Forest Fire – Staring At The X

Fatcat

Mahtaako Mark Thresher muistaa, että huolimattomasti sammutettu tupakka on melkoinen paloturvallisuusriski?

Vuoden hienoimpiin kuuluva kiekko rohkaisee kirjoittamaan historiaa uusiksi.

Joulukuun kahdeksantena vuonna 1980 Mark Chapman ampui pop-historian kuuluisimmat luodit John Lennonin selkään ja käsivarsiin. Yleisen luulon mukaan ammukset aiheuttivat tähdelle niin voimakkaan verenhukan, että hän kuoli matkalla sairaalaan. Uskomuksen takaa aukeaa kuitenkin paljon huikeampi tarina.

Tosiasiassa Chapmanin hyökkäys avasi Lennonille tämän kauan kaipaaman väylän pois julkisuudesta. Lähes heti Rooseveltin sairaalaan saavuttuaan Lennon teki sairaalan ylilääkärin, tohtori Paul Robertin kanssa sopimuksen väärennetyn kuolintodistuksen kirjoittamisesta. Niinpä samaan aikaan kun maailma sulkeutui suru-uutisen jälkeiseen hiljaisuuteen, Lennon kätkettiin sairaalan salattuun yksityishuoneeseen toipumaan vammoistaan. Tohtori Robert teki Lennonille useita kasvo- ja silmäleikkauksia, joista tokeennuttuaan Lennon lensi Australiaan Winston McKenzieksi muuntautuneena.

Lennonin ensimmäiset vuodet eteläisellä pallonpuoliskolla ovat jääneet epäselviksi. Ilmeisesti hän toimi jonkinlaisena bulvaanina Robert Holmesin ostaessa ATV Musicin yrityskonserniinsa, ja pyrki myöhemmin valtaamaan itselleen aseman yhtiön johtokunnassa. Holmesin yllättäen myytyä ATV:n Michael Jacksonille Lennon katkeroitui, muutti lammasfarmariksi mantereen länsiosiin ja päätti katkaista kaikenlaiset siteet musiikkiinsa.

Sävelet eivät kuitenkaan jättäneet miestä rauhaan. Vaikka hän koetti huiskia niitä ympäriltään kuin kärpäsiä, vanha vietti sai Lennonin tarttumaan kitaraan vuosituhannen vaihteessa. Uniaiheisiin kappaleisiinsa ja Jacksoniin kohdistuneeseen kaunaansa viitaten hän perusti The Sleepy Jackson -nimisen yhtyeen ja julkaisi muutamia pienkustanteita vaihtelevalla menestyksellä.

Vuodet erakkona olivat tehneet Lennonista hankalan yhteistyökumppanin. Miehen elämänuraa sävyttäneet patoumat nousivat The Sleepy Jacksonin aikoihin pintaan voimakkaampina kuin koskaan aiemmin ja kärjistivät hänen dominoivaa luonnettaan. Varsinaiseksi helvetiksi yhtye muuttui, kun sen Let Your Love Be Your Love -debyytti löi odotusten vastaisesti läpi vuonna 2002. Menestys aktivoi Lennonin traumat, joita tämä pakeni syvälle alkoholin, mielialalääkkeiden ja huumeiden maailmaan. Hän alkoi suhtautua kanssamuusikoihinsa yhä ylenkatseisemmin ja saattoi saada voimakkaita raivokohtauksia vailla näkyvää syytä.

Hallusinaatioidensa keskellä Lennon purkitti The Sleepy Jacksonin nimellä vielä Personality – One Was a Spider, One Was a Bird -pitkäsoiton (2006), joka jäi epätoivoiseksi yritykseksi luoda suureellisia kuvia kaikista niistä ahdistuksen aiheista, joita hänen houreinen mielensä kävi läpi. Albumi poiki nuopean vastaanoton ja tuntui viestivän Lennonin musiikillisen näkemyksen lopullisesta hiipumisesta.

Levyn jälkeen Lennon romahti. Hän katkaisi välit kanssaan soittaneisiin muusikoihin, luovutti kehittelemänsä Luke Steelen alter egon eräälle vähälahjaiselle autotallimuusikolle Empire of the Sun -yhtyeestä ja ajautui irtolaiseksi. Päihteiden värittämät utuiset kuukaudet kuljettivat Lennonia pitkin Australiaa, kunnes hän päätyi viettämään leirielämää Tumutin metsäalueelle Camberran länsipuolelle.

