Foxygen – We Are the 21st Century Ambassadors of Peace & Magic

Jagjaguwar

Foxygenin Jonathan Rado ja Sam France.

Foxygenin Jonathan Rado ja Sam France.

Foxygen varastaa toisella albumillaan vanhuksilta. Pummit eivät tunne häpeää. Paha henki vaanii.

FoxygenKansiKun Sam France ulvoi Foxygenin viimevuotisella debyytillään Take the Kids Off Broadway maanisen, kenkänsä ja niiden mukana huumeensa kadottaneen katupastorin lailla, tunsin kuuntelevani musiikkia, joka oli hyvin kaukana kotoa.

Foxygenin kaltaiselle yhtyeelle jo koko kodin käsite saattaa olla fiktiivinen. Siksi he luultavasti kokevat olonsa helpommaksi ajelehtijoina, maagisessa, höyryisessä todellisuudessa paikallaan kulkien, aamuöisiin metrojuniin nukahdellen, genrestä toiseen levottomasti lainaillen.

Eihän 21st Century Ambassadorsista voi puhua mainitsematta kuinka naurettavan paljon France kuulostaa Mick Jaggerilta, Bowielta tai vaikka Alan Vegalta. San Francisco -kappale taas voisi löytyä sellaisenaan Frank Zappan vuoden 1968 albumilta Were Only in It for the Money, joka oli äärimmäisen kyyninen levy niitä aikansa huurupäitä varten, jotka olivat eksyksissä sekä maantieteellisesti että sielullisesti.

”I left my love in San Francisco
That’s okay, I was bored anyway
I left my love in the room
That’s okay, I was born in L.A.“

Were Only in It for the Money oli kirjoitettu Francen ja Jonathan Radon tyyppisille päämäärättömille harhailijoille, mutta Foxygenin uutuusalbumiin sen yhdistää myös tapa, jolla populaarimusiikin katse kääntyy julman arvostelevana kohti omaa sisintään. Molempien levyjen sanoma kuuluu: pop on perimmiltään aivan typerää musiikkia.

Zappa ehkä uskoi vuonna 1968 rockin muotokielen olevan uudistettavissa. Foxygen on todiste siitä, ettei näin ole käynyt. Duon jäsenet ovat vankeina omassa metamusiikissaan, jonka on hamaan loppuun kuulostaminen esikuviltaan: Lennonin kuulaalta kiekumiselta Spector-kaudellaan (On Blue Mountain), orjallisen uskolliselta Dylan-fraseeraamiselta (No Destruction) tai omista aikalaisistaan luvattoman paljon Ariel Pinkiltä (Oh Yeah).

Näin 21st Century Ambassadors kirjoittaa ehkä tiedostamatta testamenttia kuolleelle, ilmaisuvoimansa menettäneelle indierockille. Musiikille, joka resonoi niin nopeasti oman suppean kuulijakuntansa kanssa, että se myös sanelee välittömästi kuinka yleisö albumin loppupuolen tulee kuulemaan. 21st Century Ambassadorsin vaikutteet ovat ensimmäisestä raidasta asti niin selvät, että loppuun asti jatkavat vain vihkiytyneet.

Vuonna 2013 näitä vihkiytyneitä on kourallinen ja Sam Francen ja Jonathan Radon tavoin he ovat ikuisesti kodittomia, historian päämäärättömiä keskimiehiä, jotka raahaavat pahvilaatikossa mukanaan muutamia välisarjatason sävellyksiään ja roskisdyykattuja lyriikoitaan. Juuri sellaisia kuin tällä levyllä. Kyse onkin enemmän elämäntavasta kuin musiikista. Omituisesta juurettomien seurakunnasta. Rauhasta ja Rakkaudesta. Huumeista. Saatanasta. Ne on kirjoitettu kaikkialle tähän musiikkiin.

80 We Are the 21st Century Ambassadors of Peace & Magic on alkuvuoden tähän asti paras julkaisu, koska se ammentaa kaikki vaikutteensa ajasta, jolloin pop ja kokeellisuus vielä olivat symbioottisia käsitteitä, ja koska se naulaa seinälle sen nykytodellisuuden, jossa tuon suhteen toisintamisesta on tullut pakonomainen sääntö.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!