Juliana Hatfield – Juliana Hatfield Sings Olivia Newton-John

American Laundromat Records

77 Juliana Hatfieldin uusi levy ilmestyy niin sanotusti ”pukin kontista”, tarkoittaen että pyytämättä ja pehmeänä pakettina. Jos toivoit Blake Babiesia tai Lemonheadsia tai uuden Only Everythingin, saatkin coverlevyn – Hatfieldin toisen tähän mennessä – Olivia Newton-Johnin biiseistä. Ja kappas, se toimii. Tällä lähtömateriaalilla ei voi olla toimimatta. Mietittäväksi jää, mitä uutta Physicalin, Xanadun ja Magicin tulkinnat lopulta alkuteoksiin tuovat, kun taas Have You Never Been Mellow muuntautuu XTC-pastissimaiseksi psykedeliaksi. Olivia Newton-Johnia ei siis keksitä uudelleen, mutta meno on silti suloisen smoothia koksupäistä kokoperheenviihdettä. Soundi ei ole erittäin kallis vaan enemmänkin erittäin hobbyhall. Kansikuva muistuttaa, että 1970-luvulla kaikki oli joko rumaa tai kliinistä, mutta musiikki ei kumpaakaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ihsahn – Ámr

Candlelight

54 Emperorin laulaja-kitaristina metallimaailman tietoisuuteen tullut Ihsahn on kiistatta lahjakkaimpia muusikoita, joita Norjan 1990-luvun black metal -skene, jonka monet muut edustajat keskittyivät usein enemmän kirkonpolttoihin ja murhiin kuin musiikkiin, tuotti. Ihsahnin soololevyihin taas on ollut aina hiukan vaikea suhtautua. Kuulija tuntee olevansa huono ihminen, kun nauttii enemmän nuoren Ihsahnin töistä, jotka hän teki samalla kun hänen kaverinsa keskittyivät ilmaisemaan itseään teräaseiden ja tulentekovälineiden kanssa, kuin töistä joita tekee nyky-Ihsahn, leppoisa perheenisä. Ihsahnin seitsemäs sooloalbumi Ámr on edeltäjiensä tapaan hallittua progressiivista äärimetallia, josta paistaa läpi vahva näkemys ja osaaminen, mutta josta puuttuu aitoa vimmaa. Vaikea tätä on haukkuakaan, mutta on jotenkin oireellista, että parhaalta levy kuulostaa niinä hetkinä, kun se uskaltautuu kauimmaksi tekijänsä äärimetallijuurista. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Kemialliset Ystävät – Siipi empii

Leaving Records

72 Jos jonkun piti ”tuoda Suomeen” post-internetiltä kuulostava muovi-new age, niin Kemiallisten Ystävien Jan Anderzen lienee moiseen juuri oikea mies. Siipii empii on toki tuttua kujeilevaa melodisuutta ja epäsuhtaisia kappalerakenteita, mutta jos Anderzen on aiemmin koostanut äänimaisemansa kotikutoisista muskarisoittimista ja lelusyntikoista, on ilmaisu nyt liki kauttaaltaan midi-kontrollerin ja hiiren ääressä tehtyä elektronista palikoidenpyörittelyä. Levyn musiikki ei välttämättä ole yhtä mystistä ja immersiivistä kuin viime vuosikymmenen psykefolk-mestariteokset, mutta siinä on edelleen läsnä tuttu lakoninen huumori ja rakkaus sattumanvaraiselta hälyltä kuulostaviin ympäristön ääniin. Parhaimmillaan Siipi empii on silloin, kun se syleilee kulahtaneita midisoundeja ja rakentaa niistä kömpelön varmasti eteneviä kappaleenpalasia. Välillä sen abstrakti tiheys tosin vain eksyttää pidempiä kaaria ja perustellumpia ideoita etsivää kuulijaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kesä – Aukea

Svart Records

60 Ihan 1980-luvun alussa The Cure julkaisi kolmen albumin verran kylmää mutta lohdullista musiikkia. Noista levyistä on moni ottanut mallia, mutta harva saanut aikaan mitään merkittävää. Matkiminen on imartelun korkein muoto. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Helsinkiläisen Kesän toisella albumilla kaikki on tehty kailottavaa laulua ja melodisesti lonksuvaa bassoa myöten ”oikein”. Teksteissäkin on tarpeeksi katkottuja siipiä, labyrintteja, jättömaita ja muita. En pysty erottamaan, mikä musiikissa on omaa, mikä mukana, koska niin kuuluu olla. Aukea ei kuulosta millään tavalla persoonalliselta. Levyn tuotantoapuna on ollut Ronskibiitin Antti Satta. Yllättävän työkumppanin rooli jää epäselväksi. Synkän jälkipunkin ja kokeellisen hiphopin kohtaamisesta ei synny edes kunnon nokkakolaria. Ilman mainintaa kansivihossa satsaus rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin olisi saattanut mennä huomaamatta ohi. Kerhomusiikkina Kesän albumi on muodollisesti pätevä, mutta tämän tyylistä musiikkia on tehty paljon paremmin jopa suomeksi. Minusta Päiden Pitkä marssi -levy (1985) on yhä lyömätön. (Tero Alanko)

Video ei ole enää saatavilla

Shawn Mendes – Shawn Mendes

EMI

53 (Amerikkalaisilta) Popmusafoorumeilta saa jatkuvasti lukea, miten maailma on täysin luhistunut, koska striimauslistojen kärjessä pyörivät kaikki kappaleet, joiden esittäjiksi Drake ja Post Malone viitsivät lainata nimensä. Huoli on aiheellinen, mutta samalla on täysin ymmärrettävää, että komean ja lahjakkaan Shawn Mendesin musiikista ei innostuta samalla tavalla: en keksi yhtään henkilöä, joka oikeasti tarvitsisi elämäänsä Fallin’ All in Youn edsheeranismia tai Lost in Japanin kevytpharrellismia. Onneksi Nervous ja Khalidin kanssa duetoitu Youth sentään toimivat. Terästäydy Shawn, tarvitsemme sinua Justin Bieberin rinnalle popnuorten eturiviin! Levypettymystä lieventämään tässä kuva pahvi-Shawnista Nuorgamiinkin kirjoittavan Iida Sofia Hirvosen kanssa. Sille 100 pistettä. (Markus Hilden)

MGMT – Little Dark Age

Columbia

84 Kukapa olisi arvannut MGMT:stä enää vuonna 2018 pihahdustakaan kuulevansa, ellei satu olemaan mm. Nostradamus, jolloin voi kirjoittaa sulkakynällä muistikirjaansa:”Vuonna 2018 MGMT tekee siihen asti parhaan levynsä, jolta ei löydy Kidsin tai Time to Pretendin kaltaisia teini-ikäisille suunnattuja avainkaulahittejä, mutta sitäkin runsaammin oman 1980-lukua vähemmän nostalgisoivan ja retro-mausteena stilisoivan kuin sen aidosti uudelleen käyttöön ottavan ja pieneksi synthpopin vaihtoehtohistoriaksi kirjoittavan soundin uudelleenmäärittelyä, jonka kautta MGMT kasvaa aivan uudeksi, aikuisemmaksi popbändiksi ja viljelee taitavasti curemaisuuksia ja arielpinkismejä – hassua, että hänestäkin on tullut yleisnimi, mutta muutoin tämmöistä musiikkia ei olisi laisinkaan olemassa – sekä ryydittää entisiä irtokarkkipoppikonventioita melankolisempia biisejään surkuttelevilla sanoituksilla, jotka panevat ’ajattelemaan’. Best New Music!” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Wide Awake

Rough Trade

82 Parquet ”Parkettikurtut” Courtsilla on ongelma. Se on maailman parhaita kitaraindiebändejä. Valitettavasti kitaraindie on kuolemassa sukupuuttoon kuin esihistoriallisen ajan dinosaurus, joka on niin keskittynyt soittamaan kitaraansa ja treenaamaan barre-sointuja, ettei näe kohti syöksyvää meteoriittia, jonka alle pian on litistyvä. Tässä alennustilassa kitarindien maailmaan mahtuu vain yksi iso hypebändi kerrallaan. Tällä hetkellä se tuntuu olevan yhä useammalle meistä Car Seat Headrest. Ei minulle. Ehkä Parquetit säikäyttivät muutamat kuulijansa lupaavan alun jälkeen vuoden 2015 Monastic Living -levyllä, joka on kyllä edelleen heidän parhaansa, sano. Ehkä he eivät ole viime aikoina aivan yltäneet Sunbathing Animalin (2013) tasolle ja ehkä Karen O -duettoja sisältänyt Milano (2017) tuntui jonkun mielestä välityöltä. Wide Awake on kuitenkin todella mukimukavaa Parquet Courtsia taas vaihteeksi, niin sanottua rokkimölöä ja skebailuäninää. Ja aina parempi kuin joku hiton Car Seat Headrest. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Venetian Snares x Daniel Lanois

Timesig

52 Kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään ajatellut, miten hienoa olisi laittaa ruotsalaisen hevarin näköinen teknoeksentrikko Aaron Funk ja monenlaisiin hattuihin mieltynyt kitaristi-tuottaja Daniel Lanois samalle levylle? Ai ei kovinkaan moni? No, ei se tätä kaksikkoa näytä haitanneen. Autechresta yli ja Squarepusherista ohi puskenut Venetian Snares lienee venyttänyt niin sanotun IDM:n ulottuvuuksia ärsyttävyyksiin asti, mutta samalla ajanut itsensä vähän ansaan. Tälläkin levyllä Funk sohlaa modulaaripiuhansa solmuun hysteerisellä energiallaan, mutta harvemminpa hän on muutakaan tehnyt. Lisäarvo levylle tuleekin Lanois’n kitaraulinoista, jotka kuulostavat Robert Frippin päiväunilta. Ne on siroteltu törkeiden rytmiraitojen päälle sen ihmeempiä kyselemättä, ja lopputuloksena on kahden ääripään erikoista vuoropuhelua, jonka sisältö ei oikein selviä. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Ryley Walker – Deafman Glance

Dead Oceans

63 Chicagolaisesta Ryley Walkerista kuulee, mistä hän on kotoisin. 29-vuotiaan kitaristin toinen jalka on jazz-harmoniassa, toinen paikallisen Drag City -merkin popularisoimassa indie-soundissa. Myös Walkerin tuoreimman levyn soundimaailman assosioi nopeasti Bill Callahanin, Gastr del Solin ja Jim O’Rourken suuntaan. Kappaleet ovat ovelia ja mutkikkaita ja sikäli kiinnostavampia kuin edellislevyjen liiankin muotovalio folk, mutta edelleen Walkerilta puutuu persoona – jos nyt vaikka vertaa Callahanin tarinankerrontataitoon tai O’Rourken hilpeään nihilismiin. Walker tulkitsee laulujaan jähmeän karismattomasti, ja sävellyksistäkin jää mieleen korkeintaan seesteinen soundimaailma. Loppupuolella albumi saa kuitenkin uutta ryhtiä, ja etenkin kappaleiden Expired ja Spoil With the Rest kitarat helisevät ja kaukaiset lapsteelit ulisevat kuin Chicago-indiessä parhaimmillaan. Tästäkin huolimatta Walker jää liiaksi velkaa verrokeilleen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

”Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa.”

Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.

”Kato mua silmiin / siel ei oo ketää”
(Vestallica)

”Ahdistaa et jumiudun / sinuun liimaudun”
(Pelkään)

”Olen päättänyt etten enää ketään / ota mun sydämeen”
(Tuottelias)

Ja näin havahdun perspektiivini harhaisuuteen.

Olin Vestan ikäinen 16 vuotta sitten. Harva noista vuosista on ollut helläkätinen. Pikemminkin ne ovat usuttaneet rakentamaan illuusiota nuoruudesta aikana, jolloin kaikki oli paremmin; aikana jolloin olin vapaa, kiireetön, elämänhaluinen, tunnelmahakuinen, ennen kuin elämä tuli ja vyörytti kerroksittain realismia ylleni.

Kun kuuntelen Vestaa tämän vääristymän läpi, olen aluksi ymmälläni. Projektioitteni maailmassa hänen pitäisi kiertoa siitä, miten maailma kaappaa syliinsä, yöt kuljettavat keskelle seikkailuja, jokaisen kulman takana odottaa mahdollisuus, eikä yksikään päämäärä ole niin tärkeä kuin matka.

Mutta ei Vesta sano mitään tuollaista. Pikemminkin hän kuvaa kiertelemättä sitä, miten vaikeaa hänen on rakentaa pysyviä ihmissuhteita, miten kaupunki on erojen kartta, miten yksin hän on keskellä elämänsä liitoa, ja miten tuo yksinäisyys ahdistaa vaikka se on samalla ainoa turvallinen olotila.

Ja samalla hän leikkii rooleilla ja asetelmilla kuin ei aikoisi koskaan oppiakaan tuntemaan itseään.

”Hyvänen aika”, huudahdan virttyneen keski-ikäni kynnykseltä. ”Eihän se noin vaikeaa ollut.”

Sitten muistan, että prikulleen noin vaikeaa se oli. Olin ihan samanlainen, olen edelleen. Ehkä olen siksi halunnut unohtaa tai idealisoida kaiken. Ja vältellä itseni kohtaamista viimeiseen asti.

”Ota varovasti mut
oon aiemmin tippunut
mut sitä sun ei pidä tietää nyt
säikähdyksellä selvinnyt”
(Ota varovasti)

Vestan Lohtulauseita-debyytti on yksi rehellisimmistä ja omakohtaisimmista valtavirtaa lähentelevistä äänitteistä aikoihin. Levy on täynnä tunnustuksia ja ripittäytymistä, mutta samalla Vesta pidättäytyy oman elämän fetisistisestä tarinallistamisesta. Pikemminkin hän käyttää itseään kaikupohjana jollekin yleisemmälle; laulaja katsoo suoraan silmiin ja osoittaa järkähtämättä, että elämä on täynnä ristiriitoja, valtakamppailuja ja omien estojen ympärille juuttuneita tyhjäkäyntikierroksia. Ja että koska näin joka tapauksessa on, on jokainen tunne itsessään hyväksyttävä.

Tämä on suuri sanoma. Ja kun Vesta sanoo sen jäljittelemättömällä äänellään, vaikka monien sanojen takaa vauhtia hakien, siihen tekee mieli uskaltaa uskoa.

Tietenkään Vesta ei esitä ajatuksiaan yksin. Hän on antanut monet kappaleensa tuottaja Jori Sjöroosin sovitettavaksi, ja tukeutuu välillä myös taustayhtyeensä sekä Joonas Laaksoharjun näkemyksiin. Näkemyksen jalkauttaminen ei ole kuitenkaan pakottanut taiteilijaa luopumaan mistään saati tekemään kompromisseja. Pikemminkin ilmaisu on saanut rikastua ammattitaitoisessa ja tuoreille trendeille avoimessa ilmapiirissä, jota on jalostanut tekniikan sekä menneiden vuosikymmenien tuntemus.

Lohtulauseita hakkaa ja halkeilee täsmälleen niin kuin populaarimusiikki nykyisin tekee, rikkoo osia sen sijasta että etsisi jotakin sulavaa ja muodokasta, mutta samalla se hakeutuu kohti hyväksyttäviä muotoja. Melodiakoukut rakentuvat johdonmukaisesti ja pitävät päänsä silloinkin kun niitä koetetaan murtaa rytmien alle. Kollaasimaiset sovitukset palaavat toistuvasti turvallisiin lähtöpisteisiin ja leikkivät taipumuksellaan ottaa itsensä liian vakavasti. Ja kaiken pohjalla on, sittenkin, tietoisista irtiotoista huolimatta, pyrkimys tarttuvuuteen, omaksuttavuuteen ja kokonaisuudellisuuteen.

Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa. Laulujen samastuttavuus ei perustu siihen, että Vesta asettuisi tyköistuvasti samalle viivalle kuulijan kanssa. Pikemminkin hän verhoutuu itseensä, eikä oikeastaan edes välitä, kuka häntä kuuntelee tai katsoo. Silti hän tuntuu sanovan sanottavansa juuri minulle, juuri sinulle, juuri meille, juuri tässä hetkessä.

Tätä etäisyyden ja läheisyyden vuoropuhelua on pakko arvostaa.

”Pahoinvointia
tilanpuutetta
mykkäkouluja
on tarjolla kaikkea
mut enemmän halua kommunikoida”
(Pelkään)

Vahvan kokonaisilmaisun rinnalla yksittäisten laulujen arvo on välineellinen, vaikka jokaista sävellystä on selvästi käsitelty hartaudella ja ominaisinta ilmimuotoa etsien. Kuitenkin Vesta on ollut myös valmis lataamaan kappaleensa täyteen hittipotentiaalia silloin kun se on tuntunut luontevalta. Sun katu on esimerkiksi 2010-lukulaisen pop-kirjoittamisen jatkuvaa kliimaksia, pikkutarkasti eron jälkeistä draamaa luotaava helmi, jonka kylmäverinen kyseenalaistamattomuus herättää odottamatonta myötätuntoa. Lopulliseen maaliinsa laulu kurkottaa iskiessään kertosäkeen lopussa silmää Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän -ikivihreälle (1976) – näin tehokasta mutta silti osoittelematonta tunnelainaa kuulee harvoin.

Vastaavasti liisterimäisen tarttuva Ota varovasti tuo laulajan lähes kiusallisen tykö kaikkine epävarmuuksineen ja murentuneine luottamuksineen. Vesta kuitenkin kääntää herkän asetelman rakastuneeksi optimismiksi, joka avaa takatalvien riepottamat nuput suloisimpiin kukkiinsa (”Kato mä oon lähes hyvällä tuulella koko ajan / täytyy päiväkirjasta tarkistaa onks tää totta”). Ja heti perään Pelkään-balladi asemoituu korventavan uskaliaaksi puheeksi orastavalle suhteelle, kuin muistutuksena siitä, miten kipeää sitoutuminen voi autuaimmillaankin tehdä.

Muualla Vesta ei ole yhtä yksiselitteinen. Avausraita Tuottelias solmii henkisen sidoksen Paula Vesalan soolodebyyttiin (Vesala, 2016) ja etenkin sen johdantoon Rakkaus ja maailmanloppu. Metatasolle viety kirjoittajuuden pohdinta tuntuu kuitenkin heppoiselta ja nopeasti vanhentuvalta esittelypuheelta, varsinkin kun kappaleen itseironinen ote jää nopeasti suorempien sanojen alle. Hieman myöhemin Faking Rockstarr ja Vestallica osoittavat, miten vaikeaa on samaan aikaan hylätä perinteiset formaatit ja olla silti myötäsukainen niille.

Kuitenkin nimenomaan nämä epäkeskot ja estottomasti uutta kohti kurkottavat laulut vievät Vestan lähimmäs potentiaaliaan. Ne osoittavat, että artisti uskaltaa kulkea vastavirtaan näkemystään seuraten, vaikka suoratoistolistat ovat täynnä tuotanto- ja henkilömalleja, joista hän voisi koota itselleen helpon menestysreseptin.

”Musta ei saa ikonia, ei esikuvaa”
(Lohtulauseita)

Myös levyn rakenne kuvastaa Vestan halua edetä musiikin ehdoilla. Siinä missä alussa tehoiskut seuraavat toisiaan johdonmukaisesti, hajoaa kerronta kutkuttavasti loppua kohden. Rytmit hidastuvat, kappaleet laantuvat muutaman iskulauseen ympärille rakentuviksi tunnesirpaleiksi. ”Tarviin turvallista sotaa”, ”haluun sua nöyryyttää”, ”mulla on antaa ainoastaan lohtulauseita”. Laulut tiivistävät ja sekoittavat tunnelmaa samanaikaisesti, keräävät latausta viimeisille sanoille, antavat lupauksia siitä, että kaikella on tarkoitus, jonka loppu kirkastaa.

Ja tietenkin Vesta päästää juuri tässä vaiheessa irti, hetkeä ennen kuin levy summaa itsensä.

Päätösraita Paikka varattuna karkaa vaatimattomaksi hassutteluksi, joka potkii jokaisen vaivihkaa rakennetun juonisäikeen taivaan tuuliin. Efekti toimii hyvin. Se pakottaa palaamaan alkuun etsimään johtolankoja, jotka ovat saattaneet mennä vahingossa sivu suun. Ja se pakottaa odottamaan seuraavaa levyä, uutta julkilausumaa, uutta dokumenttia urbaanista nuoruudesta, joka ei päästä otteestaan silloinkaan kun sen koettaa koteloida menneiden vuosien alle.

Tässä levyn intuitiivinen viesti ehkä on. Että elämme näin, koska emme osaa muuta. Ja että jos olisimme jotakin muuta, emme pystyisi kohtaamaan tässä, nyt. Ja että se olisi menetys, jota mikään täydellisyys ei voisi koskaan korvata.

Pitää siis mieluummin ottaa lohtulause kainaloon ja jatkaa eteenpäin, yhdessä tai erikseen.

86 Vestan esikoinen on monessa mielessä epätasainen, osin keskeneräinenkin tutkielma siitä mihin kaikkeen hänen taiteilijuutensa voi yltää. Samalla se on arvoituksellisessa avoimuudessaan itseluottamusta uhkuva pelinavaus, jota reunustaa lupaus kiinnostavimmasta kotimaisesta mainstream-taiteesta aikoihin.

Video ei ole enää saatavilla

”Jukka Nousiainen on idealisti, mutta hän on siinä määrin pettynyt idealisti, että hänen säkeissään on kitkeryyttä ja sarkasmia, mikä palvelee sanoman muotoa laimentamatta sen sisältöä.”

Omaehtoisen lauluntekijän uusi soololevy on jopa poliittisia sävyjä saava vastalause ”nykymeiningille”. Samalla se hioo Nousiaisen musiikista maantierokkia, jossa tosin kuljetaan useammin pientareella kuin kaistalla.

Ei enää kylmää eikä pimeää alkaa tunnelmallisella, jopa juhlavalla kitarainstrumentaalilla, jonka nimi on yksinkertaisesti Alkusoittoa. Mieleen tulevat jopa jotkut David Gilmourin ajan Pink Floydin vastaavat kappaleet, joskin toki niin sanottuna luomuversiona. Viitekehys on joka tapauksessa aikuisrock, jopa ”möhismusa”. Pyrkimystä tällaiseen oli havaittavissa jo Jukka Nousiaisen edellisellä, nimettömällä levyllä, ja vielä selvemmin se on kuulunut hänen nykyisen bändinsä keikoilla. Olen itse ollut näkemistäni kovasti innoissani: Nousiainen ja kumppanit ovat tuntuneet kanavoivan jopa Jackson Brownen tai Eaglesin tyyppistä 1970-luvun maantiemusaa, mikä on vain oikein.

Onko tämä uusi soololevy siis Nousiaisen definitiivinen AOR-statement?

Siihen on vastattava kieltävästi. Musiikissa on näitä piirteitä kautta koko levyn, mutta Nousiainen menee nyt sanoma edellä. Kai hän on tavallaan aina mennyt, mutta aiemmat soolot eivät ole tuntuneet näin temaattisilta. Nousiainen on toki viehtynyt teemoihin, mutta ne ovat tätä ennen olleet eräänlaisia popkulttuurivitsejä, jollaisiksi Räjäyttäjät ja Jytämimmit voi kai luokitella, vaikka musiikki on parhaimmillaan loistavaa ollutkin.

Nimetön levy oli vakavamielisintä Nousiaista siihen asti, mutta tuntui kuvastelevan lähinnä yksilösubjektin tuntoja, tunteita ja maailmankatsomusta. Tästä on tietysti luonteva askel törmäyttää tuo maailmankatsomus ympäröivän todellisuuden kanssa, varsinkin kun näiden välinen ristiriita on ilmeinen. On toki klisee sanoa, ettei Nousiainen ole ”tästä ajasta”, mutta kliseen sanomisesta tekee helpompaa se, että hän itsekin lähtee ilman muuta tästä perspektiivistä. Ei enää kylmää eikä pimeää -levyllä hän katselee peiliä enemmän ympärilleen eikä näe juurikaan kehuttavaa.

Levyllä on muutamakin sellainen julistuksenomainen avainbiisi, jollainen Lonely Rider oli edellisellä. Jukan tehdas ei ole siinä määrin tekijänsä oman elämänpiirin kuvaus kuin nimi ja avaussäkeet voisivat vihjata, vaan kuvaus maailmasta, jossa ”säätiedotus lupaa lisää pelkoa ja vihaa sekä väkivaltaa” – ja toisaalta ”kauniissa kertosäkeessään” (luonnehdinta tulee laulun tekstistä) se manaa euforiaa ja taisteluhenkeä avukseen, ettei tarvitsisi luovuttaa.

Toinen keskeinen kappale on Suuret unelmat (ainoa, jossa Nousiaisen koko nykyinen bändi soittaa), samaan aikaan särmikäs ja meditatiivinen pienoiseepos, joka on suoraa jatkoa nimettömän levyn maailmankatsomuksellisille itsemäärittelyille. Oudolla tavalla se tuo mieleen myös musiikillisesti hyvin erilaisen, mutta kulttuurin mielleyhtymäkartalla lopulta Nousiaisen lähituntumaan asettuvan Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen, ennen kaikkea näiden samankaltaisia ajatuksia hahmottelevan Kultainen keskitie -teoksen. Kummankin laulun sanoma on valtaväylien, suorien teiden ja helppojen ratkaisujen vältteleminen, minkä on tarkoitus päteä sekä taiteelliseen toimintaan että kaikkeen muuhunkin elämään.

