkiksi laahaava Hands on synkkä ja iloton kuin syksyisen järven mustana lepäävä vesi. Toisaalta pirteämmät kappaleet eivät nekään aina toimi – Californian “social media/ California” -riimit särähtävät pahasti korvaan ja karibialaissävyinen Postcard on miellyttävä, mutta mitätön. Toisinaan Hyvösen kailottava lauluääni tekee herkemmille kappaleille karhunpalveluksen.

To the Soul koskettaakin sielua parhaiten silloin, kun Hyvönen ei yritä liikaa. Näin tekee levyn viimeiseksi kappaleeksi jätetty Gold, joka saattaa hyvinkin olla sen hienoin hetki. Se on kaunis balladi, joka osuu suoraan sydämeen ilmeisestä Without Youta mukailevasta sointukulustaan, keskitien aikuispopsävyistään ja sokerisista orkesterisovituksistaan huolimatta. Hitaasti rakentuva balladi ansaitsee lopulta melkein power-etuliitteen, eivätkä kimurantit sointukulut tai kolkon älylliset sovitukset tällä kertaa astu Hyvösen kauniin sävellyksen ja kuulijan väliin.

Viimeisenä To the Soulista jää mieleen kauniisti kujertava taustakuoro toistelemassa lausetta ”I love you”. Nainen, joka kertoi Silence Is Wild -levyn My Cousin -kappaleella, ettei ole naimisiin menevää tyyppiä, laulaa konstailematta ja liikuttavasti naimisiinmenosta. Rakkaus saattaa olla popmusiikin kulunein aihe, mutta kuinka se toimiikaan oikein toteutettuna – aina niin paljon paremmin kuin väkinäinen taiteellisuus tai älyllisyys.

64 Hankala tapaus tämä Frida Hyvönen – hän on selvästi lahjakas ja taitava laulaja-laulunkirjoittaja, jolta ei kunnianhimoa puutu. Joskus kuitenkin vähemmän on enemmän ja parhaat tulokset syntyvät, kun aivojen sijaan antaa sydämen puhua.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!