Foo Fighters – Wasting Light

Sony BMG

Voimapopin suosikkiyhtye antaa olettaa paluuta alkuaikojensa remakampaan ilmaisuun. Mukana talkoissa Nirvana-klassikko Nevermindin puuhamiehiä.

Dave Grohlin, tuon jopa ärsyttävyyteen asti mukavan kuvan itsestään antavan multi-instrumentalistin, sooloprojektista vuosikausia sitten oikeaksi yhtyeeksi pätevöitynyt Foo Fighters saa faneiltaankin kaksijakoisen vastaanoton.

Yhtäältä bändi tekee mestarillisella taidolla ensiluokkaisen riemullista voimapoppia, toisaalta se on liian suosittu ja kiva ollakseen elitistisen musafriikin mielikki.

Tämä vaikea ristiriita on roikkunut Foo Fightersin helmoissa jo pitkään, eikä tilannetta ole helpottanut, että yhtye on julkaissut useamman munattoman levyn.

Silti yhtyeeseen on jaksanut aina uskoa, sillä sinkkubiisithän Foo Fighters on aina osannut hoitaa kotiin. Mutta sitten kakkoslevyn The Colour and the Shape bändi ei ole riemastuttanut kokonaisuudessaan hyvällä levyllä.

Wasting Lightia edeltänyt Echoes, Silence, Patience and Grace tosin oli aikuisemmalla otteellaan askel toimivaan kokonaisuuden hallintaan ja samalla paras Foo-levy aikoihin.

Mutta miten on nyt, kun Nirvanan livekitaristi Pat Smear on palannut yhtyeeseen, levyn tuottajana on Nevermind-klassikon tuunannut Butch Vig, ja vierailijana häärii Nirvana-basisti Krist Novoselic? Ja räväkät ennakkomaistiaiset Rope ja erityisesti rähäkkä punk-rytyytys White Limo antavat odottaa ehtaa nuoruuden riehakkuutta?

Sitä levy ei ainakaan samalla intensiteetillä enempää tarjoa, oivaa avausbiisi Bridges Burningia lukuun ottamatta.

Jotakin tästä uudelleen löydetystä jätkämäisestä punk-asenteesta on silti tarttunut muihinkin kappaleisiin, ja esimerkiksi Dear Rosemaryn surumielistä pop-ilmaisua höystää mukavan jämäkkä ote ja meluisaksi äityvä kliimaksi. Joissakin kohdin täysin Foo Fighters -kappaleiden prototyypeiltä kuulostavien raitojen seassa seikkaillessa alkaa silti tuntua siltä, että tämä on kuultu jo moneen kertaan.

Toki yhtye hoitaa tonttinsa suvereenisti jopa velloessaan tavaramerkkisoundissaan. Vahvat melodiat, pehmeänäkin ilahduttavan räväkkä ja monipuolinen ilmaisu ja sopiva vaihtelu melankolian ja riemumielen välillä pitävät levyn turhanpäiväisimmilläänkin kelvollisella tasolla.

Erinomaiseksi Wasting Lightista ei ole, mutta muutama rehdisti riemastuttava kappale kannattelee hetkittäin latistuvaa kokonaisuutta selkeästi pinnalla.

Ja, kuten yleensä oikeasti hyvien levyjen tapauksessa, lisäkuunteluilla riviraidatkin alkavat vaikuttaa diggaamisen arvoisilta.

73 Alkuun lievältä pettymykseltä vaikuttava kokonaisuus kohoaa räväkän yleisotteen ja laiskimmillaankin vahvojen kappaleiden ansiosta Foo Fighters -tuotannossa mediaanin yläpuolelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Foo Fighters – Rope