Suuruuden logiikka – nykyisen popmusiikin hallitseva logiikka – on Nousiaiselle mahdollisimman vierasta. Hänen ihanteensa on omaehtoinen artistiyksikkö, joka tekee omaa juttuaan eikä tavoittele ainakaan välttämätöntä elantoa kummempaa materiaa. Mutta Ei enää kylmää eikä pimeää ei ole missään määrin levy vain tästä aiheesta, joka jää enemmänkin Nousiaisen tekstien yhdeksi sivujuonteeksi. Esimerkiksi Pimeä ja kylmä planeetta -biisissä hän lähtee näennäisvitsikkään humanoiditarinan varjolla kritisoimaan rohkeasti koko ihmiskunnan läpäisevää sotimisen ja oman edun ajamisen kulttuuria. Luulenpa, ettei Suomessa olla kuultu näin universaalis-idealistista rocklyriikkaa sitten varhaisen punkin aikojen; on toki kritisoitu yksittäisiä epäkohtia, mutta Nousiaisen katsannossa sellaiset tuntuvat tavallaan liian pieniltä, kun ongelma vaikuttaa olevan aivan perustuksissa, aivan kaikessa.

Toki Nousiainen tässäkin laulussa vähän konkretisoi – nakkikioskilla vedetään muukalaista turpaan hyvin tutulta tuntuvassa Suomi 100 -hengessä – mutta vastaavia viittauksia tähän maahan ja sen asukkaisiin on lopulta hyvin vähän. Tämä ei ole tarinallisuudella tai detaljeilla samastumiskoukkuja heittelevää musiikkia, vaan haastaa kuulijan ottamaan itsekin kantaa yleiseettisiin ja ihmisenä olemisen perusperiaatteisiin nivoutuviin kysymyksiin. (Briljantteja poikkeuksiakin on: Köyhät kyykkyyn -biisin suorat viittaukset Tampereen yhdyskuntasuunnittelu- ja infrastruktuuriasioihin vetoavat kaltaiseeni ahkeraan Tampereen-kävijään kovasti, ja Nousiaisen suorastaan myrkyllinen tapa sylkeä säkeitä kuten ”Mordorin musta paskatorni nousee kaiken ylle / sinne kaikki bileisiin vaan, kaikki muu joutaa mäkeen” saa aplodeeraamaan täällä kotisohvalla.)

Tässä kohtaa arvostelua on väistämättä esitettävä kysymys: haittaako paatoksellinen perspektiivi jo kuuntelukokemusta, vaikka laulut ovatkin keskimäärin erittäin hyviä, Nousiainen on värikäs ja teräväkielinen sanoittaja ja kriitikko allekirjoittaa hänen näkemyksensä maailmanmenosta varsin suurelta osin? Tähän kysymykseen en oikeastaan ole vieläkään saanut muodostettua kantaa, ja osittain vastaus riippuu kuunteluhetkestä ja mielentilastakin. Myönnän, että olen vuosien varrella tullut vähän allergiseksi kaikenlaisille manifesteille ja viehtynyt enemmän sivustakatsojan viileämpään havainnointiin. Melkoisella varmuudella voi sanoa, etten pitäisi näitä täsmälleen samoja ajatuksia välittävistä lauluista yhtä paljon kenenkään muun kynäileminä. Vilpittömyys on popkritiikin vaarallisimpia sana-ansoja, mutta vaikea Nousiaista on olla kuvailematta tällä adjektiivilla.

Jos ylle kirjoitettu saa ajattelemaan vaikkapa nuorta Pelle Miljoonaa, niin se väärinkäsitys on syytä korjata. Nousiainen on tosin idealisti, mutta hän on siinä määrin pettynyt idealisti, että hänen säkeissään on kitkeryyttä ja sarkasmia, mikä palvelee sanoman muotoa laimentamatta sen sisältöä. Ja kuten sanottua, hän on omaperäinen, luonteva suomen kielen käyttäjä, jolla on laaja sanavarasto ja kyky tuottaa fiksua biisilyriikkaa, joka silti kuulostaa ikään kuin persoonalliselta puheelta, ei miltään kirjoihin ja kansiin painetulta. Hänen vahvuutensa kielikuvien ja välillä metaforienkin saralla on jopa helppo sivuuttaa, koska teksti kuulostaa niin vaivattomalta.

Nousiainen on siis soittanut suurimman osan levyllä kuultavasta musiikista itse. Livebändin loistavuuden huomioiden tämä voisi olla pieni pettymys, mutta totta puhuen en kuule keikoilta tutuissa biiseissä juuri laatueroa ainakaan näin muistinvaraisesti. Ja vaikka Suuret unelmat -biisissä bändisoitto kulkee upeasti, niin aivan yhtä hienoa soitantaa vaikkapa Aurinko paistaa romukasaan tai Köyhät kyykkyyn sisältävät. Musiikin peruselementtejä ovat minimalistinen svengi ja tietty melodinen laajakaarisuus, jotka täydentävät toisiaan hienosti. Tästä juuri syntyy se Nousiaisen versio aikuisrockista: kevytliikkeinen, ihmisen kokoinen ja tekijänsä kuuloinen variaatio. 

Punkia, ”särmää”, on eniten lauluosuuksissa: Nousiainenhan on erinomainen vokalisti, mutta hän päästelee tietoisesti tunteella ja käyttää edelleen aiemmasta tuotannosta tuttuja, vähän huumorinkin puolelle meneviä ”ilmeikkäitä äänenpainoja”. Vaarallinen idea, mutta hänellä se toimii, se sopii kokonaisuuteen luontevasti.

Levyn kaari on rakennettu aivan klassisesti. Intron jälkeen vähän isommat ja vähän pienemmät laatubiisit vuorottelevat ihanteellisella tavalla, kunnes lopussa kuultavat Köyhät kyykkyyn ja Ei enää kylmää eikä pimeää äityvät eeppiseen nostatukseen. Varsinkin nimibiisi on niin oppikirjakamaa, että vähän naurattaa: paskoja fiiliksiä ja aikojen synkkyyttä urakalla purkava levy päätetään niin säveleltään kuin tekstiltään haltioituneen valoisaan esitykseen, kunnon katharsikseen, jossa esitetään haavekuvalta tuntuva visio maailmasta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Toisaalta levyn saatteestakin voi päätellä, että viimekätinen optimismi on välttämätön selviytymismekanismi, ja tällainen piste sanotulle kenties välttämätön, jotta nämä laulut on yleensäkin voitu saattaa julkisuuteen.

Kokonaisuus ei kadota eheyttään missään vaiheessa. Artistiksi, joka sai aikanaan mainetta juuri sinne tänne repsottavien tilapäisäänitteiden tehtailemisesta, on Nousiainen tehnyt nyt jo kaksi hämmästyttävän linjakasta ja likimain virheetöntä laulukokoelmaa.

90 Lopulta taitaa käydä niin, että Ei enää kylmää eikä pimeää on riittävän intensiivinen ja musiikillisesti uljas julistus, ettei sen sanoman tiettyä yksioikoisuutta tee edes mieli laskea viaksi – enemmänkin kokonaisuuden orgaaniseksi osaksi. Jukka Nousiainen tekee suomenkielistä rockmusiikkia sieltä tärkeimmästä ja laadukkaimmasta päästä, ja tämä taitaa luokittua hänen toiseksi peräkkäiseksi klassikkolevykseen.

Matt McJunkins. James Iha. Billy Howerdel. Maynard James Keenan. Jeff Friedl.

Vaivaisen 14 vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestyvä Eat the Elephant on ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus.

Eat the Elephant on hämmästyttävän erilainen aiempiin A Perfect Circle -albumeihin verrattuna – ainakin pintaraapaisulta. Se on piano- ja lauluvetoinen; rumputyö on yksinkertaista ja elektronista otettakin tuntuu olevan paljon. Vaan tämä kaikki on enemmän tai vähemmän silmänlumetta, mitä ehkä voi tulkita kaksijakoisen kansikuvankin kautta.

Eat the Elephant vaikuttaa vahvasti studiotuotokselta ja on tässä mielessä varsin erilainen etenkin tiukasti alt-rockaavaan Mer De Noms -debyyttiin (2000) verraten. Sen jälkeen yhtye kyllä puhalsi ilmaisuunsa utua ja hämyä, mutta projektin keskeishahmon Billy Howerdelin kitara on silti aina ollut musiikillisesti keskiössä, olkoonkin että huomion vie Tool-laulaja Maynard Keenan.

APC ei suinkaan ole Keenanin taiteellista eklektisyyttä lävistävä sooloprojekti, vaikka Eat the Elephantia kuunnellessa voisi jopa niin arvella. Kappaleet tuntuvat suurelta osin säestävän laulua ja rakentuvan suullisen ilmaisun eri sävyjen tukena. Keenanin taidokas laulu on kieltämättä kantava elementti koko albumilla, ja mies pääseekin esittelemään koko repertuaariaan.

Painotus on harmonioin höystetyssä melodisessa tulkinnassa. Ärjyntää ja todella pehmeää herkistelyä onneksi on kontrastina. Laulu on erinomaista, mutta eikä ihan joka kohdassa voi välttyä keinotekoisuuden tunteelta laulua kuunnellessa.

Levyn dynaaminen kaari on osaltaan syypää hiukan hankalaan sisäistymiseen. Albumi alkaa ja loppuu Portisheadin mieleen tuovilla, triphopmaisin ottein raukeasti etenevillä kappaleilla. Tästä tulee samankaltainen mielikuva kuin kakkoslevystä Thirteenth Step (2003), jonka pitkät liplattelut valuttavat albumin ylle pitkän piimän verhon. Mutta, kuten Thirteenth Step, myös Eat the Elephant paljastuu sinnikkäällä kuuntelulla erinomaiseksi levyksi.

Tyylillisesti Eat the Elephant on varsin moniulotteinen, vaikkakin hiottu ja tarttuvanakin sopivan haastava vaihtoehtorockin keskilinja on selkeä. Metallisinta antia edustavat rivakka The Doomed ja jyrisevä Talk Talk. Nämäkään kappaleet eivät ole millään muotoa yksiulotteisia hevivetoja, vaan esimerkiksi The Doomed saa lisäpontta jylhistä vaskista ja hyvinkin seesteisistä, kellopelein helkkyvistä osioista.

Useammassakin kappaleessa on puolestaan dramaattista Depeche Mode -otetta, ja esimerkiksi The Contrarian kelpaisi hiukan kevyemmin kitaroin ihan täydestä Exciter-ajan Deppari-materiaalista. Osaltaan tämä mielleyhtymä tietenkin kytkeytyy levyn konemaisiksi prosessoituihin rumpusoundeihin sekä vahvoihin ja melankolisen suurieleisiin melodioihin.

Albumin kappaleista on kuitenkin hankala tehdä selkeää jaottelua, sillä biiseihin kuuluu oleellisesti äärimmäisen voimakas dynamiikka osien välillä. Tämä aaltoilu ja jaksottaisuus tuo alkuunsa erittäin hajanaisen kuvan kokonaisuudesta, mutta syvempi tarkastelu paljastaa taustalla olevan upean vision. Melodioiltaan ja tunnelmiltaan albumi on pääosin tummasävyinen: surumielinen ja äkäinen. Kokonaisuutta valottavat eteerisin sävelin kulkeva, helpohko pophelmi Disillusioned, kuulas Feathers ja duurivoittoisuudessaan hämmentävän positiivissävyinen So Long, and Thanks for all the Fish.

84 Eat the Elephant paljastuu loistavaksi albumiksi, joka itsetietoisesti vähät välittää kertakäyttöisestä biisikulttuurista. Se on albumi, ja nimenomaan ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus. Vielä viiden kuuntelukerran jälkeen levy vaikutti olevan vain helvetillisen tylsää haahuilua, pimputtelua ja tekotaiteellista hoilottelua, mutta toistuva keskittynyt kuuntelu paljastaa, kuinka väärässä voikaan olla.

Beach House eli Victoria Legrand ja Alex Scally.

Jenkkikaksikon seitsemäs albumi tarjoilee auringonpistoksia sisätiloissa.

On bändejä, jotka tarvitsee elämäänsä. Kuuntelee jokaisen kappaleen puhki, opettelee sanat ulkoa, haluaa tietää joutavimmankin yksityiskohdan tekijöistä, ottaa tatuoinnin, ennen liittyi fan clubiin ja nyt seuraa pakonomaisesti somea.

Nimiä ei tarvitse mainita, sillä jokaisella meistä on omamme. Ja niiden bändien takia olemme täällä, minä kirjoittamassa ja sinä lukemassa.

Mutta sitten on bändejä, jotka astuvat elämään myöhemmin samalla tavalla kuin arvokkaat astiastot, designer-vuodevaatteet ja äkillinen kiinnostus pyöräilytarvikkeisiin. Siinä missä ne ensiksimainitut bändit ovat pelastusrenkaita, nämä ovat ylellisyystarvikkeita.

Ja kyllä, Beach House on juuri näitä jälkimmäisiä bändejä. Jo seitsemän kertaa (plus yksi b-puolikokoelma) Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaupanneet meille saman määrittelettömän asian: kenties paon jostakin, paon jonnekin, nirvanan johon upota kuin vuodesohvaan jos vain kuuntelemme heidän eteeristä, unduloivaa, sisään ja ulos tarkennuksesta uivaa musiikkiaan. 7 on fantastisen kuuloinen albumi, ja jos edellinen lause tuntuu piilottavan kritiikkiä sisälleen, kannattaa pohtia mitä muuta varten musiikkia voisi tehdä.

Utupop on siis homman nimi, dreampop, shoegaze, ihan miten vain. Cocteau Twins tämän genren 1980-luvulla loi, eikä kauhean pitkälle siitä ole päästy – eikä musiikkityylin luonteeseen istuisikaan päättäväiset riuhtaisut mihinkään suuntaan. Kitarat helisevät ja koskettimet kilisevät niin ettei aina tiedä kummat ovat kumpia. Musiikin päälle Victoria laulaa sanoja, joita ei oikeastaan kuule silloinkaan kun ne kuulee hyvin: sanat eivät vain tartu, ja mukana tullut tekstivihkonen voisi ihan yhtä hyvin olla kehrätty poutapilvestä. Victoria voisi yhtä hyvin laulaa ranskaksi, kuulija ajattelee, ja kuinka ollakaan, juuri silloin – neljännellä kappaleella L’inconnue – hän alkaakin tehdä niin.

Jos Victorialta ja Alexilta kysyisi, miten 7 poikkeaa heidän edellisistä albumeistaan, he varmasti sanoisivat, että hurjasti. Muistuttaahan Pay No Mind kirkkaudessaan ja vähäeleisyydessään 1990-luvun slacker-balladeita ja Lemon Glow on kuin aivotärähdyksen saaneen transistoriradion haave tanssimusiikista: kappaleen kuunteleminen on kuin hukkuisi hitaasti kylpyammeelliseen tiskiainetta. Mutta miellyttävästi. Drunk In LA sisältää säeparin, joka jää mieleen kiusaamaan: ”Memory’s a sacred meat / that’s drying all the time”. Ja Diven loppupuolen kitaroissa on New Order -henkistä dynamiikkaa.

Pohjimmiltaan 7 on kuitenkin vain yksi Beach House -albumi lisää.

85 Beach Housen seitsemäs albumi on musiikilliseksi koriste-esineeksi naamioitunut talismaani, jota emme tarvitsisi mutta jota ilman emme tietäisi kuinka olla. Tämän musiikin kuuntelu on kuin polttaisi tupakkaa vain koska haluaa oleilla savun sisällä.

Video ei ole enää saatavilla

Tuote-paketti sisältää kirjan ja levyn.

Joukko savonlinnalaisia vaihtoehtonuoria asui yhden kesän ja yhden syksyn hylätyssä meijerissä. Syntyi kiljua, eritteitä, musiikkia ja sisäpiirilegenda. Nyt sen koko tarina kerrotaan kaikille kiinnostuneille, muttei konventionaalisesti.

Tuote-niminen hylätty meijeri on ollut jo vuosia ainakin Paavoharjun ja Joose Keskitalon fanien tuntema merkitsin, suorastaan kevyesti myyttinen paikka. Keskitalo on viittaillut siellä kokemiinsa asioihin levytetyn tuotantonsa alusta asti, ehkä ilmeisimmin Vyötä kupeesi ja tule! -levyn videobiisillä Kärpäset. Lauri Ainalalle – ”Tuotteen Bossille”, koko talonvaltauksen alullepanijalle ja organisaattorille – autiotaloaika on ollut niin keskeistä elämän ja taiteilijuuden sisältöä, että hän koosti tuolloin kuvatusta materiaalista jo elokuvan Unien Savonlinna (2010).

Tätä kirjaa Ainala on kertonut valmistelleensa yli kymmenen vuotta, siis oikeastaan varsinaisesta tapahtuma-ajasta asti. Sen syntyprosessia on voinut seurata ainakin Paavoharjun Facebook-sivulla. Ainalan toimittamassa kirjassa on eniten hänen omaa tekstiään, välejä tilkitään muiden Tuote-hahmojen muisteluksilla ja lainauksilla lehtijutuista ja vastaavista. Tässä on nyt siis ”Tuotteen koko tarina” – tai sitten ei.

Pääkohdat tulevat kyllä selviksi ja ovat itsessään hämmästyttäviä. Niiden suhteen kaikkien asianosaisten muistitieto on siksi yhtäpitävää, ettei sitä tarvinne epäillä. Osuuskunta Tuotteen autioksi jätetty meijeri oli kiinnostanut Savonlinnan nuorisoa jo kauan ennen vuotta 2004, joten Ainala kavereineen oli vain viimeinen linkki valtaajasukupolvien ketjussa. Heidän projektinsa teki haastavaksi kuitenkin se, että teollisuusrakennuksen sisäänkäynnit oli hitsattu umpeen juurikin sen jälkeen, kun paikalla alustavasti hengaillut Ainalan kaveriporukka oli löytänyt eräästä huoneesta hirttäytyneen miehen. Tästä tuntemattomasta tulee eräänlainen Tuotteen suojeluspyhimys, sillä rakennuksen sinetöiminen pitää muun maailman ulkopuolella, mutta Ainala löytää lastauslaiturin alta yhden rikkoutuneen ikkunan, jonka kautta meijerin valtaaminen onnistuu.

Siellä asutaan yksi kesä ja syksy. Kiljua tehdään ja juodaan. Kustaan, paskannetaan ja oksennetaan. Heilutaan kännissä pitkin öistä Savonlinnaa harjoittamassa poikamaisia kepposia vanhatestamentillisellä twistillä. Kaikessa sekoilussa on koko ajan oudon uskonnollinen sivumaku, ja eräs teoksen keskeinen teema on Tuotteen porukan vihollissuussuhde Savonlinnassa syntyneeseen herätyskristilliseen liikkeeseen, jonka alku on samassa seurakuntanuoriskenessä kuin näiden varjoisampaan maahan kylvettyjen siementenkin.

Meijerirakennustakin aletaan mytologisoida heti sinne asetuttua. Sen huoneilla on sellaisia nimiä kuin Kaikkein pyhin (arkistomappihyllyillä taitavasti eristetty päämaja) tai Kuolleiden sali (joka sai nimensä hirttäytyneen miehen kunniaksi). Mutta teoksessa mytologisoidaan sujuvasti myös koko Savonlinna, joka näyttäytyy tässä nimenomaan autioituneiden murjujen, tyhjien öisten katujen ja juoppojen nukkumapaikkojen Savonlinnana. Jotakin turistivetonaulaa, Olavinlinnaa, ei mainita kirjassa kai kertaakaan.

Tarina on siis vähintään kiinnostava. Toteutus on ongelmallisempi. Eihän tätä olisi voinut eikä kannattanut toteuttaa suorana muistelmaproosana, mutta erilaisten puhujien ja tyylilajien kakofonia on haastava ratkaisu, eikä Ainala kumppaneineen ole mikään tekstintekemisen ammattilainen. Murrepuheen, 2000-luvun alun nörttislangin ja korkealentoisen metaforatykittelyn yhdistelmä on hirveän raskasta luettavaa, paikoin melkein mahdotonta. Toisaalta tästä syntyy kenties juuri sellainen ekslusiivinen vaikutelma, jollaista Ainala on tavoitellutkin. Tämähän on aina ollut sisäpiirijuttu. Tuote-kirja on vain viimeisin osa Ainalan sarjassa näennäisiä kädenojennuksia, jotka eivät tosiasiassa avaa mitään portteja hänen sisäiseen maailmaansa.

Jossain näkemässäni some-kommentissa oltiin huolissaan siitä, että kirja riisuisi liiaksikin mytologiaa Tuote-ajan ja Paavoharjun varhaisvaiheiden ympäriltä. Tavallaan näin onkin: loputtomat kuvaukset kiljun ryystämisestä ja paskomisesta sinne tänne ovat ainakin kaikkea muuta kuin subliimia, jollaiseksi joku on kai voinut Paavoharjun (ja Joosenkin) musiikin kokea. Mutta epäilemättä tämä kirja on mahdollista kokea myös myytin vahvistamiseksi entisestään. Tässä kuvatut asiat ovat paitsi nuorisolaisten sekoilua, myös poikkeuksellisen vahvaa dokumenttia yrityksestä elää oikeasti yhteiskunnan ulkopuolella – tai ehkä pikemminkin sen loisina, mitä sähköjen vetäminen meijerille läheisen Hesburgerin jätekatoksesta konkretisoi.

Näiden erikoislaatuisten tapahtumien merkitystä Ainalalle vahvistaa epäilemättä se, että samaan aikaan Paavoharjun musiikki alkoi ”nousta siivilleen” – ja näyttääpä hän tavanneen puolisonsakin Tuotteen meiningeissä, vaikka tämän seikan saa luonnollisesti lukea rivien välistä. Onhan siinä kotitekoista myyttimaailmaa yhden elämän tarpeiksi.

Kirjan mukana tulee kymmenen biisin (ja yhden piiloraidan) levy, jonka kuunteleminen lukukokemuksen soundtrackina on ehdottoman suositeltavaa. Varhaisen Paavoharjun kolkko ambient ja nuoren Joose Keskitalon askeettiset, elämäntuskaa ilmentävät laulelmat syventävät kirjaa yllättävänkin paljon kaiken paskomisen alkaessa tuntua vähän liialliselta. Musiikki tuntuu kuvastavan kaikkea sitä, mitä tekstintekijänä romantiikkaa välttävä Ainala ei halua sanoin sanoa. Isoja, tyhjiä tiloja, jotka ovat yhtä lailla meijerirakennuksen kuin sen asuttajien sielunelämienkin ominaisuuksia.

Ja Keskitalon usein keikoilla kuultu, mutta vasta nyt levylle saatu sisällissotalaulu Unohdetaan jo se taivas ansaitsee klassikon aseman.

Epätäydellinen, turhauttava, rasittava kirja – mutta todennäköisesti ainoa mahdollinen kirja tästä aiheesta ja sellaisena ilman muuta julkaisunsa arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Aivan kuin Ville Puronaho olisi tiennyt kesän ensihelteiden alkavan heti toukokuun alkupuolella, niin erinomaisesti hän soolodebyyttinsä Suonuotion julkaisun ajoitti.

Jyväskylästä taitaa löytyä erinomaisia sammakoita. Aivan kuin Ville Puronaho olisi tiennyt kesän ensihelteiden alkavan heti toukokuun alkupuolella, niin erinomaisesti hän soolodebyyttinsä Suonuotion julkaisun ajoitti.

”Haastan auringon tuijotuskilpailuun”, Puronaho laulaa huhtikuun lopussa julkaistun levynsä nimikappaleessa ja tekee samalla kauden kansainvälisen kärkituloksen parasta puistohengailukappaletta arvioitaessa. Indietä ja progea yhdistelleessä Laivueessa soittaneen Puronahon EP lukeutuu vuoden parhaisiin kotimaisiin julkaisuihin.

Suonuotio ottaa askeleen Laivueesta vielä raukeampaan suuntaan. Laulu on vain yksi elementti muiden äänten joukossa, eivätkä kappaleiden tekstit ole samanlaisia pienoisnovelleja kuin Laivueen kahdella levyllä. Samalla kappaleiden rakenteita on sekä yksinkertaistettu että pidennetty – hyvistä kohdista ja riffeistä nautitaan pitkään ja hartaasti.

Kolmen kappaleen EP:llä on kestoa puoli tuntia, mistä avausraita Suonuotio vie jo puolet. Se on veistetty samasta leppoisuuden puusta Kurt Vilen Wakin’ on a Pretty Dayn ja Goldtonen kanssa – akustinen helisee ja sähkökitara vonkuu, Puronahon huokailu sekoittuu koskettimien tapailuun ja kaikki on niin ihanan lämmintä ja uneliasta, että on parempi vain vetää hattu silmille ja nauttia auringon säteistä.

Nelostie on nimensä puolesta ilmiselvä nyökkäys Aavikon suuntaan. Vaikka siilinjärveläistrion Viitostie ottaa ilmeisen inspiraationsa Kraftwerkin Autobahnista, on Suonuotion näkemys lähempänä esimerkiksi Neu!-yhtyeen Hallogalloa ja Michael Rotherin Flammende Herzeniä.

Puronaho on aikoinaan sanonut olevansa erityisen viehättynyt 1970-luvun musiikin tavoista käyttää studiota kokonaisvaltaisesti, ja sen kuulee Suonuotiollakin – jokaista ääntä on epäilemättä viilattu kärsivällisyydellä kohti niiden tarkkaa paikkaa.

Eikä siitä pääse mihinkään, että tältä vuosikymmeneltä ilmeinen vertailukohta Nelostielle löytyy jälleen Philadelphiasta, Kurt Vilen vanhan bändin The War on Drugsin kappaleesta An Ocean Between the Waves. Samaan tapaan kuin Heinolan Lusissa valtatie 5 erkanee kohti itää Nelostien jatkaessa Keski-Suomeen, suuntaa Puronahon Nelostie syvälle kohti kumpuilevia sydänmaita, heartland rockin maailmaan.

