Frankie Rose – Interstellar

Slumberland

Harvinainen tilanne: Frankie Rose lepää.

Jenkki-indien ahkerin lady kurkottaa 1980-luvulle

Frankie Rosen cv:stä löytyy paljon meriittejä yhden soololevyn lisäksi. Crystal Stilts, Dum Dum Girls, Vivian Girls – 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen yhtyeitä kaikki, tyyliltään kovin samankaltaisia.

Interstellar on kuitenkin jotain aivan muuta kuin edellisten projektiensa kevyellä fuzz-efektillä soitettujen Rickenbackerien ja vähemmän priorisoidun äänenlaadun perusteella voisi odottaa. Nyt matkataan taaksepäin pari vuosikymmentä.

Voisi kai todeta: ”taasko?” Vaikka 1980-luvun uudelleenherättelyä on tapahtunut jo pitkän aikaa ja todella paljon, oikeissa käsissä tuon ajan elementeillä saa vieläkin luotua tähtisumua hohtavaa poptäydellisyyttä. Interstellar on kupliva sokerihumala täynnä jo ensikuulemalla vaikutuksen tekeviä lauluja.

Pinnan alla kuplii kuitenkin pientä epätoivoa, joka toimii Rosen eduksi ja tuo levyyn paljon kaivattua syvempää sisältöä. Tasaisen vahvan materiaalin joukosta ensisingle Know Me nousee päätä ylemmäksi muita. Se on ohikiitävä siivu taivasta ja toistaiseksi tämän vuoden paras määritelmä täydellisestä popkappaleesta, ja siihen sisältyy useampikin katkeruudesta irti päästävä olankohautus. Karkkia oleva kertosäe ei säästele niitä, jotka on jätetty ojanpientareelle:

”Know me /
Don’t know me /
I hear what they said /
It doesn’t own me /
I’d rather be dead”

Ei ole tiedossa, onko edellisistä yhtyeistä erkanemiseen liittynyt pahansuopaa asennetta. Tämä tulisi tarkastaa Brooklynin oluenkulutustilastoista, koska Crystal Stilts, muut vivianit ja Dum Dum Girls saavat kaikki tuijottaa kenkiään kohdatessaan Know Men. (Huvittaa kyllä, Rose on ollut myös baarityöntekijänä!)

Todella upean popkappaleen varjopuoli tulee heti tosin esille: Gospel/Grace ja Daylight Sky menettävät paljon viehätysvoimastaan koko levyä kuunneltaessa. Yksittäisinä biiseinä ne miellyttävät.

Levyn alkupuoli on valoisampi, mutta ruohikolla unelmointiin sopivan Had We Had Itin jälkeen aurinko laskee. Musiikki itsessään nousee vielä hieman paremmalle tasolle.

Toinen levyn mahtavista kohokohdista, Night Swim, ui morriconelaisten, terävien sointujen ja melankolisten näppäilyjen välissä. Ruoskan heilautuksia muistuttavat taputukset ja ujeltava syntetisaattorikoukku takaavat, että romantiikka jää tässä piiloon kuin kuu pilvien taakse.

Sitä seuraava unissakävelyballadi Apples for the Sun on levyn rauhallisin ja epätyypillisin hetki, joka haihtuessaan tuutulaulun äänenvoimakkuudella nousevaan ja katoavaan feedback-aaltoon muistuttaa levyn moniulotteisuudesta.

Puoleen tuntiin tyytyvä Interstellar vetää ansaitusti indiefaneja puoleensa tehokkaammin kuin luottokortilla varustettu lasipöytä kokaiinin käyttäjiä. Efekti on joka tapauksessa sama: viimeistään puoli tuntia jälkeenpäin uusi annos alkaa houkuttaa. Tämän levyn tapauksessa nenäverenvuodot selittyvät ekstaattisella pomppimisella, jota on vaikea lopettaa.

Interstellar kuulostaa kauniilta kevätyöltä, jossa käy myös salakavala viima. Pinnan alla savuavat varoitukset ja vaikeimman kautta ansaittu itsevarmuus kertovat, että kokemuksen tuoma itsevarmuus on vahvistanut Frankie Rosen visiota pisteeseen, jossa kuulija voi valita kokemuksensa. Toiset jäävät nauttimaan kiiltävistä melodioista, mutta syvempi sukellus Interstellariin tuottaa vähintään yhtä paljon iloa.

87 Seuraavaa Frankie Rosen levyä tullaan odottamaan paljon innokkaammin kuin Vivian Girlsin – jos sellaista saapuu. Tällaisen levyn kuultuaan voi myös kysyä, mitä se haittaa, jos yksin saa tehtyä näin paljon parempaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!