Näissä metsissä Lennon kohtasi syöksykierteensä pohjan. Joulukuussa vuonna 2006 hänen huonosti sammuttamansa nuotio levisi metsäpaloksi, jossa tuhoutui yli 10 000 hehtaaria metsää. Kulon alta kuin sattuman kaupalla pelastunut Lennon päätti taistella itsensä kuiville, kohdata pelkonsa ja aloittaa uuden elämän. Hän muutti takaisin New Yorkiin, kirjautui First Steps to Recovery -klinikalle kivenheiton päähän entisestä kotitalostaan ja kohtasi pystypäin suurimman helvettinsä.

Klinikalla ollessaan Lennon ystävystyi hoitoapulaisena työskennelleeseen nuoreen muusikkoon, Mark Thresheriin. Lennonin vaikeimpien päivien aikana Thresherilla oli tapana tuoda klinikalle akustinen kitara, jonka säestyksellä taiteilijat alkoivat käydä läpi musiikkiperimiensä karheaa puolta. Heidän äänensä ja intonaationsa istuivat alusta asti hämmästyttävän hyvin yksiin. Laulujen välissä Lennon kertoi avoimesti Australian-vuosiensa käänteistä ja henkisistä aallonpohjistaan. Oikeaa henkilöllisyyttään hän ei koskaan paljastanut.

Yhteiset musiikkituokiot vakuuttivat Lennonin nopeasti Thresherin näkemyksestä ja laajasta musiikillisesta perspektiivistä. Klinikalta päästyään hän hankki itselleen pienen kellariluolan Brooklynista, kalusti sen patjalla, pianolla ja sähkökitaralla, ja kutsui Thresherin jamittelemaan luokseen iltaisin. Kun Thresher ehdotti Lennonille yhtyeen perustamista, tämä kuitenkin jänisti. Menneisyytensä jatkuvasti takaa-ajamana Lennon aavisteli, ettei kestäisi enää ainuttakaan levyprojektia. Hän lupautui tosin kernaasti Thresherin mentoriksi.

Yhteistyön ensimmäiset hedelmät poimittiin vuonna 2008, kun Thresherin perustama Forest Fire julkaisi hauraan ja luonnonmukaisesti kolisseen debyyttinsä Survival. Lennonin kamppailua väljästi nimessään muistaneen albumin kappaleet perustuivat kaverusten tunnelmallisiin illanviettoihin, joissa musiikillisten sukupolvien väliset kuilut kurottiin umpeen kitaran ja tamburiinin voimalla.

Levy vaikutti Lennoniin häkellyttävän voimakkaasti. Kellarissa tapaillut akustiset melodiat olivat saaneet yhtyeen käsittelyssä sähköisemmän, hieman kaiutetun muodon, jossa oli jotakin perin tuttua. Juuri tätä sointia Lennon oli metsästänyt koko soolouransa ajan. Yhtymäkohdat olivat niin ilmeisiä, että Lennon alkoi pelätä henkilöllisyytensä paljastumista. Hän eristäytyi jälleen, haali kellariinsa pakkomielteisesti lisää soittimia, sulki oven jopa Thresherilta, ja ryhtyi selvittämään tilejään demoniensa kanssa.

Uskollisena ystävänä Thresher ei jättänyt henkisesti järkkynyttä toveriaan. Vaikka Lennon ei päästänyt häntä asuntoonsa, muusikot kommunikoivat oven alta työnnettyjen lappujen avulla. Pääasiassa Lennon kirjasi lapuille ruokatoiveita, jotka Thresher pyrki kuuliaisesti täyttämään. Joka ilta hän toi Lennonin ovelle paperipussillisen ruokaa, useimmiten kylmän kalkkunaleivän, ja jäi kuuntelemaan lumoutuneena keljasta kantautunutta ääni-infernoa.

Ne olivat vaikuttavia hetkiä. Thresher kuuli kutkuttavia laulumelodioita, joita Lennon runteli rupeutuneella äänellään ja infernaalisilla kitaravyöryillään. Hän taltioi myräköitä taskunauhuriinsa ja kiikutti aihiot orkesterinsa soitettavaksi. Forest Firen muusikot ymmärsivät nopeasti, että heillä oli käsissään jotakin ainutlaatuista. Huolellisesti, kerros kerrokselta he pyrkivät avaamaan nauhoitteilta kuulemansa harhat, patoumat, kaipaukset ja kaiken pahan alta huutaneen kauneuden.