86 Jos ajaa ”läpi koko yön”, kuten Puronaho laulaa, pääsee Jyväskylästä pelkkää Nelostietä paahtamalla Utsjoelle. Siitä voi samalla vauhdilla jatkaa Nuorgamiin asti, eikä tuhannen kilometrin matka Suonuotiota kuunnellessa tuntuisi miltään.

”Kuten teiniyhtyeet usein, aluksi myös Iceage osasi ilmaista itseään lähinnä huutamalla ja hakkaamalla. Nyt heillä on käytössään muitakin keinoja.”

Neljän vuoden julkaisutauko on tehnyt hyvää Iceagelle. Beyondless tuntuu sellaisen bändin levyltä, joka on juuri nousemassa uransa huipulle.

Richard Hellin mukaan tanskalaisen Iceagen hardcore on paljon paremmin soitettua, miksattua ja äänitettyä kuin useimpien muiden.

Iggy Popin mukaan Iceage on ainoa nykyinen punkbändi, joka kuulostaa todella vaaralliselta.

Luulen heidän tietävän jotain tämmöisistä asioista.

Kahdella ensimmäisellä albumilla (New Brigade, 2011, ja You’re Nothing, 2013) Iceage puristi teiniangstin itsestään kuin ylikypsän finnin. Silloin yhtyeen musiikin olennaisina juurina toimivat postpunk ja hardcore.

Kolhon mekkalan vilpittömyyttä oli mahdoton kyseenalaistaa. Toisaalta kyseisiä levyjä ei juurikaan tehnyt mieli kuunnella, vaikka ne herättivät hämmästyksen sekaista kunnioitusta ja olivat sopivan lyhyitä. Kaipasin keski-ikäni ääniraidaksi jotain muuta.

Kolmannella albumilla (Plowing Into the Field of Love, 2014) Iceage muuttui. Se hortoili sivukaduille, mahdollisesti Birthday Partyn sekakäyttörockin ja varhaisen Sonic Youthin kutsumana. Pidin levystä aluksi, mutta unohdin sen pian. En vieläkään saanut pitävää otetta Iceagesta.

Plowing Into the Field of Loven ilmestymisestä on pian neljä vuotta. Pitkä tauko ei tietenkään takaa mitään, päinvastoin. Sinä aikana on helppo hukata itsensä.

Onneksi Iceagen musiikissa on paras tallella. Beyondless kuulostaa levyltä, jonka tekijät ovat tosissaan ja omistautuneita. Se kuulostaa sellaisen bändin levyltä, joka on juuri nousemassa uransa huipulle.

Kuten teiniyhtyeet usein, aluksi myös Iceage osasi ilmaista itseään lähinnä huutamalla ja hakkaamalla. Nyt heillä on käytössään muitakin keinoja.

Emotionaalisesti Beyondlessissa on kyse pitkälti samasta asiasta kuin aiemminkin – tekijöiden omasta olemisesta ja ahdistuksesta tämän kaiken keskellä. Laulaja Elias Bender Rønnenfeltin tekstit ovat välillä suoria, välillä vaikeaselkoisten kirjallisten viittausten verkkoja. Levyn nimen Rønnenfelt löysi Samuel Beckettin proosatekstistä.

Beyondless-levyn ensimmäisen kappaleen kertosäkeessä Elias Bender Rønnenfelt messuaa: ”We can’t stop killing / And we’ll never stop killing / And we shouldn’t stop killing / Hurrah!” Oikeastaan albumi alkaa vasta Hurrah’n kiivaan ja puhdistavan kaaoksen jälkeen.

Beyondlessin kappaleet muistuttavat toisiaan, mutta ovat riittävän erilaisia. Pain Killerissä, jonka Rønnenfelt laulaa tyttöystävänsä Sky Ferreiran kanssa, on sellainen imu, mihin Primal Scream ei ole yltänyt viimeisen 15 vuoden aikana kuin vahingossa. Siitä – ja parista muustakin biisistä – tulee mieleen jopa The Rolling Stones kuumimmillaan ja turmiollisimmillaan. Torvet tööttäävät yksinkertaista soulriffiä ja kitaristi Johan Surrballe Wieth lirauttelee väliin omiaan.

Under the Sun on herttaista hippihuuruilua, vetelehtivää psykedeliaa ja vähän myös vittumaista dronea. Raskaasti eteenpäin lampsiva Catch It katkaistaan puolen minuutin noise-osuudella. Showtime alkaa likaisena yökerhojatsina ja hoippuu loppuunsa kännisenä kabareena.

Toisin kuin vielä Plowing Into the Field of Lovella, nyt kaikki on tiukasti hanskassa. Levy jopa kuulostaa mahtavan hyvältä. Sen ruokkoamaton, vuotava soundi ei hukkaa pisaraakaan Iceagen elinvoimasta.

Kaikkiaan Iceage operoi ihanan irrallaan kaikesta moderniin musiikkiteollisuuteen liittyvästä sonnasta. Yhtye on samaan aikaan sekä sisäsyntyisen vieraantunut että tarkoituksellisen ulkopuolinen. Rønnenfelt, Wieth, basisti Jakob Tvilling Pless ja rumpali Dan Kjær Nielsen eivät halua miellyttää, vaan ilmaista itseään.

Nuorten miesten kiima ja epätoivo ovat yhtä aitoja asioita riippumatta siitä, kumpuavatko ne romahtamaisillaan olevasta Lontoon lähiöstä vai pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskiluokasta.

Beyondless on sinua varten, jos pidät dramaattisesta rockista, jossa on enemmän pureskeltavaa kuin keitetyssä porkkanassa.

95 Iceagen neljännen albumin vaikutepaletti on lavea, mutta tiukasti hanskassa. Yhtye kuulostaa yhä epätoivoiselta, mutta osaa ilmaista tunteensa hankaamatta niitä kuulijan naamaan. Beyondless on maailman parasta rockia juuri nyt – missä hyvänsä kategoriassa.

Video ei ole enää saatavilla

Ivar Bjørnson & Einar Selvik – Hugsjá

Hovudlausn

77 Progressiivisen black metalin kärkibändeihin lukeutuvan Enslavedin kitaristi Ivar Bjørnsonin ja folkyhtye Wardrunan laulaja-multi-instrumentalisti Einar Selvikin toinen yhteinen albumi Hugsjá tarjoaa kiitettävän tuoreella otteella tehtyä neofolkia. Lahjakkaiden norjalaismuusikoiden käsissä kansanmusiikkiin nojaava ilmaisu löytää muodon, joka ei tunnu tippaakaan ummehtuneelta. Kaksikko ammentaa rohkeasti niin vuosisatojen aikana syntyneestä perinteestä kuin moderneista elementeistäkin ja onnistuu luomaan musiikkia, jonka vahva tunnelma pitää tehokkaasti otteessaan. Melankolinen, miltei harras albumi vie kuulijan hetkeksi toiseen maailmaan. Etenkin Selvik hallitsee virtuoosimaisesti lukuisan määrän erilaisia perinnesoittimia, ja kaksikon soundia on äärimmmäisen vaikea verrata yhtään mihinkään. Mielenkiintoista ja melkoisen virkistävää on sekin, että muusikoiden metallitaustasta huolimatta tällä ei ole ns. folk metalin kanssa mitään tekemistä, vaikka kaksikon ote välillä melko rockahtava onkin. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Forth Wanderers – s/t

Sub Pop

69 Forth Wanderers soittaa Built to Spilliltä kuulostavaa indierockia. Mahogany-EP (2013) ja Tough Love -albumi (2014) olivat suosikkejani, mutta jostain syystä en enää jaksanut kuunnella Slop-EP:tä. Uusi nimetön albumi on ihan hyvä, mutta tykkäsin aiempien levyjen kotikutoisista soundeista enemmän. Kitaroissa ei ollut säröä ja rummut olivat vaimeat, mutta ne toivat laulaja Ava Trillingin äänen ja sanoitukset keskiöön. Aiemmin kitaristi Ben Guterlin ja Trillingin biisintekoprosessi kuului selvästi lopputuloksessa: Guterl lähetti demon Trillingille, joka teki laulumelodiat ja sanoitti kappaleen loppuun. Trillingin ja Guterlin vaikutteet eivät sulautuneet saumattomasti vaan törmästivät toisiinsa. Trilling ikään kuin lauloi Guterlin kitara-indievaikutteita vastaan omilla klassisemmilla vaikutteillaan (Trilling on nimennyt esikuvikseen muun muassa Ella Fitzgeraldin ja Paul Simonin). Nyt Forth Wanderers kuulostaa eheämmältä ja enemmän bändiltä, mikä on vähän tylsempää, mutta ihan ok. (Henri Pienimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Hinds – I Don’t Run

Mom & Pop

78 Toisen levykäisensä leiponutta madridilaisyhtye Hindsiä voisi kuvailla soundiltaan ”söpöksi”, mutta varsinaisen twee-ansan nelikko on aina onnistunut välttämään. Se ei ole söpö kiiltokuvamaisella tavalla – se on söpö, kuten vanhat kulahtaneet kusiset lenkkarit ovat. Siinä on patinaa, osumaa, nuhjua, soraa ja katukivetyksen hankaumaa. Hinds ei keksi ihmissuhteita uudelleen, vaan esittää lauluja niistä. Ne ovat poppikonventioiden lätinää sosiaalisen elämämme yleisönosastolla, passiivisaggressiivista jurottamista tai näin nämä asiat koetaan -yleistyksiä, joista kukaan ei koskaan ota opikseen ja sitten homma on ns. ”bäng bäng”. Jos bändi yrittäisi sanoa jotain ylevämpää, olisivat he feikkejä tai ehkäpä jo telkkarissa soittamassa. Siitä ei ole pelkoa. Hindsin ominaissoundi on pysynyt tekstien tasolla, silaamattomana ja sopivan rujona, naapureita ärsyttävänä ruipelona omenapuuna ja salaisena autotallikaktuksena. Käytöstavat: kukaan ei kertonut Hindsille, että purkka suussa ei saa laulaa. Mässytys on käsinkosketeltavaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Hop Along – Bark Your Head Off, Dog

Saddle Creek

81 Elämän ja yhteiskunnan järjetön julmuus, arjen banaalius ja samanaikaisesti mykistävä kauneus ovat kaikki läsnä Hop Alongin uusimmalla levyllä. Somewhere a Judge -kappaleessa iltapäivän vanilja-aurinko ryömii nurmikon poikki samalla kun Arkansasissa kuolemantuomioiden toimeenpanoa nopeutetaan teloitusmyrkyn uhatessa vanhentua. Juuri kolmenkympin ylittänyt laulaja Frances Quinlan pelkää vanhenemistaan, vaikka kokee olevansa parhaassa iässään: oma tulevaisuus välähtää sukulaisten valokuvissa, ja tien yli juokseva kettu näyttää lahoavan. Jatkuvan uhan valoisana puolena on jännitys, jonkun vielä tuntemattoman odotus: ”I’m still soft / I’m still in my prime!”. Sovitukset ovat keväisiä; kitarat kuulostavat paikoin japanilaisilta shamiseneilta ja tuovat mieleen kukkivat kirsikkapuut. Mukana on edellisistä levyistä poiketen myös jousisoittimia. Keskipisteessä on kuitenkin edelleen Quinlanin upea huuto, laulu ja huokailu. (Henri Pienimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Thirty Seconds to Mars – America

Interscope

44 Thirty Seconds to Mars tekee edelleen isoa musiikkia. Isompaa kuin koskaan, ja ennen muuta paljon isompaa kuin mihin bändin rahkeet riittäisivät. Vaikka yhtyeen kappaleet ovat tavallisesti yksinkertaisia neljän soinnun popbiisejä, ne on esitetty ja tuotettu niin mahtipontisesti, että niiden sisällöllinen köykäys on jäädä huomaamatta. Parhaimmillaan bändi tekee kyllä ihan tasokkaita U2-pastisseja, kuten Great Wide Open ja Live Like a Dream, mutta America sisältää myös tympeää gospelia (Walk on Water), turhahkon räppärivierailun (A$AP Rocky kappaleella One Track Mind) sekä koko joukon muita, omaan vakavuuteensa tukahtuvia biisejä, joita on vaikea erottaa toisistaan. Lisääntyneistä elektronisista elementeistäkään on vaikea sanoa, palvelevatko ne oikeasti kokonaisuutta. No, koska yhtyeen nokkamies Jared Leto on rikas, hyvännäköinen kaveri, joka on sekä rock- että elokuvatähti, kaiken yhtyeeseen kohdistuvan kritiikin voi selittää kateudella. Sitä paitsi, America löytää toki takuulla miljoonat kuulijansa ilman kriitikoiden kehujakin. Mutta minä olen näkevinäni yhtyeen ytimessä jotain hyvin vilpitöntä ja aitoa, minkä takia yhtyeestä mielellään pitäisi enemmän. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Tinashe – Joyride

RCA

70 Tinashen Aquarius (2014) oli vielä varsin perinteinen r&b-rieska, jonka päälle vuoden 2016 Nightride yllättäen kasasi tummanpuhuvat täytteet: synkkänä vellovan soundin, postinternet-flirtin ja ehkä hieman päälleliimatun S&M-kuvastolla leikittelyn, joka kuitenkin oli olennainen osa kokonaispakettia ja tunnelmaa. Joyride jatkaa tästä, ilmeisesti trilogiaksi suunniteltua “ride”-nimettyä sarjaa täydentäen (jatkumo saa alkunsa jo Tinashen edelleen ensimmäistä muotista irtautumista edustavan Ride of Your Life -singlen ilmestymisestä). Joyride on kevyempi ja tunnelmaltaan vähemmän syntiseksi ladattu kokonaisuus, mutta samalla se ei tavoita edeltäjänsä biisinkirjoitusta ja eksoottisen uhkaavaa luonnetta, joka teki Tinashesta genressään oikeasti mielenkiintoisen lupauksen. Jäämme kuitenkin vielä odottamaan sarjan viimeistä albumia/mixtapea (kuka näistä nykyään ottaa selvää?), ennen kuin Tinashen viimeaikaisesta urakehityksestä ja sen relevanssista saa tarkemman kuvan. Sitä ennen: nimibiisi – mitä hittiekonomian juhlaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

”Litku Klemetti tuntuu pyrkivän määrätietoisesti kohti jotakin maagista pistettä, jota ei voi selittää, mutta johon pyrkimisen voi sentään koettaa selittää.”

Vastataanpa heti tuohon ingressin kysymykseen vaikkapa näin: vain, jos haluat sen puhkeavan. Jos taas tykästyit Litku Klemetin musiikkiin siksi, että löysit siitä jotain itseäsi henkilökohtaisesti puhuttelevaa, on todennäköistä, että löydät sitä Taika tapahtuu -levyltäkin.

Toki Klemetin suosiossa tuntuisi olevan paljon ilmaa, hetkellistä hypeä. Sillä on tapana haihtua omia teitään, ja hänen taiteilijanuransa kannalta se voi lopulta olla otollistakin. Hän katsoo kuitenkin enimmäkseen sisäänpäin.

Tämä uusi levy tuntuu olevan eräänlainen teema-albumi luovuudesta, oman fantasiamaailman rakentamisesta ja siitä täyttymyksestä, minkä näissä onnistuminen tuottaa. En nyt tarkoita, että nämä olisivat lauluja laulujen tekemisestä. Enemmänkin lauluja siitä vaikeasti määriteltävästä tunnetilasta, joka yhdistää hyvän taiteen tekijää ja kokijaa.

Klemetti tuntuu pyrkivän määrätietoisesti kohti jotakin maagista pistettä, jota ei voi selittää, mutta johon pyrkimisen voi sentään koettaa selittää. Kyse on mahdottoman tavoittelusta, mikä on erittäin hyvä poplaulun aihe. Onhan hyvä poplaulu aina matkalla jonnekin, eikä kuitenkaan pääse sinne koskaan.

Klemettiä voi syyttää metatasoilla liikkumisesta, mutta silloin jää havaitsematta, että elämä tapahtuu joka tapauksessa metatasoilla. 

Konseptialbumin vaikutelman rakentaa se, miten levyn ensimmäinen kappale Taikaa määrittelee yllä hahmottelemani pyrkimykset yölliseksi pyöräilymatkaksi keskustasta kotiin, jonka aikana näitä omia tavoitteitaan ehtii miettiä rauhassa. Heti sen jälkeen kuultava lyhyt välihälinä Mömmön laulu viitannee Mana Mana -legendaan, mutta vetää samalla myös kivaan popiskelmäfiilikseen tuudittautuneen kuulijan alta jalat ja ilmoittaa suoraan, että nyt ollaan kuuntelemassa kasari- tai ysärilapsuuden äänikirjaa, jossa sivua käännetään juontajan niin kehottaessa.

Niin, tämähän tosiaan on fantasiamaailma. Mutta olisi väärin luulla Klemetin rakentavan jonkinlaista 1970-lukularppia. Oudonkin usein olen törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan hänen musiikkinsa edustaisi ”uutta maalaisuutta”, ikään kuin paluuta suomirockin perusarvoihin. Nehän ovat vain Klemetin maailman rakennuspalikoita muiden ohessa.

Taika tapahtuu on täynnä viittauksia introvertteihin soittajapoikiin, joille voi hyvin kuvitella 1970-lukulaisen hiuspehkon ja viikset (Urkuri, Pikku Beethoven, Sytkäri), mutta kestää hetken kauemmin huomata, että nämä fiktiohahmot liikkuvat järjestään niin sanottujen populaari- ja taidemusiikkien rajapinnoilla ja peilaavat mitään teini-ihastusta syvemmin taiteilijaidentiteetin etsintää.

Klemetin kirjoittajaperspektiivi on aina moniselitteinen. Hänen minänsä ja sinänsä eivät ole rakkauslaulun minä ja sinä. Hän voi laulaa itselleen, kuulijalle, inspiraatiolleen tai kaikille näistä. Ehkä jollain rivillä fiktion rakastetullekin, mutta sitä emme voi tietää, eikä se ole kiinnostavaa.

Levyn kruunaava biisi ja todellinen klassikko on jo aiemmin julkaistu Yöt on unta varten, jonka kaltaista kappaletta en kai ole koskaan oikeastaan kuullut. Tässä Klemetti käyttää intohimon ja inspiraation motiiveja unenpuutteen ja -kaipuun kontekstissa aivan mielettömän omalaatuisella ja osuvalla tavalla.

Biisistä kirjoittaessa ovat sanat loppua kesken: onko se himokkain koskaan kuulemani rakkauslaulu nukkumiselle? Kertooko se innoituksen, ajatusten, tulemisesta aivan väärään aikaan: juuri silloin kolmelta aamulla, kun todellakin pitäisi jo saada uni? 

Sitä paitsi Klemetin loistava bändikin on juuri tässä laulussa parhaimmillaan. Tulenpalava rautalankapop välittää kaiken sen tunteen, jota tekstikin ilmaisee.

Noin muuten Taika tapahtuu on ehkä vähän yllättäenkin musiikillisesti kiinnostavin lopun progetyyppisissä fiilistelyissä. Love Recordsin perintöä on viime vuosina kierrätetty kyllästymiseen asti, mutta ei ehkä koskaan ennen näin luontevasti. Sytkäri-biisin baari-iltatarina on Klemetin lyriikkaa arkisimmillaan ja aivan tunnistettava sisäsuomalainen todellisuusnäkymä, mutta juuri sellainen kannattaa paisutella moniosaiseksi rockiskelmäoperetiksi.

83 Luulen, että Litku Klemetti on vasta lähestymässä ideamaailmansa rajoja. Voi olla, että häneltä vie paljon kauemmin saavuttaa ne kuin monelta muulta. Tämä kunnianhimoinen ja hieman epätasainen levy tarjoaa joitakin täydellisen euforian hetkiä ja vankistaa sitä käsitystäni, että Klemetin tekemisiä kannattaa seurata tarkkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Passages on Jesus Jonesin ensimmäinen albumi yli 16 vuoteen.

Eilispäivän tulevaisuusvisioille on vaikea löytää käyttöä enää tänään.

Kukaan ei ehkä enää muista, mutta 1990-luvun alussa, joskus Doubt-levyn (1991) parin hittibiisin ja Perverse-albumin (1993) aikoihin, brittiläinen Jesus Jones tuntui edustavan tulevaisuuden musiikkia. Tämä johtui ennen muuta siitä, että yhtye tykkäsi pitää julkisuudessa kovaa meteliä omasta edelläkävijyydestään, mutta etenkin Perversellä on myös ansionsa. Nykypäivänä toki levy luultavasti kuulostaisi neitseellisiin korviin hirveältä digitaalirätinältä, mutta levyyn jo aikoinaan ysärille tutustuneelle albumi kuulostaa edelleen kiehtovalta, jos kohta hivenen huvittavalta teknologiarockilta. Tekstien hölmöt iskulauseet, kuten ”zeroes and ones will take us there” tai ”this time the revolution will be computerized”, tuntuivat istuvan modernia teknologiaa rohkeasti hyväkseen käyttävälle levylle hyvin.

Ei Jesus Jones tietenkään mitenkään väärässä teknologiauskossaan ollutkaan. Nollat ja ykköset vievät koko ajan meitä eteenpäin, muuten lukisit tätä arvosteluakin perinteisestä printtilehdestä, ja maailma muuttuu koko ajan tietokoneiden avulla tavoin, joista ei 25 vuotta sitten nähty uniakaan. Tämä kaikki on kuitenkin onnistunut mainiosti ilman Jesus Jonesin apuakin, ja bändi on jäänyt pelkäksi alaviitteeksi modernin rockmusiikin historiankirjoituksessa.

Tästä Jesus Jones saa syyttää vain itseään. Perversen jälkeen yhtye julkaisi pari laimeaa ja laimean vastaanoton saanutta albumia ja vaipui horrokseen. Jesus Jonesin kuudes albumi Passages ilmestyy seitsemäntoista vuotta yhtyeen edellisen albumin Londonin jälkeen, eikä maailma todellakaan odota levyä henkeään pidätellen.

Kaikesta Passagesilla kuulee, että bändi tietää tämän itsekin. Ehkä nykypäivän Jesus Jones tyytyy vain olemaan ihan tavallinen bändi, jossa on kiva soitella jätkien kanssa. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta bändin musiikista on enää äärimmäisen hankala innostua. Edelleen/taas alkuperäiskokoonpanossaan toimivalle Jesus Jonesille nostaisi mielellään sitkeydestä hattua, mutta Passages laittaa miettimään, olisiko miesten sittenkin kannattanut miettiä parempaa käyttöä ajalleen. Ainakin kuulijalta se onnistuu vaivattomasti.

Jesusjonesmaisen naiivi One Day at a Time on vähintäänkin kelvollinen biisi, ja jokunen muukin inspiroitunut hetki levyltä löytyy, mutta muuten Passages on tavattoman hengetöntä ja laiskaa musiikkia. Sinkkulohkaisu Suck It Up on sentään melkoisen ärsyttävä renkutus, mutta valtaosa albumista ei onnistu edes ärsyttämään.

32 Jesus Jones ei tunnu oikein itsekään tietävän, edustaako se vuonna 2018 menneisyyttä, nykyisyyttä vai tulevaisuutta. Ikään kuin yhtye haluaisi marssia ylväänä modernin rockin kärkijoukoissa mutta syvällä sisimmässään tietäisi kuuluvansa museoon.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers eli Sean Moore (vas.), Nicky Wire ja James Dean Bradfield.

Keski-ikäinen walesiläisyhtye osaa edelleen koskettaa syvältä.

”People get tired, people get old, people get forgotten”, laulaa James Dean Bradfield uuden Manic Street Preachers -albumin Resistance Is Futile avausraidalla People Give In. Vanhenemista ei toki kukaan meistä pääse pakoon, mutta Manicsilla on tämän albumin perusteella vielä pitkä matka väsymiseen tai unohdukseen.

Jokin on toki silti vuosien varrella muuttunut. Manic Street Preachers oli 1990-luvun lopulla osapuilleen maailman tärkein yhtye, mutta Know Your Enemy -albumin (2001) jälkeen uudet Manics-levyt on vanha fani katsastanut enemmänkin velvollisuudesta kuin siksi, että odottaisi niiltä valtavia musiikillisia elämyksiä.

Tavallisesti yhtyeen levyt kuitenkin ovat osoittautuneet vähintäänkin kelvollisiksi, jos niille vain on antanut aikaa. Aikaa, jota ei nykypäivän hektisessä elämänrytmissä ja louptttomien musiikillisten valinnanmahdollisuuksien maailmassa olisi missään tapauksessa valmis antamaan yhtyeelle, johon ei ole syvän henkilökohtaista suhdetta. Nykyaika ei totisesti ole helppo albumeille, jotka vaativat aikaa avautuakseen.

Yhtyeen kolmastoista albumi Resistance Is Futilekin tuntuu sekin ensimmäisillä kuuntelukerroilla varsin yhdentekevältä levyltä. Pintaa ei kuitenkaan tarvitse raaputtaa loputtomiin,ennen kuin esiin tulee merkkejä vanhasta loistosta. Resistence Is Futile saattaakin olla tasapainoisin ja tasokkain Manics-albumi, jonka tuottelias yhtye on vuosiin julkaissut.

Hämmentävää kyllä, Resistence Is Futile kuulostaa ennen kaikkea hyvin onnelliselta levyltä. On kuin albumin jokainen kappale yrittäisi olla euforinen anthem, ja moni siinä onnistuukin. Distant Colours alkaa petollisen rauhallisesti ennen kuin kertosäkeessä vedetään palkeet auki. Dylan and Caitlin, jolla Bradfield duetoi The Anchoressin kanssa, on jylhä popsinfonia, ja tiettävästi basisti Nicky Wiren yksinään kirjoittama Liverpool Revisited osoittaa tällä tavallisesti sanoituksiin keskittyvällä miehellä olevan paljon annettavaa myös sävellyspuolella.

Albumin paras kappale on silti Hold Me Like a Heaven, jonka eeppinen kertosäe on kuin luotu stadionkonsertin yhteislauluun. James Dean Brafieldin laulu on harvoin kuulostanut yhtä latautuneelta.

Jokunen vähemmän iskevä biisi levyltä löytyy myös, mutta nekin yhtye onnistuu viemään maaliin tyylillä. Walesilaisyhtye tuntee selkeästi omat vahvuutensa ja saa sävellyksinä köykäisemmätkin kappaleet kuulostamaan arvokkailta.

Eihän tässä haasteta 1990-luvun parhaita Manics-levyjä, eikä yksikään kappaleista ole mikään uusi Motorcycle Emptiness. Mutta vaikkei Resistence Is Futile välttämättä ole albumi, jonka Manics olisi voinut Generation Terrorists -debyyttinsä (1992) aikaisina nuorina kapinallisena kuvitella tekevänsä tai josta olisin voinut Everything Must Gon (1996) aikaisena parikymppisenä Manics-fanina kuvitella pitäväni, juuri nyt se kuulostaa levyltä, joka on täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bradfield, Wire ja rumpali Sean Moore voivat olla keski-ikäisiä perheenisiä, mutta tämä ei selvästikään tarkoita, että musiikista olisi tullut heille yhdentekevää.

74 Pitkäaikaiselle fanille Manic Street Preachers on tänä päivänä kuin vanha ystävä, josta voi löytää vielä yli parinkymmenen vuoden jälkeen ne ominaisuudet, joiden vuoksi tästä alun perin piti.

Video ei ole enää saatavilla

Kaksi insituutiota kohtaa: The Beatles ja BBC.

Rääppiäiset kaanonin huipulta.

Yksi Gary Larsonin mainion Far Side -sarjakuvan suurista oivalluksista oli kuva Emme pitäneet elokuvasta Tanssii susien kanssa –yhdistyksen kansainvälisestä kokouksesta. Siinä muutama ihminen seisoskelee keskellä autiota hallia jupisemassa keskenään.

Suurin piirtein samalta luultavasti näyttäisi Emme pidä The Beatlesista -yhdistyksen kokouksessa. Makuasiat ovat toki makuasioita, mutta on vaikea kiistää, etteikö The Beatles olisi koko äänitetyn musiikin historian kehutuin, merkittävin ja rakastetuin yhtye. Eri mieltä olevat kuuluvat samaan seuraan kuin ne, joiden mielestä Mozart ei osannut säveltää, Shakespeare kirjoitti huonoja näytelmiä tai Picasso oli pahainen tuhertelija.

Kaanonin huipulla olemisessa on kuitenkin ongelmansa. Niistä pienin ei ole halu tarjoilla kaikki neroiksi julistettujen tekeleet mestariteoksina. Varoittihan The Beatlesin hovituottaja George Martin jo Anthology-projektin loputtua 1996, että jos yhtyeeltä enää julkaistaisiin jotain, ainoa sopiva otsake olisi ”Laarin pohjan rääppiäiset”.

The Beatles Live At The BBC 2 osoittaa Martinin pelot vääriksi. Vaikka yhtyeen 39:n BBC-sesssion parhaimmisto julkaistiin jo vuonna 1995 The Beatles Live At The BBC -levyllä, oli bändi keikkaluvuosinaan niin rutinoitunut, etteivät kakkososalla julkaistut esitykset jää juuri ykkösosan vastaavista jälkeen.

Suuria uusia oivalluksia tuplalevylle kootut kappaleet eivät tarjoa, ellei sellaiseksi lasketa ennen julkaisemattoman Beautiful Dreamerin hauskaa rokkisovitusta. Vaikka BBC:n politiikka pakotti yhtyeen levyttämään kappaleet aina uudelleen jokaista lähetystä varten, nelikko ei ottanut sovitusten suhteen kummempia vapauksia vaan pysytteli lähellä studioversioita, vain paikoitellen mutkia suoristaen.

Väliin on jätetty edellistä BBC-kokoelmaa enemmän lyhyitä keskustelunpätkiä, jotka luovat levyille läsnäolon tuntua. Levyjen loppuihin laitetut pidemmät ”Pop profile” -haastattelut – noin 8 minuuttia per beatle – olisi ehkä ollut parasta irrottaa omalle levylleen.

Kuinka tällainen levy sitten tulisi pisteyttää? Yksi tapa olisi pohtia sen merkitystä osana The Beatlesin katalogia ja todeta sen olevan mukava tapa kuulla tutut kappaleet taas kerran. Eräänlainen takuuvarma joululahja äidille, mutta ei sen enempää.

Toinen vaihtoehto on kuitenkin lähestyä sitä puhtaasti musiikkina, kuten levyarvioilta usein tavataan vaatia.

Silloin huomio keskittyy siihen, miksi The Beatles todella ansaitsee paikkansa musiikin historiassa. Yeah! Yeah! Yeah! -huutojen kruunama She Loves You, kuulaan kaunis And I Love Her, intoa tihkuva From Me To You (vaikkakin ilman huuliharppua!) ja monet muut ovat hienoja kappaleita – luultavasti hienoimpia, mitä kahden kitaran, basson ja rumpujen muodostamat yhtyeet tulevat koskaan esittämään.

Minä rakastan näitä lauluja, minä rakastan The Beatlesia, minä rakastan tätä tarpeetonta levyä. Nämä kappaleet ovat oleellisia samalla tavalla kuin paras rockmusiikki – tai paras musiikki ylipäänsä. Pakko niistä ei ole pitää, mutta ainakaan minä en osaa pitää niitä kuin täyden sadan pisteen arvoisina.

100 The Beatlesin BBC-sessioden toinen kokoelma ei opeta mitään uutta, mutta muistuttaa jälleen kerran miksi me kaikki rakastamme heitä. Sinäkin, myönnä pois.

Video ei ole enää saatavilla

(Korvaava esiintyjä: Sturm und Drang)

”Sky Ferreira peruuntunut.”

Taito myydä popmusiikkia luontevasti seksin avuin on artisteista harvoilla valituilla, sellaisilla kuin Madonna, Rihanna ja Robert John Burck. Ongelmia syntyy, kun nuori muusikko koitetaan asettaa vastaavaan jatkumoon, kun muitakin meriittejä löytyisi.

Kun Sky Ferreiran debyyttisingle ilmestyi kolme vuotta sitten, hänen tuotekuvansa oli vielä ”ingénue about to go wrong.” Jo 15-vuotiaana musiikkibisnekseen soluttautuneesta teinikasvosta piti tulla aikansa Alizée, Tiffany ja Britney Spears. Täysi-ikäistyneen Ferreiran viimevuonna julkaisema Ghost EP säilytti edelleen tämän roolin, mutta ennusti musiikillisen puberteetin päätöstä.

Ferreiran kohdalla on yllättävää, kuinka nopeasti pilaantuminen tapahtui. Ghostin ensimmäisen videon, Red Lipsin, ohjaajaksi valikoitui Terry Richardson. Ghost oli askel kohti hermoromahdusta, jonka saavuttamiseen Britneyltä meni vuosia. Se oli rooleista ulosmurtautumisen tuote: pulpnovelli- ja pukukaapinovikuvastolla ladattu katalogi pahantahtoista kitschiä, jonka tarkoitus oli viestiä Ferreiran uudeksi bisneslogiikaksi valikoitunutta vaarallisuutta.

Tämä oli ensimmäinen osa imagoprosessia; perässä seurasi sen todentaminen. Vajaata vuotta myöhemmin Ferreira ja tämän kumppani Zachary Cole Smith pidätettiin New Yorkissa, Ferreira ekstaasin ja Cole heroiinin hallussapidosta, sekä virkavallan vastustamisesta. Tässä vaiheessa oli selvää että Ferreira oli ottanut How to eat like Courtney Love -dieettinsä liian kirjaimellisesti.

Ja kuten ylimielinen katse Ferreiran kasvoilla kielii tihkuessaan transferenssia Gaspard Noén objektiivin läpi – samaa halveksuntaa niin kuulijaa kuin tähden luonutta viihdekoneistoa kohtaan – kuuluu Night Time, My Timen musiikin olla syytös ja rangaistus samassa paketissa. Se on räätälöity tekemään kuulijansa olo epämukavaksi. Voisi jopa epäillä vastentahtoisen julkkiksen itsesabotaasia; keskisormi yleisölle, joka vaati liikaa ja liian helppoja ratkaisuja.

Ferreiran debyyttialbumi ei sisällä selkeää hittimateriaalia tai koukkuja. Äänenkuva on riisuttu ja brutaali. Vokaaliosuudet ovat kuin Valiumin pehmentämiä, täysin epäinnoittuneita. Levy on poissaolon huipentuma. Se on huonoin mahdollinen pelinavaus popin isoille areenoille ja luultavasti myös hänen viimeinen siirtonsa tuolla kentällä. Keikkapaikan portille liimatun lapun sijaan hän ilmoittaa peruuntumisesta albumimitassa.

Yrittämällä levyltä löytyy kiintopisteitä. Avohaavoja tai ainakin painaumia jostain jolla on jossain vaiheessa ollut hampaat. Nobody Asked Men itsetilitys taustoitetaan motorisella säestyksellä ja lähes tarttuvalla melodialla, mutta kappaleen potentiaali tuntuu väkisin rakennetulta. Kuten suurin osa levyn niistä raidoista, jotka voisi edes etäisesti kuvitella kuulevansa radiossa. Heavy Metal Heart on pyrkimistä voimadraamaan laimeimmillaan, toisaalta Love in Stereo muistuttaa La Bionda -lainaa ja harhaileva Omanko puolestaan on piristys kappalemateriaalin yksipuoleisuudessa.

Tuottajien Ariel Rechtshaidin ja Justin Raisenin kanssa Ferreiran selkein ja liian arvattava vaikute tuntuu olevan new waven ja Kim Wilden tyyppinen vauhdilla-eteenpäin-soundi, mutta äänimaailma kokonaisuudessaan on jopa riipivä. Levyn referenssejä voisivat yhtä hyvin olla Lou Reed ja Sleigh Bells trimmattuina liian hyökyvästä dissonanssista. Kuulijaa vieraannutetaan niin vähäisellä effortilla, että sitä on tavallaan ihailtava.

Lopulta Night Time, My Time sulkeutuu niin tiiviin keskinkertaisuuden muurin ympärille, että on mahdotonta sanoa, mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Apatiasta, provokaatiosta vai taidottomuudesta operoida poptähtiformaatissa? Jos Ferreira tekee joskus vielä toisen albumin, hän joutuu myös selittelemään ensimmäistään. Kiehtova ajatus.

70 Poplevyksi Night Time, My Time kärsii kylmänhaaleasta sisällöstään. Poplevyksi se on myös liian pistävä, epämukava kuriositeetti jäädäkseen olankohautuksella ohitettavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Century Media

54 Stephen Sommersin elokuvassa Muumion paluu (2001) Brendan Fraser kohtasi muumion, joka palasi tuhoamaan maailman ja tekemään muuta ikävää. In the Minds of Evil on tavallaan Muumion paluu ilman Brendan Fraseria, mikä saa tietysti miettimään miksei Sommersin leffan nimi sitten ollut selkeyttävästi ”Brendan Fraser ja muumion paluu”? Tai miksei In the Minds of Evilin nimi ole ”Muumion paluu ilman Brendan Fraseria”? Nyt nämä kaksi teosta sekoittuvat ikävästi toisiinsa. Ratkaisu voi tietysti johtua levy-yhtiön vaatimuksista, koska levyt joilla Brendan Fraser ei ole mukana myyvät yleensä huonommin kuin ne, joilla hän on mukana (esim. Viidakon Ykä -soundtrack). In the Minds of Evil tuskin tulee saavuttamaan Viidakon Ykän kaltaista suosiota, mutta se on silti pätevää rokkia. Jos kysyt itseltäsi, onko levyllinen aikansa elänyttä möhödödistä uhka vai riski, vastaan että se on molempia. Ainakaan möhö ei ole tiellä rokkia soittaessa ja se voi jopa tuoda uskottavuuspisteitä. Pienellä karsimisella, rohkeammalla otteella, reilulla asioiden uudelleen keksimisellä ja Brendan Fraserin kera tämä voisi olla täydellinen levy. Nyt se on vain puolet siitä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Entrance Band – Face the Sun

Beyond Beyond Is Beyond

57 Psykedeelinen rock tekee itsensä pitkälti tarpeettomaksi, kun se kuulostaa enemmän sulkeutuneen kuin laajentuneen mielen tuotteelta. Henkisten kollegoiden Brian Jonestown Massacren ja Black Angelsin tavoin Guy Blakesleellä on loistava korva periodidetaljeille, mutta neljä vuotta valmistellun albumin jokainen yksityiskohta tuntuu neuroottisen rutiinirustatulta. Niin oppikirjamaisesti sitarit, kastanjetit, puupuhaltimet ja blueskitarat pudotellaan omiin odotettaviin lokeroihinsa. Alakuloinen Face the Sun enemmän rypee kuin kylpee hallusinatorisessa kuvastossaan, tarjoaa nivaskan hieman vaivaannuttavia sanoituksia hipin ahdistuksesta ja ennen kaikkea saa toivomaan, että The Entrance Band olisi vihdoin tehnyt selvästi kovaan yrittämiseen ja työmäärään perustuvan uransa oikeuttavan, klassikoksi nousevan albumin. Ja klassikolta Face the Sun kuulostaakin: levyltä, joka on niin tuttu, ettei sen kuuntelussa tunnu enää olevan kovin paljon mieltä. (Joni Kling)

Sammy Hagar & Friends – Sammy Hagar & Friends

Frontiers Records

22 Sammy ”I Can’t Drive 55” Hagar on kovin tuntemani tyyppi. Paitsi että hän on tärkeä edelläkävijä ravintolabisneksessä, kaikkien maailman Cabo Wabojen isäpappa, hän on myös lahjakas muusikko. Nyt Hagar on yhdistänyt menestyksekkäästi nämä kaksi. Se tarkoittaa, että hän on kutsunut Cabo Waboon drinkeille Kid Rockin, Joe Satrianin, Toby Keithin sekä Mickey Hartin ja juottanut heidät arvostelukyvyttömimpään mahdolliseen känniin. Voiko tällä kattauksella epäonistua? Scott Weiland ilmeisesti sammui jo ennen nauhoituksia, mutta joka tapauksessa tämä on hirviö levyksi. Tämä on illusionistista, tämä on kaunista, melkein kyynelkin lirahtaa lasiin. Oikeasti, miten badass mies coveroi samalla albumilla Personal Jesusin ja Jimmy Buffet’n Margaritavillen? Ainoastaan Sammy Hagar… ja ystävät. Aikamme viimeiset cowboyt. Cabo Wabossa päivä sarastaa ja pullo vaihtuu toiseen. Rock ei kuole koskaan, edes eutanasiaa anellessaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Kelela – Cut 4 Me

Fade to Mind

86 Kelela Mizanekristos on kuluvan vuoden mielenkiintoisimpia tulokkaita. Kelelan voi periaatteessa niputtaa r&b-genreen, mutta hänen musiikissaan r&b:n ylitsevuotava siirappi on suljettu terässammioihin, joiden metallinen, jännittävästi steriili kaiku jää jäljelle. Tämä ei toki ole mitään uutta kuluvan vuosikymmenen uudessa r&b:ssä, joka on useimmiten riisuttua, vieraantunutta ja genreä dekonstruoivaa. Kelela ei kuitenkaan aivan kuulosta muilta artisteilta, joiden yleensä katsotaan kuuluvan vääräleukojen hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan PBR&B:ksi nimeämään genreen. Hänen musiikissaan on tarkoituksenmukaisuutta, horisonttiin tähyävää kuulautta – ja enemmän melodiaa. Siinä on myös paikoitellen jotain, mitä voisi kuvailla vaikka minimalistisen millennium-estetiikan läpi suodatetuksi Beverly Hills Cop -elokuvan urheiluautopopiksi. Ja sehän ei tietenkään voi koskaan olla huono asia. Lievästi käheä, koristelematon ääni tuo ajoittain mieleen Kelisin, jokin tuotantojäljessä varhaisen Dizzee Rascalin riisutut, virkistävät äänimaisemat. Kelelan musiikki on toki gaziljoona kertaa popimpaa ja ärränbeenpää kuin 2000-luvun alun Rascalin tuimailmeinen grime. Mutta silti. Pahoittelen kermaperseisyyttäni, mutta en malta olla vertaamatta musiikkia hyvään tammittamattomaan Sauvignon Blanc -valkkariin. Molemmissa on teräksistä ja viileää selväpiirteisyyttä, mutta myös rikkautta ja monimutkaisuutta. Tyylikkäästi pirskahtelevia happoja. Raikkaita, vehreitä sävyjä. Ehkä se, että Kelela on Yhdysvalloissa kasvanut toisen polven etiopialainen maahanmuuttaja kuuluu hänen musiikissaan, joka tuntuu sekin elävän musiikkikulttuurien välissä, omassa tilassaan. On kuin Kelela olisi muistanut vähän hajanaisesti, miltä hänen kuulemansa musiikinlajit – r&b, elektroninen auteur-pop, jne. – kuulostavat ja tehnyt oman tulkintansa etääntyvien muistojen pohjalta. Parasta lienee kuitenkin keskittyä pääasiaan. Siis siihen, että juuri näin jännittävältä ja tuoreelta popmusiikin tulisikin kuulostaa vuonna 2013. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Koiran näköinen nainen – s/t

Blast of Silence

90 Nyt on helvetin väärä aika kirjoittaa yhtään mitään. Kello kääntyi juuri torstaihin, aamulla aikasin duuniin ja tässä sitä ollaan ihan ympäripäissään yksin himassa. Halaan näköjään kaljapulloa. Sohva pyörii. Saatana, ei voi mitään, tämä täytyy tehdä nyt. Koiran näköisen naisen debyytti-ep on nimittäin kovimmat kotimaiset seitsemän tuumaa vähään aikaan. Levy on yhtä aikaa instant-hittisikermä ja grower. Muutamaan minuuttiin per puoli mahtuu kokonainen hyvän pitkäsoiton dynamiikka laaksoineen ja huippuineen, ja mielleyhtymät heittelehtivät sekunnin murto-osissa Karkkiautomaatista 13th Floor Elevatorsiin ja Ty Segallista Leevi & The Leavingsiin. Vaikka livenä KNN on kokonainen bändi, on ep:lle biisit tehnyt, soittanut ja äänittänyt yksin Tampereen nuori garagekomeetta Joni ”Johnny” Ekman. Levy jotenkin osuu juuri siihen häränsilmään, jonka reunoja The Achtungs, Lähtevät kaukojunat, Johnny Ekman & U.R.O. ja muut kundin bändit ovat liponeet eri puolilta. Ep:n avaa riemastuttavan svengaava Mennään mun luo kuuntelee Danzigii, mutta sanonpa vaan, että vittuun kaikki pullistelevat kääpiöt, mennään teille kuuntelee Koiran näköistä naista! (Jarkko Immonen)

Juha Kujanpää – Kivenpyörittäjä

Kuu Records

71 Harmonisti-pianisti-säveltäjä Juha Kujanpää kuulostaa tyypiltä, joka tykkää Anssi Tikanmäestä ja etenkin Pekka Pohjolasta. Rakkaus kyseisten herrojen kansallisromantikkoprogea kohtaan todetaan tosin jo lehdistötiedotteessa, jolloin faktan toistaminen tässä on merkkien tuhlausta. Silti assosioinnilta ei voi välttyä: Timo Kämäräisen läpi levyn soljuvat, röyhkeällä glam-soundilla soitetut kitaraharmoniat ovat ilmiselvää Seppo Tyniä Pohjolan Visitation-albumilla, ja Arkipäivän ylistyksen hanurihumppa on suoranaista Marimekko-hännystelyä Tikanmäen Savolaisen metsän juurella. Instrumentaalisävellysten naivistinen nimipolitiikka kuulostaa niin ikään Tikanmäeltä opitulta. Mutta jollei halua pilata kuuntelukokemustaan toimittajan itsetyytyväisellä namedroppailulla, voi kokonaisuuden ottaa vastaan ihan sympaattisena ja retroilunsa puolesta ajattomanakin musiikkina. Parhaimmillaan tämä levy on silloin, kun kansanmusiikkipiireissä ja teatterisäveltäjänä kunnostautunut Kujanpää ottaa etäisyyttä ilmeisimpiin verrokkeihinsa. Näin tapahtuu komeaan trumpettilentoon nousevalla Different Polskalla tai kaustislaisen arvokkaallaa Hääpolskalla. Ehkä juuri perinteisen tanssilajin mukaan nimeäminen on innoittanut ottamaan rohkeampia taiteellisia vapauksia. Hienoja asioita ovat myös levyn käynnistävä kolmen viulun Arvo Pärt -satsi sekä Kujanpään tyylitaju sovituspuolella. Soundissa on dynamiikkaa ja jännitteitä, ja maestro itse kuuluu pysyttelevän taustalla lempeänä kapellimestarina möhömahaisen sooloöykkäröinnin sijaan. Kivenpyörittäjän kappaleet eivät ole järin omaperäisiä, mutta silti viehättävän trendittömiä. (Mikael Mattila)

Cate Le Bon – Mug Museum

Turnstile

75 Sanotaan se heti, niin sittenpähän on homma hoidettu: Nico. Cate Le Bonista on todistettavasi mahdotonta kirjoittaa yli kahdeksaa sanaa mainitsematta jääkuningatar Christa Päffgeniä, jonka lattean ja lakonisen lauluääneen kaiut kuuluvat selvästi myös tällä walesilaislaulajattaren kolmannella albumilla. Le Bon (ei, ei ja vielä kerran ei sukua yhdellekään Duran Duranin jäsenistä) on kuitenkin Nicoon verrattuna aikamoinen kujeilija; Mug Museum huokuu huumoria ja taipumusta donovanmaiseen hassutteluun, mikä tuskin saattoi pitää edesmenneen Warhol-ikonin leipälajina. Levyn soundi on hyvin napakka, kompakti ja lämmin. Canned Heatin taito soittaa ihan hieman vain yhdistyy hauskalla tavalla Stereolabin rajattomiin horisontteihin. A-puolensa ajan Mug Museum vaikuttaakin noin sadan pisteen levyltä (neljän korvamatoässän perään kuullaan vielä herkkä Perfume Genius -duetto I Think I New), mutta b-puolella touhu lerpahtaa. On kuin bändiltä loppuisi into ja budjetti, ja täytebiisi seuraa toistaan. Silti: valtavan lupaavaa, edelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Connan Mockasin – Caramel

Phantasy Sound

77 Uusiseelantilainen Connan Mockasin on ns. erikoismies. Kasvomaalauksille person megablondin toinen albumi on koko lailla käsittämätön sukellus vedenalaiseen valtakuntaan, jossa kuningas Gainsbourgin ja kruununprinssi… öh, Princen määräyksestä ainoa sallittu harrastus on äärettömän hidas ja intohimoinen rakastelu syvänmerenkaloilla täytetyssä ammeessa. Caramel on yhtä eroottisen (lue: ranskalaisen) ambientpopin juhlaa. Levyllä on noin kaksi kunnollista sävellystä (äärisensuelli päätösraita I Wanna Roll With You ja kiistämätön klassikko I’m the Man That Will Find You), mutta sitäkin enemmän kiimaista voihketta ja unihoureista fantasiaa. Nykypopartisteista Mockasinin ilmeisin sielunveli on Ariel Pink, mutta levyn tuotannossa ja etenkin miehen kitaransoitossa on myös paljon Mac DeMarcon ”kasettinauhuri flanellipaidan rintataskussa” -estetiikkaa. Yhdistelmä on vastustamaton – mutta voiko levyä, joka käyttää lähes puolet kestostaan viisiosaiseen It’s Your Body -taidepläjäykseen, rakastaa tuntematta itseään a) likaiseksi, b) vanhaksi ja/tai c) sedäksi? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Oddarrang – In Cinema

Edition Records

84 Oddarrangin musiikki on välillä kuin Tumblr-blogi, jonka ylläpitäjä haluaa rakentaa virtuaalista minäkuvaansa syvällisten aforismien ja hailakoiden maisemavalokuvien ympärille. Niin itsestään selvässä synkassa tämä mietiskelevä paisuttelurock on minimalistisen kansitaiteensa kanssa. Sumun läpi erottuvia alastomia puita, vesipisaroita ikkunassa, jonka takana juoksee staattisesti ohitse, tuijotuskilpailua mystisen meren kanssa, geometristä betonia vasten harmaata taivasta. Tällä kertaa mielijohteet eivät tunnu geneerisiltä. Louhivuoren jazz-dynastiaan kuuluva rumpali-säveltäjä Olavi on luotsannut viisikkonsa kolmannelle albumilleen, joka sisimmässään hengittää skandinaavisen jazzin jäätävyyttä, mutta enimmäkseen se liikkuu Tortoisen tai Mogwain maisemissa. Tämän se tekee hämmästyttävän hyvin. Hämmästyttävää hyvyys on siksi, koska post-rock osoitti jo syntymässään, miten kapealla alalla se tyylillisesti liikkuu ja täten hukkasi uutuudenviehätyksensä varsin äkkiä. In Cineman musiikki on välillä suorastaan pysähtynyttä, ja nousee leveille siivilleen vasta maanittelun jälkeen. Maanittelu kannattaa, koska crescendot tuntuvat kaikkein uljaimmilta silloin, kun niiden annetaan syntyä kuin itsestään. Hiljaisina hetkinä kauneimpana kuuluu Osmo Ikosen sello, nousujen huipuilla laulavat Ilmari Pohjolan väkevä pasuuna ja Lasse Sakaran syvä rautalankakitara. Levyn ainoa selkeä virhe löytyy sen nimestä: eiköhän ”elokuvallinen” ole tässä vaiheessa banaalein mahdollinen adjektiivi kuvaamaan tällaista musiikkia. (Mikael Mattila)

Roly kutsuu, kuuleeko Esko?