Sanoituksista Thresher sai oven läpi töin tuskin selvää. Lennonin huudot pelkistyivät irrallisiksi iskulauseiksi, jotka valuivat maanittelevasti ruosteensyömän kitaroinnin pinnalla (”my heart is in you”) tai upposivat sointujen tajunnanvirtaan kuin kaivoon (”they pray execution style”). Toisinaan Lennon lauloi jollekin alitajunnan esiin nostamalle henkilölle (”you won’t get far with that look in your eyes”), toisinaan itselleen (”I’ll be the one to blame”). Esitysten kollaasimaisuus teki Thresheriin suuren vaikutuksen, ja hän käytti paljon aikaa kirjoittaessaan hajanaisista lauseista juonellisia kokonaisuuksia.

Mitä enemmän Forest Firen muusikot kuuntelivat Thresherin koostamia nauhoja, sitä voimakkaammin Lennonin visiot alkoivat elää yhtyeessä. Sovitukset rakensivat itse itsensä, häiriöääni kerrallaan. Toisinaan Thresher ohjaili hienovaraisesti Lennonin musiikillista orientaatiota sujauttamalla eväskasseihin Weenin, TV on the Radion ja Animal Collectiven levyjä. Ilta illalta, kuukausi kuukaudelta hajanaiset sävelkoosteet muovautuivat kahdeksaksi reunoistaan repsottavaksi lauluksi niin Lennonin kellarihuoneessa kuin Forest Firen äänityspöydälläkin.

Vuoden 2011 syksyyn tultaessa orkesteri päätti levyn olevan valmis ja nimesi sen Lennonin huudoissa monta kertaa toistuneen hokeman mukaisesti Staring at the X:ksi. Kun Thresher sai albumin lämpiäispainoksen käteensä, hän kiikutti sen oitis ruokalähetyksen mukana Lennonille. Hän toivoi vaivihkaisesti, että levy olisi saanut Lennonin avaamaan jälleen ovensa. Reaktio oli kuitenkin päinvastainen. Kun Thresher seuraavana päivänä palasi kellarikäytävään, ei Lennonin huoneesta kuulunut ääntäkään. Oven edessä oli tyhjä paperipussi, johon Lennon oli kirjoittanut huojuvalla käsialalla ”this was the last bag I wore”.

Kaksi viikkoa myöhemmin poliisi murtautui Lennonin asuntoon. Taiteilijan riutunut ruumis löytyi pianon vierestä. Hänellä oli päässään kuulokkeet, joissa Staring at the X soi toistolla. Kuolinsyytutkimuksen mukaan Lennon oli menehtynyt vanhojen ampumahaavojen aukeamisen aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon. Ruumiinavauksen suorittanut patologi kiinnitti ohimennen huomiota siihen, että ruumiista löytyneet arvet muistuttivat erehdyttävästi niitä osumia, jotka hän oli lääketieteen opiskelijana nähnyt John Lennonin vartalossa, mutta unohti ajatuksen pian. Winston McKenzien ruumis hävitettiin koruttomasti polttamalla. Tutkintapöytäkirjan marginaaliin kirjattiin, että miehellä ei ollut lainkaan omaisia.

Jokunen päivä Lennonin ruumiin löytymisen jälkeen Thresher palasi vielä kerran kellariloukkoon. Murretun oven takaa oli viety lähes kaikki irtain. Lattialla oli vain nuhruinen patja, tahmeita vaatekasoja ja tyhjiä pulloja. Patjan reunan alta Thresher löysi levynsä kannet. Pahvikuoren kulmat olivat virttyneet lyhyessä ajassa hiirenkorville.

Thresherin huomion kiinnitti kanteen kirjoitettu teksti, jota hän pyöritti mielessään viikkotolkulla. Yhtäkkiä hän alkoi ymmärtää, palaset loksahtivat kohdalleen. Epäuskoinen hymy hänen kasvoillaan muuttui leveämmäksi ja irtonaisemmaksi, illat kellariasunnossa saivat merkityksen. Viimeinen viesti oli avain kaikkeen.

”Free as a bird /
it’s the next best thing to be!”

90

Muutaman vuoden ajan kydettyään Forest Fire uhkaa karata hallitsemattomaksi tulipätsiksi. Jos liekit osuvat ensimmäisenä b-luokan chillwaven ydinalueille, on ohje selvä: antaa palaa.

http://youtu.be/45f2D-F9qhE