Suuri on kaunista. Suuri on synkkää. Avaruus on valtava ja synkkä ja kaunis, ja silti se on saatu mahdutettua 36 minuuttiin ääntä. Kuinka ihmeessä?

Tähti syntyy pimeässä tyhjyydessä. Valtavan kaasupilvi alkaa tiivistyä, ja sen sisällä muodostuu pienempiä ytimiä, jotka jatkavat tiivistymistään. Lopulta pilvestä muodostuu pyörivä kaasupallo, joka alkaa hiljalleen kehittyä suuremmaksi tähdeksi ja polttamaan vetyä.

Tai jotakin sinnepäin. Astronominen tietämykseni on täysin Wikipedian varassa, mutta kaiken tämän voin kuvitella tapahtuvan silmieni edessä, kun Roly Porter sen minulle äänin kertoo uuden levynsä alkupuoliskolla. Kaasupilven muodostuminen prototähdeksi kestää yleensä muutamia satoja vuosia, mutta Porter saa sen aikaan noin vartissa.

Koko levyn mittakaava on vielä mikroskooppisempi aihepiiriinsä verrattuna. Kun päätösraita Giant sylkäisee ulos viimeiset kipinänsä, on matkalla kulunut noin 36 minuuttia. Maailmankaikkeudelta tämän näytelmän esittämiseen kestäisi vähintään miljoonia vuosia.

Dubstep-kaksikko Vex’dissä uraa luonut Roly Porter on luonut wagneriaanisen pakahduttavan 2010-luvun avaruusoopperan, joka vaatii saada tulla kuulluksi suuren orkesterin esittämänä. Dubstep on tämän teoksen kohdalla enää bassotaajuuksissa huomattava alaviite, sillä enemmän teos on ottanut viitteitä modernista klassisesta musiikista. Samalla se kuulostaa täydelliseltä scifielokuvan soundtrackilta, johon jonkun vain tarvitsisi tehdä elokuva.

Hengästyttävän avausraita Cloudin jälkeen Porter rauhoittaa kuulijan tuijottamaan painovoiman (Gravity) kaasupilvessä aiheuttamia vaikutuksia. Näyn taustalla soivat kauniit jouset ja kaikuisa särinä, joka ei kuulostaisi vieraalta vaikkapa Tim Heckerin levyllä.

Avausraidalta tuttu pulppuava rytmi ja toiveikkaana soivat jouset kuvastavat meille tähden kasvamisen täyteen kokoonsa (Birth) ennen rauhallista ja seesteistä pääsarjavaihetta (Sequence). Koska pääsarjavaihe on vakaa ja pitkäaikaisin vaihe tähden kehityksessä, on Sequence sen mukaisesti tyynnyttävä suvanto ennen suurta dramatiikkaa. Giantilla Porter lyö kuulijan korviin tulta ja polttavaa kaasua äkillisten ja väkivaltaisten säröpurkauksien muodossa sellaisella voimalla, että Michael Girakin häkeltyisi. Kuulokkeilta kuultuna se tuntuu valtavalta räjähdykseltä pään sisässä, ja annettuaan tähtensä polttaa viimeisetkin heliumvarastonsa Porter jättää kuulijan ihmettelemään tyhjäksi palaneen avaruutensa kauneutta.

Kunpa hän järjestäisi teokselleen esityksen planetaariossa. Mitähän Esko Valtaoja tästä ajattelisi?

89 Sinun ei tarvitse nauttia Swansin uhkaavuudesta, tuntea modernia klassista tai olla vannoutunut scifi-elokuvien fani, mutta nämä ominaisuudet varmasti auttavat. Jos haluat pakahtua pelonsekaisesta kauneudesta ja upottautua maailmankaikkeuden äärettömyyteen, sulje silmäsi ja laita Life Cycle of a Massive Star soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

Risto söi tähtisädetikun.

Otsikko vihjaa, että tästä alkaa Riston toinen vaihe. Näin asia tosiaan onkin: olkaa valmiina vaikuttumaan.

Riston kolmannessa levyssä Sähköhäiriöön (2009) oli ennen kaikkea se ongelma, että lievässä väsähtäneisyydessään se alkoi hiljalleen kaivaa maata kahden ensimmäisen klassikkoalbuminkin alta. Yhtäkkiä tuntui siltä, että herra Ylihärsilän mielenterveyspop noudattaa toistettavissa olevaa kaavaa: tragediaa, julmuutta, empatiaa, kirosanoja ja vinoa huumoria sopivassa sekoitussuhteessa. Näin saadaan aikaan lauluja, jotka ”naurattavat, hirvittävät ja koskettavat”. Lainausmerkit siksi, ettei tuo tunnereaktio enää kolmen albumin jälkeen irronnut kuin kovalla psyykkauksella.

Tämä on epäoikeudenmukaista, sillä kyllä Risto ja Aurinko aurinko plaa plaa plaa ovat edelleen kiistatta mestariteoksia. Niiden sisältämä musiikki ei juuri muistuta mitään Suomessa tai muuallakaan niitä ennen luotua, vaikka ristiriitaisten sävyjen harmoniassa onkin tunnetusti paljon samaa Gösta Sundqvistin tekemisten kanssa.

Vaan ei ole enää. Yli neljän vuoden levytystauko on tehnyt Ristolle pelkästään hyvää. Oikeastaan aivan hämmentävän hyvää. Tässä on kyse jostain ihan muusta kuin viime vuosikymmenellä, mutta ääni on silti tunnistettavasti Ylihärsilän. Tällaiseen uuden vaihteen löytämiseen ylivoimainen valtaosa lahjakkaistakaan artisteista ei pysty koskaan.

Kuluneena vuonna on ilmestynyt melkoinen liuta kotimaisia tulevia klassikkolevyjä, jotka uivat todella synkissä vesissä. II liittyy joukon jatkoksi. Nyt huumori pilkahtelee enää ylihärsilämäisen suorasukaisissa lauseenparsissa, mutta sisältö on kauttaaltaan pikimustaa.

Koska kuolema on ihmiselämän synkin mahdollinen aihe, ei ole yllättävää, että tällainen levy käsittelee paljolti juuri sitä. Ilmeisiä tulokulmia Ylihärsilä kuitenkin karttaa. Hyvästä esimerkistä käy metallinkylmänä dub-balladina soiva Vanhus. Minimalistinen teksti on riisuttu kaikista sävyistä ja pakottaa kuulijan tarkastelemaan kuolinvuoteellaan makaavan ikäihmisen viimeisiä hetkiä ulkopuolelta – mutta läsnä on toinenkin tarkkailija.

”Paikalla on kuoleman enkeli
paikalla on kuoleman enkeli
tuossa
tuossa
tuossa”

Ylihärsilä laulaa mietteliään toteavasti kuin Joose Keskitalo, joka viihtyy vanhojen hautausmaiden sijaan 16-kerroksisten sairaalarakennusten ruumishuoneilla.

”Tuossa”-sanan mantramainen toisto kylmää ydinluuhun asti. Tulee tarve kääntyä katsomaan olkansa yli, että onko se siinä, musta varjo, joka vie jonnekin.

Vanhus on levyn selvimmin yhden ihmisen kuolemaa käsittelevä laulu; siitä käsin teemat laajenevat vain entistä suurempiin ja vaikeammin haltuun otettaviin: uskonto, ihmiskunnan kohtalo, pelastuksen mahdollisuus, maailmanloppu, kärsimys, väkivalta.

Turvaluola-avaus implikoi, että maailmassa voi tuntea olonsa turvalliseksi vain tottumalla ”kidutukseen ja kuolemaan”. Ne ovat tosiasioita joka tapauksessa; niiden kokeminen poikkeuksellisiksi asioiksi on se, mikä saa meidät ahdistumaan. Mikä estää meitä olemasta ihan kaikki? esittää jo otsikossaan varsin perustavanlaatuisen kysymyksen. Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento mahtuu ehkä parhaiten paljon puhutun scifi-teeman alle, mutta nähdäkseni se esittää vienon toiveen, että yhteiskunnan väistämättömästä romahduksesta seuraisi sittenkin välivaiheen jälkeen jotain uutta ja kestävämpää. Tälläkin ajatuksella on tietysti paitsi yleinen, myös yksityinen ulottuvuus. Kuolema on henkilökohtainen maailmanloppu ja subjektiivisen kaikkeuden sortumista; elämä jatkuu – toistaiseksi – jälkipolvissa.

Sitten on tietysti kaikissa näkemissäni arvosteluissa ansaitusti erityisasemaan nostettu Uskotko Jeesukseen Kristukseen? Se tulee jäämään klassikoksi ihan kertosäemantransakin takia:

”Uskotko Jeesuksen Kristukseen
Jumalan ainoaan poikaan, meidän herraamme
ota se minkä voit hänestä sydämeen
sillä kuolema tulee nyt”

Kukaan tuon kerran kuullut tuskin pystyy enää sitä unohtamaan. Tekstin tarina väkivaltaisesta ja humalaunenhoureisesta kohtaamisesta Vantaalla personoi kuoleman meihin kaikkiin: meillä on kyky tuottaa sitä, ja varsinkin kokea se. Risto on rakentanut tässä mestarillisen pienoisnovellin, jonka jokainen yksityiskohta on piirretty huikealla tarkkuudella. Tarinankertojana hän on ollut hyvä ennenkin, mutta kuvallinen puoli on vasta nyt saatu täysillä mukaan. Tämä on varmaankin paras tänä vuonna julkaistu lauluteksti, eikä huikeisiin korkeuksiin kasvava ja musertavana kuulijan päälle romahtava sovitus asioita huononna.

Musiikillinen oivalluskyky on toki muutenkin olennainen osa II:n vaikuttavuutta. Jos Risto on aiemmin taipunut diskoilusta ja elektropopista garagerokkaukseen, niin nyt linjaa on yhtenäistetty ja samalla viety rohkealla kädellä takavasemmalle. Loppukesästä ilmestynyt Tiedän millainen on ihminen -sinkku herätti tuolloin kummastusta vocoder-vokaaleineen ja minimalistisine elektrotaustoineen, mutta albumilla koneistetut ja akustiset elementit yhdistyvät loogiseksi kokonaisuudeksi. II ei rokkaa, edes huutoetäisyydelle moisesta se tulee vain Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento -biisin robottimaisessa rautalankakitarariffissä. Mistään syntikkapoppailustakaan ei silti todellakaan ole kyse. Elektronisista taustoista tulee eniten mieleen Kraftwerk (mikä on todellakin kehu), mutta päälle kasataan akustista kitaraa, puupuhaltimia, ihmisnero Pekko Käpin upean häiritsevää jouhikkoa ja pisteenä iin päällä muutamassakin biisissä maailmanlopun kuorolaulua, joka soi pakahduttavan mahtipontisena, mutta rajan takana.

Nyt ollaan kuulkaa todella syvällä ytimessä. Kun taide tarttuu isoimpiin mahdollisiin asioihin, nousee niiden tasolle, pelottaa ja rohkaisee ja mykistää samaan aikaan ja tekee tämän kaiken täysin omaäänisesti, silloin taide tekee itsestään Merkittävää isolla kirjaimella, etenkin yhteiskunnassa, jota II-levyn aiheiden pohtiminen ei keskimäärin voisi vähempää kiinnostaa.

Tämän levyn myötä Risto Ylihärsilä pitäisi julistaa kansallistaiteilijaksi, kuten tietysti Joose Keskitalo, Pekko Käppi, Jaakko Laitinen, Asa, Yona ja moni, moni muu – niin moni, että taas kerran niin sanottu populaarimusiikki vaikuttaa rohkeimmin ja parhaiten ihmistä, yhteiskuntaa, elämää ja kuolemaa käsittelevältä taidemuodolta tämän päivän Suomessa.

96 Tämä on viimeinen Nuorgamiin kirjoittama levyarvosteluni. II on varmasti yksi parhaista tänne arvostelemistani levyistä. Pistemäärät ovat aina olleet ohjeellisia, ja nyt tekee mieli olla avokätinen. II on sen ansainnut: tämä levy tulee pysyttelemään kanssani kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Keskiolutbaarit elävät maailmanlopun jälkeenkin.

Pasolinilainen nihilistioppera häilyy vakavasti otettavan ja lapsellisen välillä.

Ruger Hauerin tapa uudistua on melkoista poltetun maan taktiikkaa.

Viime vuoden Erectuksella tämän hetken ehkä arvostetuin räppitrio muljautti Se syvenee syksyllä -debyytin suoraviivaisen tuotannon ja universaalin yhteiskuntakommentaarin värikkääseen biittien karnevaaliin sekä mustalla huumorilla väritettyihin aikalaisanalyyseihin.

Ukrainan maisema on ydinpommin tasaiseksi lanaama Terra Nullius. Sen lammessa seisoo reaktoreiden hailakansininen lauhdevesi, josta nouseva kolmipäinen mutantti on jääkiekon kokoisine pupilleineen kylmäävä ilmestys. Sillä ole kerrottavaan mitään edes etäisesti hauskaa.

Ruger-saagan kolmas luku on nihilistinen ja synkkä. Kaikki meni.

Pyhimyksen, Paperi T:n ja Tommishockin muodostaman trion kuvaus ihmiselämästä paskomisen, panemisen ja narkkaamisen kehänä ei sinällään ole omaperäinen. Paperilla se on tyypillistä räppikuvastoa, mutta tämä visio venyttää naturalisminsa äärimmilleen. Moinen touhu näyttäytyy tolkuttomana itsensä ja ympäristönsä tuhoamisena.

”Sä tulit pallolle vaan erittään”, kiteyttää Paperi T Sfinxhufvudissa. Luonnollisen jätteensä lisäksi ihminen jättää jälkeensä kaikenlaista, paljon hitaammin biomassaan sulavaa. Jotain, mitä edes ydinräjähdys ei voi jäljettömiin pyyhkiä.

Marie Curien löytämän, äärimmäisen radioaktiivisen alkuaineen mukaan nimetty Polonium korostaa ”itseaiheutettuine alzheimereineen” ihmisen autodestruktiivista taipumusta. Curien löytö oli kemiallisesti merkittävä, mutta hän itse kuoli aineen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.

Kohtuullisen skatologiseksi meno menee Jenkemillä, jolla impataan sambialaisten katulasten käyttämää, ulosteesta ja virtsasta muodostettua kaasua. Sen eritteitä valuva musiikkivideo tuo mieleen Pier Paolo Pasolinin inhorealistiset elokuvat. Tommishock sihisee korvan juuresssa kuin houreinen psykopaatti.

Luottotuottaja Kalifornia-Keken kliiniset laboratoriosoundit pysyttelevät minimalistisina mutta arvaamattomina. Sfinxhufvudilla ne räjähtävät mielipuoliseen äänillä jonglööraamiseen, Jenkemillä ne kuulostavat pään tunkemiselta bajamajaan lietesäiliöön. Toisaalta ne eivät herätä samaa uutuudenviehätystä kuten Erectuksella, ja esimerkiksi RPK on kunnostautunut sairaalloisen painostavien taustojen luomisessa etevämmin.

Siksi kaikkein väkevin tunnelma saavutetaan vähemmän kaoottisina hetkinä, kuten takakenoisesti valuvalla Poloniumilla tai nimibiisillä, jonka huilut kuulostavat aamunkajolta Prypjatissa.

Ukrainan synkkä ihmiskuva, pakkomielle Sfinxhufvudin lait säätäviin peniksiin sun muihin ruumiintoimintoihin sekä koko tämän dystopian päättävä, Kun tää biisi loppuu -kappaleen kasimillinen ohimolla esitetty tappouhkaus herättävät lopulta kysymyksen: miksi? Tässä on tavoiteltu kaiken kuviteltavissa olevan sivilisaation nadiiria, mutta onko näin ankeaksi heittäytymisen motiivina loppujen lopuksi ollut mikään muu kuin shokeeraaminen?

On vaikea välttyä ajatukselta, että esimerkiksi Jenkemiä varten trio on hakemalla hakenut käsiteltäväkseen jonkin mahdollisimman iljettävän huumeen. Etenkin, kun mokomaa mömmöä on pidetty lähinnä kaupunkilegendana, eikä sen olemassaolosta ole edes takeita. Samaten Pyhimyksen ”mikä on se kirjainyhdistelmä joka on rännis ny” menee jo yliampuvan larppauksen puolelle.

Ukrainan päättyminen karun kauniiseen nimiraitaansa kaunistaisi lopunkin. Siksi Kun tää biisi loppuu kuulostaa tappouhkauksineen kaikkineen varsin tökeröltä, etenkin kun kukaan triosta keksi enää oikein mitään tähdellistä sanottavaa.

Pyhimys kompastelee jälleen: ”oksymorooni / ittensä klooni / Bostonin maratooni” kuulostaa lukioälyköltä, joka tunkee paatoksensa mausteeksi sivistyssanoja, joita ei edes ymmärrä, kytkien ne täysin mihinkään liittymättömiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin ja näin valehtelee itselleen olevansa jotenkin ”kantaaottava”. Tiedän, että Pyhimys pystyy paljon parempaan. Onneksi Poloniumilla ja Ukrainalla hänen abstrakti kuvailunsa loistaa.

Jälkiapokalypsin staraksi nousee lopulta Paperi T. Jo ennestään on kulunut vuosi ollut yhtä juhlaa: DJ ”Khid” Kridlokkin kanssa tehty Ex ovis pullus non natis serò fit ullus -EP sekä Paavoharjun uutukainen ovat visionäärisiä teoksia. Ukrainan teemat heijastuivat jo noilla levyillä, mutta nyt hänen maanisuutensa on saavuttanut vain lisää kierroksia. Levyllä hän enimmäkseen kuulostaa piripäiseltä kylähullulta keskellä zombiapokalypsiä. Esimerkkinä etenkin Sfinxhufvudin murhaava loppu:

”Elä sitä lifee poika ja karaistu / Tai lue jotain vitun Coelhoo ja valaistu
Mut älä väitä ettei valintoi oo yhtää / Sillan al’ voi nukkuu, ja sillan päält’ voi hyppää
Se on sama mitä ittelleen selittää / Sä tulit pallolle vaan erittää”

Levyn otsikkona Ukraina kuvastaa mielentilaa ja symbolia paikasta, ”jossa on hienoja pilvenpiirtäjiä, mutta myös isoja tuloeroja.” Teema käy ilmi niin ydintuhon jälkeisessä tunnelmassa kuin ”ydintalviaikaan” vaihtuvissa Kiovan torin kelloissa, mutta kaikkein parhaiten se konkretisoituu instrumentaalipätkissä Taras Sevtsenko on kuollut ja Holodomor.

Aluksi olin vähällä teilata otsikot kirjaviisaana knoppailuna, mutta sitten ne muodostuivat osuviksi palasiksi eleettömän turkoosia kokonaisuutta. 1800-luvulla elänyt runoilija Sevtsenko vaikutti ajatuksineen ja töineen suuresti ukrainalaiseen kansallistunteeseen. Tämä koettiin Neuvostoliiton aikana uhkana, mistä seurasi miljoonia ukrainalaisia 1930-luvulla tappanut nälänhätä Holodomor. Siinäpä levyn kaari pienoiskoossa. Pelastaja kuoli. Tuho seurasi. Kaikki meni.

Onpahan trio historiansa lukenut.

77 Ukraina on vaikea levy. Ensin sen tylyys vieraannuttaa, mutta pakottaa sitten lähelleen. Levy tuntuu sekä harkitulta taideteokselta että nopeasti kasatulta välityöltä. Välillä sen uhittelu ärsyttää ja jopa huvittaa, mutta sen taiteelliselle kunnianhimolle on nostettava ydintalven kestävää karvahattua. Siksi Ukraina tuntuu tapaukselta, ja ennen kaikkea kelpo levyltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sun Rooms

81 Synteettisesti sykkivää ja pakahduttavan kaunista falsettilaulantaa maalailevilla levyillään aiemmin tarjonnut Active Child jatkaa muutoin tutuilla linjoilla, mutta kappaleissa on heitetty turha hienostelu ja orkestraalisuus pois. Rapor on puhdasta poppia, vaikka alkaakin instrumentaalituokiokuvalla. Avausraidan jälkeen kuullaan tämän vuoden tyylipuhtain pop-suora. Kiimaisen suoraviivainen Subtle, jumalaisen kauniinhaikea Feeling Is Gone ja Ellie Gouldingin vierailulla höystetty Silhouette ovat kaikki kappaleita, joille on vaikea keksiä vertailukohtaa. Ne ovat äärimmäisen tunnistettavia ja tarttuvia hittejä, mutta laulusuoritusten eteerisyys ja musiikin kiillotettu synteettisyys saavat ne soimaan listapoppia omaleimaisemmin. Aivan samoihin mestaruusluokan suorituksiin EP:n kaksi viimeistä kappaletta eivät yllä, mutta ylitarjonnasta kärsivän indie-elektrokentän valtaosaan verrattuna nekin ovat onnistumisia. Miksi Pat Grossi ei malttanut kynäillä vielä muutamaa helmeä lisää? Kyllä näitä kuuntelisi kokonaisen albumin verran. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dismemberment Plan – Uncanney Valley

Partisan

59 Ei sen näin pitänyt mennä. Dismemberment Planin ilmoittaessa uudesta levystään olisi voinut tuottaa vedonlyönnissäkin pieniä kertoimia: tässä on bändi, joka saattaisi oikein mainiosti läimäyttää todella hyvän paluulevyn. Kukaan ei vain vaivautunut tarkistamaan laulaja Travis Morrisonin näkemystä – tai oikeastaan edes vahtimaan mitä ihmettä hän edes aikoisi sanoa. Ehkä tilanne on hänellekin viime vuosikymmenen kanonisoinnin varjossa painostava, mutta Uncanney Valley on täynnä yliyrittämistä. Pahaksi onneksi sokeista pisteitä ennen inspiroitunut laulaja ei ole tunnistanut ideoita, jotka olisivat joutaneet jo demovaiheessa romukoppaan. Kerrottavaa on taas paljon, kuten kaikilla Planin levyillä, mutta se on yksinkertaisesti kamalaa. Sitaatteja tuskin tarvitaan, tai jos sellaista toivotte, totean että Daddy Was a Real Cool Dancer on valitettavasti sanoitusten tasoa ennakoiva kappaleen nimi. Bändin esityksissä ei ole moitittavaa – se on yhä kulmikasta groovea nopeasti tunnistettavilla melodiakuluilla, mutta laulajan ja bändin välissä on pieni kuilu. Kun Morrison jakaa valokeilan muiden kanssa tasaisesti, voi yhä syntyä pieniä ihmeitä – Waitin’, Invisible ja Lookin’ ovat tästä esimerkkejä – mutta ilman miehen turhauttavaa yliyrittämistä Uncanney Valley voisi olla jotain paljon parempaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Ferraro – NYC, Hell 3:00AM

Hippos in Tanks

68 Leikkisiä, sekoilevia, välillä yksinkertaisen junnaavia ja toisinaan internet-ajan äänimaisemista sampleja lainaavia maailailujaan jatkava Ferraro on parhaimmillaan äärimmäisen huvittavaa ja innostavaa musiikkia tuottava visionääri. Pahimmillaan hän taas on samaa ideaa tolkuttoman kauan kierrättävä jumittaja. Kaiken tekemisensä keskiössä Ferrarolla tuntuu olevan ajan hengessä kiinni oleminen ja tietty ympäröivän median ja laitekakofonian uudelleenrakentaminen soljuviksi sävelteoksiksi. Mutta siinä missä Kanye West, Lady Gaga tai Drake rakentavat ultratuotettua, kaiken tällä hetkellä käytettävissä olevan teknologisen ja musiikillisen osaamisen symbioosiksi kutovaa pop-musiikkia, Ferraron kotikutoiset kollaasit punovat toimistojen ja virtuaalimaailmojen äänimaisemat katkonaisiin koukkuihin ja viittausten ryppäisiin. Ferraron oivaltavaa, mutta ajoittain ylimitoitettua äänimattoa kuunnellessa odottaa aina seuraavaa yllätystä, joita tällä kertaa on levyllä vähän. Lyhyehköistä kappaleista olisi ollut varaa karsia enemmänkin, niin hiomattomia timantteja levy on pullollaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Iro Haarla Sextet – Kolibri

Tum Records

79 Kotimaisen jazzin veteraanirouvan Iro Haarlan viime vuoden seikkailuista muistettaneen suurenmoinen sovitustyö Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi -albumilla. Jos levyn avara äänikuva miellytti, löytää jonkinlaista kodikkuutta myös Haarlan johtaman kuusikon maisemasta. Trumpetisti Verneri ”Pekan poika” Pohjolan ja pasunisti Jari Hongiston kaltaisia luottomiehiä sisältävä sekstetti on pysynyt Kolibri-debyyttilevyllään Haarlan signatuurisoundille uskollisena. Nämä balladinomaiset sävellykset lipuvat eteenpäin kuin purjevene tyvenen yli, antaen äänten leijailla laakeassa tilassa höyhenten lailla. Sillä lintujahan täällä ollaan bongailemassa: avausraita Nightjar (eli yökehrääjä) on kuvaillun kaltaista, oppikirjamaista Haarlaa. Piano helisee jäisesti ja saksofoni hönkii viimaa. En ihmettelisi, jos Talk Talkin kaksi viimeistä levyä olisivat Haarlalle tuttuja. Kvintettinä toteutetun edellislevy Vespersin talvisesta minimalismista Kolibri on kuitenkin lehahdus eteenpäin. Nimiteos sekä John Coltrane -henkistä teemaa kuljettava Legend of Cranes yltyvät varsin arvaamattomaksi freeksi. Jälkimmäisen improtörmäilyssä äänten pöheikön syövereistä nousevat saksofonisti Kari Heinilän kurki-imitaatiot. 12-minuuttinen Procession etenee varsin raskaalla poljennolla, ja myös Spirit Bear löntystää kuin, noh, unelias karhu. Sen torvisatsissa kuulee Sketches of Spain-ajan Gil Evansia. Kolibrin riehakkaimpia hetkiä latistaa hienoinen pidättyväisyys, mutta lyyrinen meditaatio ja jännitteiden rakentaminen ovat Haarlalla edelleen hallussa. Siksi Kolibri soveltuu edeltäjänsä tapaan erinomaiseksi syystalven sohvallaretkotusmusiikiksi. (Mikael Mattila)

Midlake – Antiphon

Bella Union

68 Partaansa mumisemista taiteenlajin tehnyt Tim Smith jätti Midlaken viime syksynä. Teksasilaisyhtye päätti aloittaa puhtaalta pöydältä: laulajan kanssa viime vuodet työstetyt biisiaihiot saivat mennä roskikseen, minkä jälkeen joukon jatkoksi pestattiin kaksi uutta soittajaa. Ilmeisesti Tim Smith oli jonkinasteinen diktaattori – niin erilaiselta Midlake nyt neljännellä albumillaan kuulostaa. Midlake soi aiempaa demokraattisemmin ja tasapainoisemmin, mikä on rokkihommissa vain harvoin hyvä asia. Jos bändi parhaalla albumillaan The Trials of Van Occupantherilla (2006) todella ”soittaa”, niin nyt se ”soittelee”. Ei uusi Midlake kuitenkaan huono ole. Se on hiukan entistä progressiivisempi, tosin aika turvallisella tavalla; mitään suuria irtiottoja Antiphonilla ei kuulla. Rumpali McKenzie Smith soittaa aiempaa polveilevammin, ehkä hieman jazzahtavammin, laulumelodiat ja -stemmat ovat kitaristi Eric Pulidon johdolla sitä vastoin aiempaa selkeämpiä ja linjakkaampia. Occupanterin puuroisesti pörisevään softrock-americanaan verrattuna Midlake kuulostaa nyt kirkkaammalta ja kuulaammalta, jos nyt ei miltään Porcupine Treeltä kuitenkaan. Monelle Midlake-fanille Antiphon jääneekin etäiseksi, mutta progressiivisen brittirockin (Genesis, Pink Floyd, myös Radiohead) ystävät voivat saada yhtyeestä itselleen uuden suosikin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nickelback – The Best of Nickelback Volume 1

Roadrunner

15 Nickelbackin uusi kokoelmalevy sisältää seuraavat kappaleet: 1) Biisi jonka Mother’s Union yritti kieltää ennen kuin Chad Kroeger veti niitä kaikkia turpaan. 2) Biisi jonka tahdissa exäsi halusi aina tehdä sitä. 3) Biisi joka on Rockstar Energy Drink Mayhem Festivalin virallinen tunnuskappale tänäkin vuonna. 4) Biisi joka sävellettiin Alabaman kansallislauluksi kunnes Kroegerille selvisi, ettei se ole maa. 5) Tiedättekö yhtään muuta bändiä jolla riittäisi hittimateriaalia kahdelle cd:lle? 6) Biisi joka nousi ykköseksi Home Depotin sinkku- ja t-paita-kampanjan avulla. 7) Kansivihkoon esseen kirjoittanut roudari ”Bubba” kertoo, että tämä biisi saa hänet aina itkemään, koska bändi on saanut niin hiton paljon enemmän pesää kuin hän voi koskaan edes kuvitella. 8) Yläasteella oli sellainen vähän kouluampujan oloinen tyyppi jolla oli tämä soittoäänenä. 9) Biisi jonka myötä Nickelback lopulta saavutti kriitikoiden yksimielisen suosion Etelämantereella. 10) Tätä sinkkua myyneet levykaupat ovat nykyään USA:n liittovaltion Superfund-ohjelman alla. 11) Biisi jonka L’Osservatore Romano äänesti ykköseksi Helvetissä soivien kappaleiden listalla. 12) Kuningatar perui tämän biisin kuultuaan Nickelbackin jäsenten Kanadan kansalaisuuden ja otti Big Lurchin vaihdossa tilalle. 13) Björkin ja Nickelbackin duetto. 14) Biisi joka teki Nickelbackista kotitalousnimen Guantanamon vankien keskuudessa. 15) 18 vuotta on uskomattoman pitkä aika bändille olla kasassa. Siis oikeasti pitkä. 16) Biisi joka sai tajuamaan että maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja huumeita. 17) Biisi jonka takia Nickelback ei voi enää keikkailla Saksassa, Israelissa eikä Puolassa. 18) Biisi jonka Candlebox veti oikeuteen plagiaattina. 19) Something In Your Mouth. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Lousy With Sylvianbriar

Polyvinyl

72 Kevin Barnes lienee tajunnut, että yhä harvempi kuulija jaksaa viime vuosien Of Montreal -levyjä. Paralytic Stalksin päämäärättömän maksimalismin jälkeen on onneksi tullut aika karsia soundia moottorisahalla, ja Lousy With Sylvianbriar on jokaisella tavalla riman nosto ja huomattavasti armollisempaa kuultavaa. Vaikutteita poimitaan nyt myös Laurel Canyonin äänimaailmasta – kutsuttakoon Lousy With Sylvianbriaria suuntaa-antavasti Of Montrealin soft-rock-levyksi. Tuotannon vähäeleisin se ainakin on. Fugitive Air, Belle Glade Missionaries, Colossus ja Amphibian Days laiskottelevat auringossa yksinkertaisina, melodisina ja miellyttävinä – kaikki termejä, joita tähän bändiin ei ole muutaman levyn ajan voinut liittää. Ensiluokkaiset melodiat puuttuvat nytkin, mutta ärsytyskynnys jää kokonaan ylittämättä. Kiitos tästä: ehkä Of Montrealilla on sittenkin vielä tarjottavaa muuhunkin kuin alhaisen verenpaineen nostamiseen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sin Cos Tan – Afterlife

Solina

85 Sin Cos Tanin Limbo on suomalaisen musiikin historian hienoin kappale elektronisen popmusiikin tyylilajissa, etten paremmin sanoisi. Nuorgamin asteikolla kappale ansaitsee helposti sata pistettä sadasta, kenties muutaman enemmänkin. Limbossa on kaikki, mitä tyylipuhtaassa popklassikossa tuleekin olla: mielenkiinnon vangitseva säkeistö, lähes huomaamaton mutta täysin välttämätön väliosa ja ihan oikea kertosäe, jossa tekijöillä on ollut kristallinkirkas ajatus niin melodian, sanoituksen (”Hallelujah, here I come now / life has passed by somehow”) kuin toteutuksenkin (hienovarainen dynamiikan muutos kolmannen ja neljännen kierron välillä, josta kuulija ei selviä kananlihatta) suhteen. Simppeliä puuhaa siis, periaatteessa. Limbo on niin hyvä kappale, että Jori Hulkkonen ja Juho Paalosmaa olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen äänitettyään ”nuorgamit” ja lopettaa huipulla, mutta niin vain kaksikko on mennyt ja väsännyt kakkosalbumilleen kymmeneen muutakin kappaletta – niin turhaa kuin se onkin. Afterlife ansaitsee kokonaisuudessaankin aplodit, vaikka pelaakin valttikorttinsa heti ensimmäisenä. Heatilla Hulkkonen rytmittelee Turun Timbalandina, Destroyer on yhtä nostatusta, Heart on a Plate a-luokan Pet Shop Boys -melankoliaa ja jopa levyn kököin esitys, pöhkönkankea Television, onnistuu herättämään mukavia muistikuvia Boys of Scandinaviasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Son Lux – Lanterns

Joyful Noise

77 Ryan Lott on äärimmäisen lahjakas taiteilija, joka jo toisella albumillaan saavuttaa suvereeniuden tason, josta yhdeksänkymmentäyhdeksän maallista tomumajaa sadasta voi vain haaveilla. Son Lux -nimeä käyttävä amerikkalainen jää kuitenkin muutaman hengenvedon päähän ilmeisimmistä esikuvistaan, orkestraalista poppia ja elektronista minimalismia yhtä lailla ilmiömäisesti yhdistelevistä Sufjan Stevensistä ja Owen Pallettista. Makuasioitahan nämä, mutta siinä missä edellä mainitut raastavat sydämen kuulijan rinnasta fantastisilla sinfonioillaan, soi Son Luxin musiikki vielä tässä maailmassa. Äly toistaiseksi päihittää tunteen. Vaikka Lott laulaa asiaankuuluvasti ääni väristen ja tippa linssissa, jää hän musiikkinsa varjoon – ja melkoisen varjon se heittääkin, tuomiopäivän pasuunoineen, heinäsirkkojen lailla sirittävine jousineen, pöyhkeine Pink Floyd -kitaroineen, katedraalin kokoisine kirkkourkuineen ja rohisten ryskyvine hiphop-rytmeineen. Herkkyden ja maksimalismin välinen liitto tulee aina olemaan vaikea, mutta Son Lux on yksi harvoista artisteista, jotka sen pystyvät onnistuessaan siunaamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow – Remember Your Black Day

Hospital Productions

80 Luin taannoin GQ-lehden artikkelia, jossa amerikkalainen lennokkisodankäyntiin erikoistunut pilotti kertoi kokemuksistaan. Hän oli Yhdysvaltojen ilmavoimia palvellessaan ollut mukana tehtävissä, joiden tuottamien kuolonuhrien määrä oli 1 626 ihmistä. Ruumiiden joukossa oli niin taleban-sotureita kuin hänen oman arvionsa mukaan täysin sivullisia naisia ja lapsia. Juttu oli puistattavaa luettavaa niin modernin sodankäynnin kuvauksena kuin sotaan osallistuvien henkisen romahduksen kertomuksena. Vatican Shadow tekee musiikkia, joka on ainakin kappaleiden nimissä temaattisesti sidottu sotilastiedustelun, teknologisesti edistyneiden tappokoneiden ja moraalisen rappion ytimeen. Sitä luulisi, että lauluttoman, väkivaltaisen koneellisesti soivan musiikin ja näin suurien teemojen välinen yhteys jäisi helposti pinnalliseksi, mutta uusimmallaan artisti osoittaa jälleen, että musiikkinsa toimii kuin hyytävä muistijälki YouTube-videosta, jossa ohjus osuu kohteeseensa. Puistattavaa, mutta tarpeellista musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

”Kaupungissa tuulee…”

Suomen suurin teinitähti teki mainostettua keskinkertaisemman albumin.

Meidän aikaamme kuuluu kulttuurin lapsellistuminen.

Aikuisten ihmisten oletetaan tietävän Twilight-sarjan käänteet ja diggaavan poikkeuksellisen ylimielisen nulkin oloisesta kanadalaisesta poplaulajasta, joka oli toissa viikolla 12-vuotias.

Harrypotterit, supersankarit, ja animaatiot ovat valloittaneet valkokankaat ”aikuisten elokuvilta”. Etenkin supersankarielokuvia käsitellään usein vakavasti otettavana elokuvataiteena siitä huolimatta, että ne ovat pohjimmiltaan lastenelokuvia, joiden aiheet ja emotionaalisen hienovaraisuuden taso heijastelevat kyseistä faktaa.

Suomen suurimman sanomalehden viikkoliitteen Facebook-päivitykset näyttävät tältä:

”Mites teidän viikonloppu on sujunut?

Kavereita? Krebailua? Sieiretkiä? [sic] Mummolointia? Pyöräilyä?”

Teinitähti Robin Packalenin kohdalla asia näyttäytyy muun muassa siten, että hän on saanut osakseen myös musiikkipiirien hyväksynnän ja hännystelijöikseen julkkikset jokapaikantyrkky, hammasparoni Rolexander Stubbin johdolla.

Robinista intoilu on kuin Gossip Girlin tai Britneyn diggailu – se erottaa aikaansa seuraavat kaupunkilaiset mentaaliagraareista, menneen maailman jäärätatit post-ironikoista. Se kertoo, kuka pystyy siirtymään grunge-sukupolven tällaisia asioita kohtaan kokeman perusreaktion (”Voi helvetti, mitä paskaa…”) tuolle puolen, epäironisen-mutta-vähän-ironisen-tai-ainakin-itsetietoisen arvostuksen tasolle.

Sori, mutta en voi kaikesta huolimatta hypätä surutta Packalen-kelkan kyytiin.

Robin on turvallinen, perussöpö ja varmasti kiva poika. Tällainen poika löytyy jokaiselta yläasteen luokalta.

Mitä hän ei sen sijaan ole on erityisen hyvä laulaja, kummoinen tanssija tai minkäänmoinen viihdyttäjä. Hänellä on suurin piirtein yhtä paljon karismaa kuin suomenruotsalaisella E-jolla-purjehtijalla.

Mutta se on ihan okei: ei hänellä tarvitsekaan olla. Hän on lapsi, jolle suosio ja suitsutus ovat asettaneet ylettömät vertailukohdat.

Mikä sen sijaan ei ole okei on teeskennellä, että Robin on enemmän – parempi, magneettisempi, lahjakkaampi – kuin hän tosiasiassa on vain sen vuoksi, että haluamme oman kaikki kansanosat yhdistävän megapopilmiömme, Suomen Justin Bieberin.

Mutta kuunnellaan albumia ennen kuin loikitaan johtopäätöksiin.

Robinin kolmas albumi tursuaa maailman vähiten yllättävässä tapahtumain käänteessä nykylistapopista tuttua superkompressoitua ääntä. Lisäksi sillä kuullaan häivähdyksiä David Guettan stadiontanssimusiikista ja vaikkapa Sannin kappaleista tuttuja dupstepin jälkeisen maailman kaikuja.

Enimmäkseen on kuitenkin kyse perin suomalaisesta soundista, jossa jälkikentmäinen pop kohtaa studiolta ja koneilta löyhkäävän ylituotannon. Hämmästyttävää kyllä, melkein kaikki kotimainen radiopop kuulostaa enemmän tai vähemmän kuvaillun kaltaiselta. Robinin albumi kuulostaa vähemmän tanssimusiikilta kuin Antti Tuisku ja vähemmän ”rockilta” kuin Irina, ja kuitenkin sitä saattaisi olla vaikea poimia niiden rinnalta poliisin tunnistusrivistä.

Kappaleet ovat kaikin puolin kyseisen lajityypin säännöt täyttävää askelmerkkipoppia. On toisin sanoen suloisen yhdentekevää, onko näitä kappaleita olemassa vai ei.

Yksi Robinin faniksi tunnustautuvien aikuisten järki-ihmisten argumentti on, että Jimi Constantinen (os. Pääkallo) ja kumppanien sävellykset ovat poikkeuksellisen hyvää ja hauskaa kertakäyttöpoppia. Vähän kuin joku Nylon Beat aikoinaan.

No eivät ne ole. Joitakin hetkiä lukuun ottamatta.

Tuotantojälki saattaa muuttua kappaleesta toiseen, mutta melodiat ovat samaa beigeä puuroa, joka tuli tutuksi jo Frontside Olliella: tavallaan äänimassassa on kosolti melodioita, mutta ne ovat niin yllätyksettömiä, latteita ja emotionaalisesti köyhiä, että tuntuu kuin mitään melodioita ei olisikaan. Mutta ymmärrän: hyvien melodioiden säveltäminen on helvetin vaikeaa.

Kohderyhmälle, jolla ei ole ollut vielä aikaa kuunnella ihan hirveästi musiikkia, Robinin popiskelmäsävellysten ihmistunteiden hiilikopiot todistetusti uppoavat. Olen kuitenkin melko varma, että Robinin aikuiset fanit eivät korvaansa lotkauttaisi, jos samat sävellykset laulaisi vaikka yhtä lahjakas 28-vuotias mies. Teinitähteydessä on novelty-arvoa.

Robin laulaa niin hyvin kuin luokan parhaalta poikalaulajalta voi odottaa, eli ihan mukiinmenevästi. Mutta eipä siinäkään mitään: ei moni muukaan poptähti pystyisi tienaamaan katulaulajan hommissa edes päivän hernekeittoannosta.

Mutta heillä on omaperäinen ääni. Ja karismaa. Robinilla ei ole, ainakaan vielä.

Ja on se sanottava: silloin kun Robin ei tylsistytä, hän ärsyttää. Hänen levynsä kuunteleminen on paikoittain kuin joutuisi seuraamaan etuoikeutetun, kaikin puolin täydellisen westendiläispojan tarinaa kaikin puolin täydellisen viikonloppunsa tapahtumista. Sekin voi toki olla monen mielestä kiinnostavaa.

Boom Kah -kappale erottuu kuitenkin edukseen: se kiemurtelee tiensä jo yhdellä kuulemalla muistin sopukoihin. Onhan se myös aika saatanan raivostuttava ralli, mutta ainakin se erottuu massasta popsävellyksenä. Albumin muita kohokohtia ovat Onnellinen ja Neon, joiden kertosäkeissä on popnerouden kipinää. Valitettavasti näidenkin kappaleiden säkeistöt kuulostavat pitkälti Aikakoneen ja PistePisteen ylijäämiltä, kertosäkeisiin verrattuna huomattavan lattealta ja epäinspiroituneelta Hobby Hall -tapetilta.

Itse musiikissa tai Robinissa ei ole mitään offensiivista. Siinä ajatuksessa sen sijaan on, että aikuisen ihmisen pitäisi ottaa tämä musiikki tosissaan tai uhrata sille kahta ajatusta. Itse olen uhrannut sille aika monta ajatusta, mutta minun aikuisuuteni onkin kiistanalainen kysymys.

Oli miten oli: itse haen teenage kicksini mieluummin vaikka Whamin tai Lorden (joskaan ei voida olla aivan varmoja, ettei hän ole itse asiassa hienon markkinointikikan keksinyt 38-vuotias nainen) musiikista – tai jopa Miley Cyrusin uudelta albumilta.

55 Kaikin puolin keskiarvoinen mutta pahimmillaan rasittava musiikki saa keskiarvoiset pisteet. Viisi mediaanin ylittävää pinnaa tipahtaa joidenkin kertosäkeiden briljanssista.

Video ei ole enää saatavilla

Niks, naks, snap, crackle ja pop. Mitä näitä nyt on.

Niks ja naks on itsetarkoituksellisen ironisella otteella tehty albumi.

Muusikko Pasi Siitosen muuttuminen lipevästä r’n’b-laulajasta Stig Doggista heinänkorsi suupielessä kantria veivaavaksi Stigiksi on ollut yllättävimpiä takinkääntöjä kotimaisessa popmusiikissa pitkään aikaan.

Artistinimi ja musiikkityyli vaihtuivat vuonna 2011, kun Siitonen osallistui Laululeija-kappaleellaan Uuden musiikin kilpailuun päästäkseen Euroviisuihin.

Euroviisuedustajaa Siitosesta ei tuolloin tullut, mutta ainakin hän pystyi tekemään tiettäväksi Stig Doggin muodonmuutoksen Stigiksi. Omaa materiaalia julkaisevasta artistista Stig Dogg on muuttunut Siitosen käyttämäksi pseudonyymiksi, kun kotimaiselle räppilevylle on tarvittu miesvokalisti laulamaan kertosäkeitä.

Viimevuotinen Puumaa mä metsästän oli Siitosen debyyttialbumi Stiginä. Sillä hän pääasiallisesti versioi omia vanhoja kappaleitaan, mutta Niks ja naks pitää sisällään vain uutta materiaalia.

Totuttuun tapaan Siitosen kappaleissa on humoristinen pohjavire. Se on myös taakka, joka estää hänen musiikkiaan olemasta aidosti kiinnostavaa tai koskettavaa.

Mietitäänpä nyt. Jos artisti tietoisesti rakentaa uraansa ja imagoaan sen varaan, että hänen musiikkivideoitaan katsotaan YouTubesta etkoilla ja jatkoilla, koska niissä lauletaan pikkutuhmia, hän ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä musiikillisesta umpikujasta.

En tiedä, oliko artistinimen ja musiikkityylin vaihtaminen yritys ravistaa harteilta Stig Doggin mukanaan tuoma painolasti. Epäilen ettei ollut, sillä Siitonen luottaa yhä siihen, että pilke silmäkulmassa sävelletyt ja sanoitetut kappaleet vetoavat kuuntelijoihin.

Ulkokohtaisuus ja itsetarkoituksellisen ironinen ote eivät kuitenkaan tee Siitosesta 2000-luvun Jaakko Teppoa. Kappaleiden tekstit tarjoilevat kädenlämpöistä ihmissuhdedraamaa, mutta niiden kuvasto ei vain tunnu sopivan Siitosen suuhun. Albumia kuunnellessa tekisi mieli työntää suu kiinni läppärin kaiuttimiin ja huutaa: ”En usko yhtään mitään, mitä sä laulat!” Toisaalta ei ole varmaan tarkoituskaan, jos tämä kaikki on vain yhtä suurta vitsiä.

Albumin tarttuva, jopa herkkä nimiraita jää sen ainoaksi helmeksi. Heikoimpina hetkinä, kun levy flirttailee ysärihenkisen ja iskelmällisen tanssipopin kanssa, voisi luulla kuuntelevansa Tauskia.

En ole ammatinvalintapsykologi, mutta en olisi lainkaan pettynyt, jos Siitonen ajaisi viiksensä, ripustaisi lippiksen naulaan ja tekisi musiikkia seuraavaksi vaikkapa kokonaan uudella artistinimellä. Konsepti Stigistä iskelmällisenä kantriartistina tuntuu tyhjiin lypsetyltä jo tällä albumilla, vaikka taustavoimissa onkin Matti Mikkolan kaltaisia listahittejä tehneitä ammattilaisia.

46 Levyllä kuulee kaikuja niin kesähiteistä kuin 2000-luvun Suomi-iskelmästäkin, mutta albumimittaan venytettynä vitsi ei naurata.

Video ei ole enää saatavilla

Sanni, niin puhdas.

Levy, jossa kiteytyy nuoruus Helsingin kaltaisessa kaupungissa vuonna 2013.

Joskus kevään puhjetessa kesäksi aloin kuulla julkisilla paikoilla soivissa hittiradioissa kahta kappaletta. Erinin Ei taida tietää tyttö ärsytti minua välittömästi. Kyse oli tietysti omasta ylitulkinnastanikin, mutta en digannut siitä, miten yliolkaisesti ja suoranaisen pilkallisesti biisin kertoja suhtautuu nuoriin naisiin. Vaikka kyse on toki rooliin kirjoitetusta mustasukkaisuuslaulusta, se tuntui halveksivan kaikkea tuolle ihmisryhmälle ominaisena pidettyä pukeutumisesta puhetyyliin. Mietin, että nuoret naiset ovatkin varmaan ainoa sukupuolen ja iän mukaan määritelty porukka, jota saa huoletta ivata. Kaikkihan tietävät, että ne ovat ärsyttäviä ja että niillä on huono maku.

Se toinen radioissa soinut kappale oli erään nuoren naisen, Sanni Kurkisuon, ensisingle Prinsessoja ja astronautteja. Siitä ei ihan alkuun jäänyt mieleen muuta kuin tuo “Ei löytynyt onnea Onnelasta”. Ilmeistä pissispoppia, siis. Biisi jäi kuitenkin mieleen pyörimään. Ja kun sen lopulta kuuli kunnon soundeilla ja keskittyneenä, sen tiesi olevan yksi vuoden parhaista. Aika lähellä semmoista, mitä voisi aavistella tulevaksi klassikoksi. Täysin omanlaisensa, täysin vilpitön, täysin tätä päivää.

Minä en ole muuten koskaan käynyt yhdessäkään Suomen lukuisista Onneloista. Niitä ei ollut silloin, kun olin parikymppinen ja vietin viimeksi öitäni sellaisissa paikoissa, joissa tanssitaan, koska puhuminen on mahdotonta – joissa valomerkin ja niin sanotun ”isojaon” jälkeen tapaa seurata joko pettymys tai virhearvio.

Kaksikymppinen on ylidramaattinen ja elää itse keksityistä tunnemyrskyistä. Sannin kertoja saa mekkonsa riekaleiksi ja alkaa laskuhumalassa hellyttävästi miettiä tahriintunutta viattomuuttaan. Biisin keskeisessä kohdassa Sanni puhkeaa räppäämään vanhenemisesta ja ulkonäköpaineista ja siitä, miten vuonna ’96 hiekkalaatikolla äiti tuli puhaltamaan, jos sattui. ”Kuka puhaltaa nyt?” hän huokaa. Se viiltää niin syvältä, että sydän on särkyä.

Olennaista on olla rehellinen. Nuori ihminen toipuu nopeasti useimmista iskuista, mutta iskuja ne ovat silti. Kuinkahan paljon Prinsessoja ja astronautteja -biisiä on kuunneltu viime kesänä soluhuoneissa puoli kuuden aikaan aamulla? Se on monen ihmisen elämän soundtrackia, ehkä pysyvästi. Se on riittävän hyvä siihenkin.

Olennaista on sekin, että Sotke mut -levyn kakkostähden, tuottaja Hank Solon laahaava biitti on nerokas ja aivan erilainen kuin suomalaisilla poplevyillä yleensä kuultavat jutut. (Hank Solo on hämmentävästi toiminut aiemmin nuorisoheviyhtye Smakin kitaristina, mutta se taas on lopulta yhdentekevää.)

Prinsessoja ja astronautteja aloittaa levyn ja määrittelee sen tavallaan teema-albumiksi nuoren naisen elämästä. Sen teksteissä ensimmäiset parisuhteet päättyvät, jätetään paskaduuni hampurilaispaikassa, sekoillaan ulkomailla ja podetaan identiteettikriisiä. Kulttuuriset viittaukset, erisnimet ja puheenparret, joista läheskään kaikkia en edes ymmärrä, ankkuroivat sen ilmestymisaikaansa. Sillähän ei ole merkitystä, miltä levy kuulostaa edes kymmenen vuoden kuluttua. Voi kuulostaa oikein hyvältäkin. Enemmän epäilyttää, onko minulla vedenpitäviä syitä kuunnella tätä edes nyt. Tulee vähän tirkistelijämäinen olo, ja Facebookissa levyä hehkuttaessaan tietää antautuvansa nolatuksi tulemisen vaaralle. Toisaalta ihmisten pitäisi rohkeammin hypätä mukaan sellaisiinkin tarinoihin, jotka eivät voi olla heidän omiaan. Vain siten voi ymmärtää edes pienen osan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Levyn muutkin hittisinglet ovat erinomaisia. Jos mä oon oikee on periaatteessa keskitempoinen suomipop-kappale, jossa on jälleen herttainen rap-väliosa. Tarttuvan biisin tekee kiinnostavaksi teema ja sen käsittely: tällaisissa ei yleensä lauleta siitä, miten tuntee itsensä kummitukseksi, jonka läpi ihmiset kävelevät kadulla. Siinä kiteytyy urbaani kokemus tavalla, joka ei oikeastaan ole edes kovin ikäkausisidonnaista. Helsingin keskusta on mitä hienoin paikka identiteetin romahtamiselle.

Me ei olla enää me taas on hirvittävän vakava laulu, jonka melodraamaa jyskyvä biitti alleviivaa hienosti. Se ei oikeastaan kerro rakkauden päättymisestä, josta lauletaankin aivan tarpeeksi. Se kuvaa päättyneen parisuhteen jälkeistä muovautumista uusiin rooleihin, ja nimenomaan tämän tapahtumista ensimmäistä kertaa, ensimmäisen oikean suhteen jälkeen. Siksi kertoja joutuu selittämään itselleen kaiken tapahtuvan: mitä se on, miksi näin on. Hän kohtaa entisensä ehkä ensimmäistä kertaa eron jälkeen, ja koko tilanne tiivistyy yhteen loistavasti hahmoteltuun pikkukohtaukseen:

”Marraskuun viima vasten puhaltaa
Helsingin kadut tulvii roskaa
Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat
mutta et tarjoo sun takkia
koska me ei olla enää me”

Tämäkin on identiteettikriisi, mutta ei niin syvällekäyvä. ”Tyttöystävä” ja ”poikaystävä” ovat rooliasuja, jotka voi riisua siinä kuin pukeakin. En ole kuitenkaan varma, olenko koskaan aiemmin kuullut juuri tästä näkökulmasta kirjoitettua poplaulua.

Singlejen ohella levyn parasta antia taitaa olla äärimmäisen vetävään tanssibiittiin sovitettu Dementia, jonka teksti on melko tavanomainen juttu epäröinnistä rakastumisen kynnyksellä. Enpähän vain keksi montaa tänä vuonna kuulemaani kappaletta, joka toimisi paremmin peilipallon alla. Get Lucky ehkä, mutta tämä on ihan erilainen homma, ei rento vaan aika militantti. Tämä varmaankin soisi siellä Onnelassa, kun kaljaa kumotaan ja toisten cooliuspanssareita koetellaan verenmaku suussa.

Kaikki kappaleet eivät ole timanttia, mutta kiitettävän erilaisia keskenään ne ovat, eikä varsinaisia hutejakaan löydy. Kiitos ja anteeksi -esityksestä en ole ihan varma. Levyn ainoa kokonaan räpätty biisi jää kyllä mieleen. Se on äärisarkastista vittuilua jollekin vanhan koulukunnan levy-yhtiösedälle, joka ei ole vissiin ihan ymmärtänyt Sannin musiikillista visiota. Teksti on osuva ja sisältää suorastaan hersyvää kuittailua muun muassa Juha Tapiolle, mutta tunneherkän materiaalin keskellä tämä tuntuu jo turhankin eripariselta. Ja vaikka Sannin melko kotikutoinen räppäys on pienempinä annoksina pelkästään sympaattista ja yksi levyn persoonallisuuden takaavista piirteistä, en ole varma, haluanko kuunnella sitä kokonaisen kappaleen verran.

Millaista kaupunkilaisen nuoren naisen elämä Sotke mut -albumin perusteella sitten on? Ristiriitaista ainakin. Täytyy keksiä oma tapansa olla aikuinen. Täytyy keksiä, miten tulla toimeen sen kanssa, että välillä tekee mieli olla täysin epävakaa ja villi ja välillä mieli olla sylissä. Täytyy kestää kaikenlaista paskaa vähätteleviltä ja tytötteleviltä mulkuilta, mutta toisaalta on mahdollisuus haistattaa mäkkäriduunille paskat, sylkeä takapuolta puristelevien asiakkaiden hampurilaisiin ja lähteä iloisesti leipäjonoon hippeilemään. (No, ainakin on mahdollisuus fantasioida siitä.) On mahdollisuus kokeilla rajojaan, kuten nimibiisin kevytsadomasokistisessa tekstissä, mutta joutuu ehkä oppimaan, että se voi sattuakin.

Tällä levyllä on kyse tästä kaikesta. Omanlaisensa teema-albumi, kuten sanottua. Suurempi kuin osiensa summa.

Ja Henri Salosen tuotantojälkeä ei voi tarpeeksi kiitellä. Suomessa tehdään nykyään hyvää elektronista soundia todella laajalla skaalalla. Salonen on maksimalisti, jonka lähestymistapa on periaatteessa sitä cut & paste -hommaa kuin kaikki trendikäs tällainen nykyään, mutta joka karttaa tyhjän valkoisen huoneen ideaa ja tekee mieluummin isoa musiikkia. Biisien emotionaalista vereslihaa uskalletaan alleviivata muun muassa dramaattisilla kosketinintroilla ja -välikkeillä, joissa kenties kuuluu hyvällä tavalla tuottajan metallimenneisyys.

80 Aika harvoin tulee vastaan popalbumeita, joilla on haluttu ja osattu sanoa jotain. Joilla on persoona eikä vain kohderyhmää. Tämä on sellainen.

Video ei ole enää saatavilla

Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Näin sitä ollaan! Ozzy Osbourne eksistoi.

Antti Hurskainen hamuaa Ozzytekstillään totunnaisuuksien ja itsestäänselvyyksien tuolle puolen ja tulee luoneeksi varsin toimivaa kirjallista esseistiikkaa.

”Ozzyteksti on kirjallisuuden laji.” Näin lukee Antti Hurskaisen alkusyksystä ilmestyneen esikoisteoksen takakannessa. Kuudesta itsenäisestä, keskenään moninaisesti risteävästä esseestä muodostuvan kokoelman tavoite on kunnianhimoinen. Se haluaa kaivautua syvälle – läpi tavanomaisen rock-biografian, ohi musiikkitieteellisen tietokirjan, yli paljaan kritiikkitekstin; kulkea kohti kaunokirjallisia päämääriä subjektin kokemuksen kautta – lyhyemmin: olla kokonaista, pohdiskelevaa esseistiikkaa.

Tätä pyrkimystä vasten aihevalintaa voidaan kaiketi pitää rohkeana. Eikö jotenkin kunniakkaampaa olisi syventyä vaikkapa Baudelairen runouteen tai esimerkiksi analysoida nyky-Venäjän demokratiakehitystä suhteessa kotimaiseen maahanmuuttokriittisyyteen? Miksi valita esseekokoelman aiheeksi moninkertaisesti banalisoitu rock-reliikki, heavymetallin esi-isä, entinen konservatiivisen arvomaailman ”vaarantaja”, sittemmin maailmanlaajuiseksi ”mattinykäseksi” muotoutunut ja kristillis-republikaanisen presidenttivaalikampanjan maskottihahmoksi päätynyt tosi-tv-zombie?

Juuri siksi. Siksi, että valitsemalla aiheekseen Ozzy Osbournen Hurskainen paitsi porautuu kohteeseensa odottamattomista tarkastelukulmista, monitahoisesti haastaen ja polemisoiden, asettaa hän samalla itsensä subjektina kiinteäksi osaksi tulkinnallista ja tarinallista kaarta. Ennen kaikkea kuitenkin osoittaakseen kuin tiedostamattaan sen, että sisältökohteen valinnalliset perusteet ovat lopulta epärelevantteja kysymyksiä esseistiikan onnistumisen tai epäonnistumisen kannalta. Tämän hän kertoo aihevalintansa ohella myös metatasolla kohdealueensa sisällöllisten käsittelytapojen kautta. Ja kuitenkin: valitulla aihepiirillä on mitä suurin merkitys kirjoittajalle itselleen – merkitys, jonka hän puun juuriston eri haarojen kautta kokoaa lukijalleen yhtenäiseksi, ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Tuon samaisen puun kuoren – eräänlaisen pintatason sisällöllisen aineksen – muodostavat pohdinnat musiikista, lyriikasta, henkilöhahmoista, populaarikulttuurin ilmiöistä ja kirjoittajasta kokevana subjektina. Puun monipolvisessa oksistossa täsmentyvät edellä mainittujen ylätason nimittäjien haarautuminen kielen, kirjallisuuden, kulttuurin, antropologian, semioottiseen koodiston, filosofian, estetiikan, kritiikin ja miksei psykologiankin käsittelytavoille alisteisiksi. Edeltävät tiivistyvät lopulta puun ytimessä, Hurskaisen antautuessa parhaimmillaan jopa ontologisiin ja eksistentiaalisiin pohdintoihin, sekä hänen pyrkiessään kuin varkain – joko tiedostamattomasti tai asiasta hyvinkin tietoisena – kohti itsetulkitun intersubjektiiviseksi julistamista. Ja kaiken tämän keskellä: kirjoittaja kastelee puutaan vailla minkäänlaisen pakkoakateemisen, käsite- ja kapulakielisyyksiin sortuvan teoretisoinnin suoja-asua.

Kokoelman yhtenäisyyden kannalta sisällön tekstuaalis-kuvallisen ja historiallisen käsittelykaaren voi tiivistää sanaparin Black Sabbath alle. Pitkin matkaa palataan vähintäänkin viittaustasolla tuohon monia superlatiivisia määreitä itseensä populaarimediakontekstissa sisällyttäneeseen yhtyenimeen, mutta Hurskaisen teksteissä viittaussuhteiden relevanssi on aina perusteltu ja alisteinen syvemmälle tulkinnalliselle ja arvoarvostelmia sisältävälle käsittelytavalle. Keskeistä on joka tapauksessa se, että kirjoittaja pyrkii tarkastelemaan kohdettaan sekä totunnaisesta poikkeavalla tavalla että ennen kaikkea pyrkimään ilmiöiden ja kanonisoitujen kuvastojen taakse – taiteen ja olennoimisen ontologisiin ytimiin.

Pyrkimyksessään Hurskainen osoittaa lähes nietzscheläisen ehdotonta ankaruutta ja toisaalta olemisen syvimmän olemuksen ja ajassa olemisen suhteiden paljastamisen halua. Näin on erityisesti avausesseessä Black Sabbathin gospel, jossa kirjoittaja-kokija haastaa; asettaen dialektikon tapaan teesikseen väittämän Black Sabbathin näkemisestä ensisijaisesti totutusta, historiallis-yhteiskunnallisessa julkikuvassaan aluksi pahaksi tulkitusta, sittemmin populaarikulttuurisesti pahan kuvaston viihteellistäjän roolistaan poikkeavasti, ankarana kristillisyyden ilmentäjänä. Yhtyeenä, jonka lyyristä sanomaa on luettava raa’alla, aukottoman kirjaimellisen tulkinnan otteella. Vasta siten tekstin, musiikin ja visuaalisuuden on lupa ilmentyä aidosti paljaana ja kokonaisena. Vasta siten on lupa ymmärtää yhtyeen sanomaa taiteen, yksilön ja yhteiskunnan kannalta. Vasta siten on lupa antautua filosofiselle entiteetille Ozzy Osbourne mielikuvien, henkilöhahmojen ja ilmiöiden takana. Vasta siten on lupa luoda ”ozzykerronnallista” eheyttä narratiiville, joka huipentuu esseessä Mustan renessanssi.

Video ei ole enää saatavilla

Ankara Hurskainen on myös konkreettisemmalla, populaarimmalla tasolla, ruoskiessaan näkymätön kriitikon viitta harteillaan kohteidensa, sekä niihin liittyvien oheisilmiöiden epäonnistumisia. Heikoimpina hetkinään hän onkin vaarassa luisua kohti parjaamiansa geneerisen rock-kirjallisuuden muotokielisiä ilmaisutapoja, mutta onnistuu aina lopulta johtamaan sekä perustelunsa että kertomuksellisuutensa kohti teoksen kokonaisuuden kannalta oleellista kirjallista ja sanomallista ydintä. Eikä näitä vaaranpaikkoja mahdu matkalle onneksi kovin monta.

Välillä Hurskainen tosin tekee yleistyksiä, joista paljastuu kirjoittajansa ääni sukupolvensa edustajana. Näin on esimerkiksi hänen tulkitessaan ja arvottaessaan hieman yksisilmäisesti 1980-lukulaista musiikkikehitystä. Paikoin myös harmittaa Hurskaisen ehdottomuus nähdä tiettyjen referenssiartistien taiteellisessa olemassaolossa ainoastaan negatiivista – tässä näkökulmaa ei haluta kääntää. Jälkimmäisen antaa kuitenkin anteeksi, paitsi kattavan perustelutasonsa vuoksi, ennen kaikkea siksi, että kyse on koko teoksen kannalta myös tyylillisestä, kerrontaa ohjaavasta seikasta.

Sen sijaan omaa 1990-lukulaista nuoruuttaan pienen paikkakunnan asukkaana – juuri ennen globaalisti digitalisoituneen viestin- ja medianvälityksen murtautumista koko kansan itsestäänselvyydeksi – Hurskainen kuvaa suorastaan hersyvän tarkasti havainnoiden. Näin erityisesti esseessä Elävänä huoneessa, jossa kirjoittaja-kokija onnistuu tiivistämään synteesinomaisesti edustuksellisuutensa yhtenä erään populaarimusiikillisten sukupolvien ketjun viimeisistä edustajista, juuri ennen kaiken kuviteltavissa olevan saavutettavuutta modernien kommunikaatiovälineiden avulla.

Kuvatessaan aikaa, joka tarjosi tilaa mielikuvitukselle, saavuttamattomilta tuntuville haaveille, äänilevyjen ja julisteiden fetissiluonteille ja kaikelle sille kokonaisvaltaiselle kokemukselle, josta jokainen tuleva sukupolvi kirjoittajan teinivuosien jälkeen on lopullisesti, tai ainakin osittain pysyvästi irtirepäisty. Aikana, jolloin kaikki on saavutettavissa ilman erillispyrkimystä. Erityisen onnistuneeksi ja universaaliksi itseanalyysin tekee lopulta se, ettei Hurskainen edellä kuvatusta romanttisesta suhtautumisestaan huolimatta suostu liittymään nostalgikkojen ja retrokkien menneitä aikoja haikailevaan valituskuoroon, vaan näkee historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden mahdollisuuksina – variaatioina kokemuksen eri puoliin.

Kuin pisteenä iin päälle, onnistuu Hurskainen aution saaren levyvalikoiman tematiikkaa ruotivassa lopetusesseessään Into the Void ja autio saari vetämään yhteen kokoelmansa sisällöllisen ydinluonteen, pohtiessaan musiikillisen kokonaistaideteoksen transsendentaalia luonnetta ja onnistuneimmiksi kokemiensa teosten metatasollisia piirteitä. Samalla hän tuntuu tavoittavan myös jotakin yleisempää: piirtämään havainnekuvan yhtäältä niin merkityksellisten taideteosten luonteesta kuin onnistuneiden taide-elämysten perusteistakin.

”Musiikin taika on kuitenkin sula mysteeri, ei maailmamme kaltaiseksi pelkistyvä toinen maailma.” (Antti Hurskainen: Ozzyteksti. Savukeidas, 2013. Sivu 180).

Video ei ole enää saatavilla

John otti Lennon, Paul McCartney.

Kynnys uusilla kuvioilla työskentelyyn on matalampi, jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus.

Valitettavinta The Beatlesissä oli, kuinka he löysivät kyvyn puhua asioista niiden oikeilla nimillä vasta lakattuaan olemasta. Elämänkokemus, -syvyys ja -raadollisuus ilmaantuivat avaintekijöiden teksteihin heidän musiikkinsa kirkkaimman apsiksen jo mentyä.

Paul McCartneyn ura on aina tuntunut tämän seikan välttelyltä tai löysäkätiseltä korjailulta, mutta hän on kehittynyt, hitaasti. Maalatessaan kuvan itsestään pornolehti-scoundrelina, joka voisi toimitella huumekuriirin hommia svengaavassa Lontoossa, tapahtuu se viimein 71 vuoden ajan harjoitellun kasuaalilla tyylillä. Mutta samalla hän on yhä sama vanha, stiff upper lipin soukalla pitävä McCartney, joka voisi yhtä hyvin kronikoida lakonisesti virkamiehen päivärutiineja.

1970-luvun tilinteoissa roolien piti olla selvät. Niceguy-Dämmerungin jyllätessä McCartneyn aisaparilta kuuluikin odottaa neuroottisen hermoraunion käytöstä. Yllättävimmän vartiopaikan otti Macca itse, poroporvarilliseen elämään farmilleen asettuen, epätahdikkaasti mediassa esiintyen ja ennen kaikkea arkisen viihteellisyyden ja viitteellisen pyhyyden poptähtikliseitä väläytellen. Levyjen taso on vaihdellut, mutta tuntuu että todellisen rentoutumisen oppimiseen muusikolta on kulunut neljä vuosikymmentä.

Näistä lähtökohdista New on levy, jonka ei tarvitse tehdä kovin kummoisia temppuja vaikuttaakseen tuoreelta. Jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus, hänellä tuskin on varaa valittaa kaikkien korttien olevan jo esillä ja pintapuolisetkin koristelut antavat kaivattua lisäväriä. Tuottajatiimistä löytyvät Ethan Johnsin ja Paul Epworthin kaltaiset preesensit. Kannen Maurizio Nannucci -pastissi sopisi mainiosti viimeisimpään Coldplay– tai Arcade Fire -levyyn. Lista levyn promootiokanavista löytyy selaimesi kirjanmerkkipalkista.

Tiivistettynä kyseessä on vanhan miehen nuorekas levy, jonka tuotantoarvot eivät kuitenkaan pysty peittämään sitä, että artisti on ylittänyt jonkin lopullisen rajan, jonka jälkeen kosketus tähän päivään on vain viitteellinen, eikä Maccan tekstien tyypillinen nostalgia esibeatlesiaanisiin aikoihin ainakaan helpota asiaa. New’n lähin paralleeli onkin toisen britti-ikonin tänä vuonna julkaisema levy. David Bowien Next Dayn ilmestyttyä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen oli pakko todeta, ettei kyse ollutkaan enää parin vuosikymmenen etumatkasta. Se toinen, sodanjälkeinen Englanti, josta nämä muusikot ponnistivat, on nyt valovuosien päässä, lähes jotain arkaaista.

New’n pelastajaksi koituukin McCartneyn kyky säveltää edelleen kappaleita, jotka ovat pieniä voimalaitoksia. Ne ovat periaatteessa uusia Beatles-kappaleita, mutta mitä siitä, koska täsmälleen sitähän te oikeastaan haluatte? Levy alkaa soap box derby -vaivattomuudella rullaavalla rockerilla Save Us, jonka painovoiman perässä seuravat On My Way to Work ja New’n parhaimmistoon lukeutuva Mark Ronson -kollaboraatio Alligator. Ronsonin tyylitajun retrotietoisuus projektiin tuotuna on yhdistelmä, jonka ei pitäisi voida pettää. Yllättäen toinen hänen tuottamistaan kappaleista, nimibiisi New, osoittautuu kuitenkin albumin laiskimmin matelevaksi kappaleeksi, joka on ollut kotosalla kun pannukakkua on tarjoiltu. (Usein. Englantilainen keittiö vain toimii sillä tavoin.)

Täydellistä koheesiota olisi kai turha odottaakaan. Pahasti harhaan mennään Queenie Eye -muistelossa, jonka kohdalla nostalgia muuttuu schmaltziksi tavalla jonka vain McCartney hallitsee; se on pikkupoikana lehdenjakamisesta tienattu viidenpennin kolikko, joka myöhemmin polttaa reiän kantajansa taskuun. Niin se käy. Hämärä r&b-raita Appreciate olisi tullut kenties parempaan käyttöön Justin Timberlaken diskografiassa (mutta mietin jälleen myös Bowieta ja sellaisia 1990-luvun virhearviointeja kuin Sex & the Church).

Sitten McCartney II:n ei Macca muuten ole yrittänyt yhtä paljon kuulostaa tyhjenevältä heliumpallolta. Hänen kokoluokkansa artistille tämä erhe on levyn inflatorisin hetki ja se tapahtuu blimppi mittakaavanaan. Ryskyvässä väliosassa luulen kuulevani Lennon-lainan. Myönnetään, The Beatles on liian ubiikki ja yhtä hyödyllistä olisi etsiskellä albumilta piiloviittauksia siihen, että Paul on sittenkin elossa.

Mitä hän ilmeisesti on! New’n loppupuoli soljuu harmittomasti. Everybody Out There voisi trimmaammisella olla vielä voimakkaampi iskusävelmä areenalla esitettäväksi. Ja jos Hänen Korkeutensa vielä joskus suostuu laskeutumaan areenalta alas kansan pariin ja poikkeamaan intiimeihin klubiolosuhteisiin oluelle sekä parille (kovasti rakastamalleen) jointille, hän voisi esittää asiakaskunnalle Hosannan – pienen ja vaikuttavan psykedelialurituksen. Biisi on nimittäin parasta beatlesiä sitten Beatlesin. Siihen toteamukseen lienee viisainta päättää arvio, jonka aiheena piti olla artisti nimeltä Paul McCartney.

66 McCartneyn ikäiselle artistille New on uljas, laatutietoinen suoritus, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö kiinnostavampaa materiaalia olisi hänen perillistensä ja perillisen perillisten toimesta julkaistu tänäkin vuonna levykaupalla. Mutta kuunnelkaa levy, jos haluatte puraista hieman vanhaa munkkia!

Video ei ole enää saatavilla

Spekti, diktaattori, mies ja komee.

Spekti yrittää esiintyä kaupunkilaisempana vaihtoehtona Petri Nygårdille.

Aloitetaanpa kolmella tekstinäytteellä. Kaksi seuraavista lainauksista on Spektin Diktaattorimies-albumilta, yksi on kotini lähellä sijaitsevan yläkoulun poikien vessan seinältä. Arvaatko mikä?

1.”Sä oot homees
ja mä oon niin komee”

2.”Jee, sä taidat olla sokee,
josset sä nää et mä oon makee”

3.”Työttömän duunii on olla kade
ja intissäkin olit varmaan spade”

Kysymyksenasettelu on tarkoituksellisen harhaanjohtava.

Yksikään edellä listatuista tekstinäytteistä ei ole finninaamaisen teinipojan rustaama, ne ovat kaikki Spektin soolodebyytiltä. Ne kertovat olennaisimmin albumilta välittyvästä mielenmaisemasta. Mutta toisaalta mitä muutakaan olisi voinut odottaa mieheltä, jonka toistaiseksi tunnetuin kappale, Trilogian Nyytit (2005), kertoo… no, ainakaan se ei kerro folioon käärityistä kasviksista.

Musiikkivideoillaan, promokuvissaan ja levynsä kansilehdessä Spekti esittää univormuja käyttävää yksinvaltiasta. Roolihahmo jää vain visuaaliseksi tempuksi, sillä introa lukuun ottamatta sitä ei hyödynnetä levyn teksteissä. Se on pelkkä ulkokohtainen markkinointistrategia, jotta Spektissä ja hänen musiikissaan olisi jotain mieleenpainuvaa ja massasta erottuvaa.

Se on jonkinmoinen pettymys, sillä mieluummin sitä kuuntelisi riimejä kirjarovioista ja kivitystuomioista kuin tuhanteen kertaan kuultuja heittoja omasta ylivertaisesta kyvystä kestää alkoholia. Hahmona esimerkiksi junttimainen Petri Nygård on Spektin diktaattorilarppausta selkeästi mietitympi ja yksiulotteisuudestaan huolimatta myös viihdyttävämpi.

Musiikillisesti Diktaattorimies on tanssipoppiin kallellaan olevaa klubiräppiä. Ainoaksi valopilkuksi jää Heavyweight DJ’sin tuottama Vinkkii DJ:lle, mutta kappale kompastuu siihen, että se on tekstillisesti päivitys Petri Nygårdin Vitun suomirokki -hitistä (2000). Muovisine syntikkasoundeineen valtaosa albumista kuulostaa makuuhuonetuottajien ensimmäisiltä klubiräppikokeiluilta, vaikka levyllä on mukana radiohittejä tehneitä ammattilaisia, kuten esimerkiksi MGI.

Luonnollisesti Diktaattorimies olisi helppo ohittaa kömpelönä vitsinä, mutta tahattomasti se tiivistää jotain olennaista Suomesta vuonna 2013.

Aikuinen mies esittää hirmuvaltiasta ja poseeraa kameralle kunniamerkkien täyttämässä univormussa. Hänen musiikkivideoillaan esiintyy juorulehdistä tuttuja tv-juontajia ja urheilijoita. Makeisvalmistaja palkkaa hänet mannekiinikseen kiertämään Suomen suurimpia kauppakeskuksia, koska haluaa maistattaa lapsille uutuusmakujaan. Pikkulapset jauhavat karkkeja, mies esittää heille alkoholinkäytön ylistyslauluksi kirjoitettua radiohittiään.

Tuo ei ole fiktiota, tuo on täyttä totta.

20 Spekti voisi toimia YouTube-hahmona, sillä Diktaattorimiehen perusteella hänestä ei ole albumeita julkaisevaksi artistiksi. Levy on musiikillisesti iloton ja luotaantyöntävän lapsellinen.

Video ei ole enää saatavilla

Antaudu pöhölle! Arcade Fire ja James Murphy.

Onko Haiti haitten äiti? Mitä kaksi 2000-luvun valovoimaisimmista projekteista saa aikaan yhteisvoimin tuplalevymitassa? Vatsapöhöä?

Ensimmäisen levyn avaava piiloraita mukaan lukien 85 minuuttia – eikö tämä nyt mene jo vähän yli näinkin suurieleiseltä bändiltä? Ei sovi toki unohtaa, että kolmen vuoden takainen The Suburbs oli sekin helposti yli tunnin mittainen, mutta pakollinen paluu kultakantaan Neon Biblen arveluttavien ylilyöntien jälkeen. Sekään ei ollut yhtenä palana kovin helppoa sulattaa.

Mutta taasko vaahterasiirappia on terästetty aivan väärillä aineilla? Ennen nimikkokappaletta kuulija saa yrittää selvitä kymmenen minuutin haukotussessiosta, kun piiloraita käy läpi erilaisia tylsistyttäviä takaperin soitettuja nauhakeloja.

Sen kymmenen minuutin jälkeen toki päästään heti levyn parhaimpaan osaan: nimikkokappaleen synkkään, vuorovesiaallon lailla vellovaan laajakangasdiskoon polyrytmeineen. Se toimii sekä tuottajan että bändin vahvuuksien mukaisesti ja kasvattaa odotuksia hurjasti.

Lopputulos on eritoten miksauksensa ansiosta tyrmäävimpiä asioita tämän yhtyeen tuotannossa. Butlerin toistaessa ”Just a reflection!” -iskulausetta kaoottisen täyteen ahdetun taustan yllä on helppoa muistaa, miksi Arcade Fire iski alun perinkin kovaa. Mutta ei se tältä ole koskaan ennen kuulostanut – Reflektorin bassotaajuudet aiheuttavat tälläkin hetkellä ongelmia lähimmälle mannerlaattojen liitoskohdalle.

Ensimmäinen levy jatkaa korkealla tasolla vielä jonkin aikaa. Nyrkkisääntönä pidettäköön sitä, että mitä uskaliaampia ideoita yritetään, sen parempia tulokset ovat. We Existin groove ja nyökyttelyä aiheuttava väliosa sekä Flashbulb Eyesin ylikaiutettu dub-reggae, jonka en ikinä olisi uskonut toimivan, vangitsevat luovuudellaan. Lopputulokset ovat jotain niin arvaamatonta ja hienoa kuin olisi voinut toivoa.

Poikkeuksiakin löytyy yksi: Here Comes the Night Time I:n viettämä Karibian-loma kuluu osittain vaivaannuttavasti saarnatuolissa, enkä vieläkään osaa suhtautua lopun rytmirynnäköintiin kovin positiivisella tavalla.

Tuo fuusio toimii viehättävän odottamattomilla tavoilla, mutta ei tarjoa yhtä helppoa sisäänpääsyä. Sekä Arcade Firen että LCD Soundsystemin kappaleet ovat lähtökohtaisesti tuntuneet tähtäävän jo ensikuuntelun tuomaan tyytymykseen, mutta Reflektorin usvainen ja erilainen äänimaailma ei salli tuota helppoa temppua.

Jos kuuntelisi instrumentaaliversion tästä kaikesta, olisi haastavaa tunnistaa tekijöitä. Rytmit ovat moniosaisia ja korostetumpia, syntetisaattorit humisevat kaikkialla, ja pienimmätkin hetket kastetaan kaikuefekteihin. Se kuulostaa pehmeältä ja loputtoman moniulotteiselta.

Ei sillä, että Arcade Fire olisi kuulostanut DFA:n lippulaivayhtyeenä tällaiselta – jos pitäisi nostaa yksi nykylevy tämän rinnalle, se on pakostakin Panda Bearin Person Pitch, jonka dub-vaikutteinen narkoosi tuotti samankaltaisen pohjattoman kaivon. Lisätään tähän valikoituja elementtejä Remain in Lightilta ja Disco Not Discolta ja lopputulos kantaa melkoisen transformatiivista viittaa, vaikka biisimateriaali ei kauttaltaan olekaan samalla tasolla kuin ennen. Ensimmäisen levyn tarjonnasta löytyy loistoa, mutta puoliväliin päästyään Reflektor alkaa hieman ontua.

Parhaimmillaan musiikki kuulostaa kuitenkin aivan loistavalta. Aluksi Ready to Startin, Keep the Car Runningin tai Neighborhood #3:n tempoisen energialatauksen puuttuminen voi hidastaa Reflektoria, mutta tämä äänimaailma palvelee uutta materiaalia paremmin – nyt ei haeta yksinkertaisia ja halpoja kicksejä. Välillä äänimaailma aiheuttaa jossitteluakin, sillä mennessään täysillä tanssipuolelle (Afterlifen) se on vastustamaton; kymmenenkin kuuntelun jälkeen huomaa uusia yksityiskohtia.

Keskitempoisuutta palvovan järkäleen ensimmäiset kuuntelut kuluvat musiikin avaamiseen, eikä Win ei tunnu olevan sanoittajana kiinnostunut tuomaan mitään uutta peliin. Päinvastoin, teksteistä löydettävät monet töppäykset viittaavat, että laiskasta itseriittoisuudesta on siirrytty jo taantumukseen. Butle on yhä selkeä keulakuvahahmo aina hieman ärsyttävine, ylidramatisoituneine elkeineen. Regine Chassagne on tiputettu pitkälti taustalaulajaksi, eivätkä hänen useimmiten ranskaksi laulamansa osuudet tuo levylle muuta kuin noloja ja – tässä kohtaa sanavalinta on juuri oikea – tekotaiteellisia hetkiä.

Reflektoria on helppo suomia lannistavan banaalien sanoituksiensa takia, mutta mitä enemmän musiikillinen anti pääsee ihon alle, sitä enemmän yläasteen riimittelyopastakin voi sietää. Tämä on jälleen yksi Murphyn suurista kontribuutioista, sillä en vihaa yhtä ainoaa levyn kappaleista. Useat tylsistyttävät, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Bono-vertauksilta ei Butlerin kohdalla voi vieläkään välttyä, ja lopulta noiden kahden solistin vahvuudet ja heikkoudet ovat identtisiä. Taustalla soittava bändi joutuu osavastuuseen niin tähtihetkistä kuin rimanalituksistakin – suurieleisyys voi olla varsin anteeksiantamatonta, jos kokonaisuus ei toimi. Onnistuessaan musiikki vetää Butlerin useimmiten takaisin maan kamaralle… tai ainakin pois kanttorinpenkiltä Black Arkin syövereihin nauttimaan nauhanpuhdistusnestettä, jonka vuosikerta vaikuttaisi oikein hyvältä.

Muuta huonolle puolellekin kallistutaan usein, ja arviolta vain puolet levystä selviää hyvin arvosanoin. Mitä enemmän nojataan jo katettuun maastoon, sitä kehnommin käy. Ärsyttävän triptyykin muodostavat Normal Person, You Already Know ja Joan of Arc piinaavat ensimmäisen levyn loppua. Ensin mainitut ovat täynnä feikkilive-ääniefektejä ja viimeksi mainittu on Arcade Firea automattiohjauksella. Jo nimensäkin puolesta itseparodian puolelle tipahtava yritys kuihtuu, kun pari askelta liian laahaava rytmi ja Chassagnen turhat osiot vievät sen ensimmäisenä puhtaasti miinusten puolelle.

Toiseen levyyn päästäessä tunnelma hiljenee ja haasteellisuus kasvaa. Valitettavasti uusien kiintoisien soundienkin koristelemana tylsät biisit ovat vain tylsiä biisejä. Pornon minimalistinen tausta jättää laulajan melko yksin sanojensa kanssa, ja kuten niin usein ennenkin, Butler upottaa sen syvälle suohon voivotellessaan. Pikkupoikien pornonkatselu ei vain ole teema, jonka varaan kukaan voisi rakentaa omaa weltschmerziään.

Myös ylipitkä Awful Sound kaatuu typerryttävän yksinkertaiseen sanoitukseen. Vaikka ärsytyskynnys ei ylity, Here Comes the Night Time II on mitäänsanomaton, eikä It’s Never Over ei tunnu riittävään inspiroituneelta käyttääkseen seitsemää minuuttia kokonaiskestosta.

Mutta juuri niiden vähäisempien hetkien takia Afterlife saa tilanteestaan kaiken irti, pompaten Arcade Firen koko tuotannon helmien joukkoon. Se on levyn tanssittavin kappale, täynnä suoria koukkuja, ja erittäin todennäköinen fanisuosikki. Supersymmetry taas on noin viiden minuutin kaunis balladi, jonka loppuun on syystä tai toisesta haluttu liittää yli kuusi minuuttia nauhankelausääntä. Se ei myöskään toimi soitettuna yhteenlevyn aloittavan piilobiisin kanssa, joten Reflektor ei ole paras teemalevy sitten The Wallin.

Alun ilotulitus jäi siis pitkälti sattumaksi. Jos heikkoja hetkiä olisi karsittu hieman rankemmalla kädellä ja paljon puhutuista ”viidestäkymmenestä kappaleesta,” jotka bändi oli nauhoittanut levyä varten, olisi poimittu muutama hiotumpi veto, Reflektor voisi nousta paljon korkeampiin sfääreihin – nyt se on eritoten alkuvaiheissaan parhaimmillaan tyrmäävä, mutta yhtä usein myös vaivaannuttava tai turha. Uusia suuntia aukeaa, mutta järkevä editointi olisi tuonut lisää aidosti vangitsevampia hetkiä ylipitkälle levylle. James Murphy ansaitsee toki tuotantokoppinsa puolelle jälleen kerran lisää ylistystä, mutta vain Reflektor, Flashbulb Eyes ja Afterlife saavat kappaleina samaa.

64 Reflektor on ajoittain onnistunut mutta turhauttavan epätasainen yritys muuttaa Arcade Firen tyyliä. Sen huippuhetket pystynevät pehmentämään bändiä hylkivien ihmisten mielipiteitä, sillä parhaimmillaan tämä on jotain aivan muuta ja paljon kekseliämpää kuin mikään mitä bändiltä on aiemmin kuultu. Puoli tuntia vähemmän olisi kuitenkin riittänyt ja heikompi materiaali lyö levylle leiman, jossa lukee menetetty tilaisuus.

Video ei ole enää saatavilla

Ektro

80 Jos psykiatri-runoilija-ex-ministeri Claes Andersson olisi kolmekymppinen vuonna 2013 ja hokisi kaoottisen avaruusäänikylvyn päälle akateemisen helsinkiläisellä aksentillaan ”homosexuella… zigenare… alkoholister…” vaikkapa Kiasmassa, voisin jo kuvitella mielessäni ne Ulla Appelsinin tuohtuneet kolumnit. Mutta mitä ihmettä, noista Anderssonin sanoistahan on jo liki 50 vuotta. Miksi kukaan enää ärsyyntyisi 1960-luvun avantgardesta, jota nykyään muistellaan lähinnä nuorison viehättävänä ajanvieteprojektina (”olihan se hienoa kun Vanhaa vallattiin”) tai taistolaisten kiusallisena älämölönä? No, aikana jona jälkeenmainitun kaltainen yhden aatteen autuuteen uskova nuorisoliike valtaa otsikoita ja yhteiskunnan hyljeksittyjä halutaan kauniista puheista huolimatta hutkia ojiin, varmasti aika moni. Siksi Sähkö-shokki-illan näennäinen keskeneräisyys ja abstrakti törmäily kuulostaa äärimmäisen anarkistiselta ja modernilta. Alun perin teos oli osana taiteilija Eino Ruutsalon Valo ja liike -näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä vuonna 1968. Interaktiivisuutta ja kokemuksellisuutta painottaneen kokonaisuuden oheisnumerona nähtiin syntetisaattoreiden ihmemiehen Erkki Kurenniemen vempeleistä ja runoilijaduo Anderssonin sekä Kalevi Seilosen sanantaiteesta koostunut pläjäys, jonka kapellimestarina toimi jazz-visiiri Otto Donner. Yleisömenestykseksi nousseesta Sähkö-shokki-illasta ei tietenkään ole tallella yhtään äänitettä, pelkkiä kuvia. Mutta, kuin levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon keskeneräisyyden filosofiaa palvellen, sen harjoitukset tarttuivat kyllä nauhalle. Mikään valmis teos Sähkö-shokki-ilta ei siis ole, mutta muistiinpanojen, luonnosten ja kokeilujen dokumentaationa mitä hienoin ajan kuva. (Mikael Mattila)

AlunaGeorge – Body Music

Island

79 Lontoolainen AlunaGeorge nimettiin viime vuonna Brit-ehdokkaaksi, jonka lisäksi yhtye sijoittui BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä toiseksi. Tätä debyyttilevyä edeltävät julkaisut olivat viileää ja jännittävää – jopa sensuellia – mutta helposti omaksuttavaa popstepiä. Yhtye kuulosti nykypäivältä ilman oman muka-eksentrisyyden ja tavattoman taiteellisuuden uuvuttavaa itsekorostusta. Levyä edeltäneet kappaleet ovat edelleen kertakaikkisen hienoja – Massive Attack ja Sugababes ja Aaliyah sädetettynä nykypäivään ja dipattuna jäätelötiskin karkkirakeisiin. Albumin rungon muodostavat juuri nämä kappaleet. Onko tämä sitten hyvä vai arveluttava asia riippuu täysin siitä, oletko kuullut yhtyettä aiemmin. Levy käynnistyy huolestuttavasti uudella, läpeensä verettömällä kappaleella, joka on yhtyeen uran huonoin. Vanhat kappaleet kuitenkin ihastuttavat edelleen, ja loput uusista kappaleista toimivat huomattavasti paremmin. R&b:n takkia lainaan halajavia poppaavia post-modernisteja on pohjoinen pallonpuolisko täynnä, mutta harvalla heistä on tällaista luontevuutta, tyylitajua ja melodiakorvaa. AlunaGeorge tarjoaa värikkäämmän, tuhdisti popimman ja seksikkäämmän vaihtoehdon harmaan sävyillä maalaaville, ilottomille uuden r&b:n airuille. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bardo Pond – Peace On Venus

Fire Records

68 1960-luku on myytti, jota rakkaampi rockmuusikoille on ainoastaan tuon myytin purkaminen. Idealismin ja eksoottishakuisen metafilosofian jälkeisestä romahduksesta, uudesta pimeästä ajasta, hippikolikon b-puolesta ja kollektiivisista ”pahoista viboista” on tehty toisintoja stoner-bändin jos toisenkin toimesta. Jos Bardo Pond keksiikin tällä levyllä uudelleen pyörän, on se heksagrammin muotoinen, tehty ihmisluista, eikä sillä voi ajaa. Eli tuloksena on tavallista eksentrisempi, spiritistisen tumma psykedelialevy, joka toimii kuuntelukokemuksena melko harvassa tilanteessa. Kuten sanottu, on vastaavia viritelmiä kuultu ennenkin, mutta retrovaikutteilla pelaavista nimistä poiketen Bardo Pondin vahvuus on ennenkin ollut se, että bändi tuntuu tietävän paremmin kuin moni muu yhtye, miltä paha trippi tuntuu ja onnistuu myös kuulostamaan siltä. Melko erilaisella spektrillä operoivan Spacemen 3:n tavoin Peace On Venusilla tavoitetaan ilman turhia tehokeinoja jotain yhtä aikaa hyvin raskasta, melankolista ja kaunista. Mittaa levyllä riittää sekavasta illasta armahtavaan aamuun. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Jay – Abandoned Apartments

Grand Palais / Modulor

67 Nuotin vieressä olevan nuotin vierestä hoilotteleva Jeremy Jay yhdisteli uransa alussa kirjastontäti-indiepoppia ja villaneule-rock’n’rollia tavalla, joka saa jokaisen Jonathan Richman -fanin sydämen väräjämään. Edellisellä albumillaan Dream Diarylla (2011) Ranskassa majaileva amerikkalaisartisti alkoi kuorrutella yksinkertaisia popsävellyksiään Pulp-henkisillä halpissyntikoilla. Abandoned Apartmentsilla Jay vie synteettisen äänimaisemoinnin vielä askelen pitemmälle; levyn nokturnaalinen tunnelma tuo ilmavuudessaan ja askeettisuudessaan mieleen Chromaticsin viimevuotisen Kill for Loven. Vuoden parhaimmistoon kuuluvalla Covered in Ivy -kappaleella kaikki on kohdallaan, mutta jo ennen levyn puoliväliä Jay alkaa menettää otteen kuulijasta. Liian moni kappaleista jää haparoivaksi yritelmäksi, ja sävellysten melankolinen flegmaattisuus alkaa ennen pitkää kääntyä itseään vastaan. Parhaimmillaan Abandoned Apartments toimii kuitenkin niin hyvin, että mielellään Jaylta kuulisi vielä toisenkin tällä reseptillä tehdyn levyn. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – No Blues

Wichita

29 Los Campesinosin uusimman albumin energiapotentiaali muistuttaa ns. sombreromallia. Sen musiikillinen pohja kattaa valtavan määrän alaa ja tyylikeinoja, sen keskiöstä nousee lopulta vain yksi kapea huippu, ja koko rakennelma kantaa nollavarausta (sisällä oleva tyhjä tila mukaan lukien). No Bluesin onttouden topologian päihittää ainoastaan Tom Campesinos! ja tämän lyriikkakynä, joka musteen sijaan on luultavasti täytetty Wite Outilla (muistatteko, se valkoinen tahma joka soveltui virheiden korostamiseen konekirjoitusliuskoissa niiden peittämisen sijaan sekä imppaamiseen?) Bikini Killin ja Sleater-Kinneyn levyistä muistettavaa John Goodmansonia käy sääliksi. Hän on joutunut hikoilemaan No Bluesin parissa kohtuuttoman paljon käyttääkseen jokaisen mahdollisen harhautuskeinon levyn keskinkertaisuuden peittämiseksi. On Walesin nummilla marssivan rojalistiarmeijan tunnelmaa, Pulttibois-henkisesti maanisen hysteeristä laulua kuvaamassa päähenkilön epästabiilia mielentilaa, ”massiivisten” shoegaze-kappaleiden breakdowneja akustisiksi, jopa cheerleader-kuoro todistamassa, että Britanniassa rugbyn ja prostituution voi yhdistää kunnialliseksi ammatiksi. Kaiken tämän takia itseriittoinen eksklamaatio ikuisesti päämäärätöntä indietä-indien-vuoksi-indietä tekevän Los Campesinosin nimen perässä tuntuu niin osuvalta. Kehnoinkin musiikki paranee vanhan teorian mukaan volyymiä lisäämällä ja No Bluesin kannessa pitäisi näin ollen lukea: ”To be played at maximum volume!” (Joni Kling!)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – Julia With Blue Jeans On

Jagjaguwar

78 Sehän tiedetään, että Moonfacella alias Spencer Krugilla (Wolf Parade, Sunset Rubdown ja noin sata muuta) on yksi 2000-luvun indierockin vaikuttavimmista lauluäänistä. Kolmannella sooloalbumillaan Julia With Blue Jeans Onilla kanadalainen antaakin baritonilleen kunnolla tilaa; levyllä ei kuulla muita instrumentteja kuin Krugin itsensä soittamaa pianoa. Kymmenen rakkauslaulua tällä reseptillä voi käydä väärässä mielentilassa kunnon päälle, mutta taitavasti säännösteltynä levystä saa paljon irti. Krug ei ole pianistina mikään virtuoosi, mutta varsin ilmaisuvoimainen. Jopa levyn pisimpien kappaleiden (kuten yli 8-minuuttisen Dreamy Summerin, jolla Krug tuntuu hyvällä tavalla kadottavan kappaleen punaisen langan) kesto on perusteltavissa. Yksittäisistä kappaleista nousee muiden yläpuolelle mahtipontinen Everyone Is Noah, Everyone Is the Ark, joka muistuttaa väkevästi ja koskettavasti, ettei se ihmisenä eksistoiminen ole mitenkään erityisen helppoa hommaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numan – Splinter

Machine Music

65 Kraftwerkin ja Bowien jalanjäljissä new wave -hittejä tehneen simulanttikeikarin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jämähtää 1980-luvun myötä kepeästi diskoilevaksi uusromantikoksi, mistä hienot albumit Dance ja I, Assassin antoivatkin jotain viitteitä. Numan kuitenkin hoksasi verrattain varhain, että gootti- ja industrial-piireissä on gothoisampaa. Jälkiviisaasti päätös näyttää fiksulta ratkaisulta. Spartalaisen ankara äänenkuva sopii popveteraanille, joka on aina pyrkinyt maksimoimaan koukkunsa niiden mahdollisimman riisutulla esittämisellä. Numanin sävellykset eivät ehkä ole yhtä komeita kuin hänen polveileva lauluäänensä, joka kuitenkin tuli 1970-80-lukujen aikana hieman maneerimaisesti loppuunkäytetyksi. Kun pääsee yli siitä, että Splinterin raskaat, jossain Nine Inch Nailsin ja Marilyn Mansonin jäljissä ryskyvät industrialrock-taustat ovat auttamattoman vanhentuneita (vaiko jo lähes tuoreelta kuulostavia?) huomaa tajuavansa, että niihin yhdistettynä Numanin metallinen ääni saa aivan uutta dramatiikkaa alleen. Yllättävimmän tunnelatauksen asperger-artistilta tarjoaa kappale Lost. Kyllähän maailmassa riittää hieman pihalla olevaa kuusikymppistä mustahuulipönöttäjää, mutta luojan kiitos Numan tuntuu olevan paljon skarpimpi kuin monet aikalaisensa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Shulamith

Memphis Industries

53 Polica vaikutti ensimmäisten singlejensä perusteella harvinaisen omaperäiseltä elektronisen indiepopin tulokkaalta. Esikoislevy Give You the Ghost (2012) kuitenkin vihjasi, ettei minnesotalaisyhtyeellä taida olla ideoita tuhlattavaksi asti, ja kakkosalbumi Shulamith vain vahvistaa käsitystä. Polican kolhoa syntikkapoppia, rytmikästä R&B:tä ja Serge Gainsbourgin eurooppalaista svengiä yhdistelevä musiikki on yhä kiinnostavaa lähtökohdiltaan, mutta se on myös auttamattoman yksipuolista, jotta sitä jaksaisi sietää paria kappaletta suurempina kerta-annoksina. Channy Leaneagh tarkoituksettomasti kieppuvat laulumelodiat ja bändin rytmiryhmän ryskyvä ja polveileva soitto käyvät pidemmän päälle ärsyttämään, kun venyvistä ja vanuvista sävellyksistä ei saa kiinni. Siinä ei paljon Justin Vernonin taustalaulut auta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kun minä laulan, kuulostan masentuneelta Väiskiltä.

Öisiä teollisuusmaisemia, valtateitä ja häiriintynyttä tunnelmaa. Kuulostaako tutulta?

Levylaulajaksi intoutuneen elokuvaohjaajan kakkosalbumi ilmestyi heinäkuussa. Sillä viikolla oli kylmää, harmaata ja sateista. Levykin kuulosti niin syksyiseltä, että se sai jo toivomaan lehtien tippumista. Sitten keli kääntyi takaisin kesäksi, ja The Big Dreamin teho hälveni.

Sitten syksy tuli oikeasti. Samalla päädyin myös toteamaan, millainen yhden tunnelman taitelija David Lynch lopulta on. Puuttuuko Big Dreamilta nimittäin yhtäkään motiivia, jota ei hänen originellista ääni- ja kuvakerronnastaan löytyisi?

Tämä kuulostaa Eraserheadin teolliselta maisemalta ja synkeitä kaduilta, Lost Highwayn tyhjästä ilmestyvän Mysteerimiehen kaltaisilta kummajaisilta ja Twin Peaksin siksakkilattioiden päällä lauletulta unipopilta. Jousikaikua ja unilääkkeiltä kuulostavaa surffikitaraa säästelemättä. Kannessa iskevät salamat puolestaan palauttavat mieleen lukemattomissa kohtauksissa levottomasti lepattaneet sähkövalot.

Alku on kuitenkin raskas. Nimiraita on varsin päämäärätön ja Star Dream Girlin laboratoriobluesista puuttuu svengi. Mutta vaikkapa Cold Wind Blowin’ on hieno rautalankaslovari, jonka melankoliselle tekstille Roy Orbison nyökyttelisi hyväksyvästi. The Ballad of Hollis Brown rakentaa mekaanisella resitaatiollaan Bob Dylanin traagisesta pastoraalista yllättävän hyytävän version. Syvemmälle öiseen autiomaahan vie Wishin’ Wellin teollisuuselektro.

Ennakkosinkulla ilmenee Lynchin ikuinen viehätys nuoria naislaulajia kohtaan; Julie Cruisen, Chrysta Bellin ja Karen O:n viran perii tällä kertaa Lykke Li. Lin laulama raukea I’m Waiting Here on kuitenkin varsin turhanpäiväinen näköispainos jostain Twin Peaks -soundtrackin biisistä, ja oli ehkä ihan viisasta tiputtaa se varsinaiselta albumilta pois.

Kokonaisuus on hallitumpi, kun se on jätetty masentuneen Väiski Vemmelsäären lailla mutisevan Lynchin ja tuottaja Dean Hurleyn temmellyskentäksi. Hurleyn avaruustuotannossa rautalankakitaroiden rakentamilla amerikanraudoilla on siivet. Lynch itse määrittelee levyn ”moderniksi bluesiksi”, eikä tarkoita sillä valkoisten miesten vakavaa oikeinsoittamista, vaan nimenomaan vinksahtanutta yritystä tehdä bluesin primitiivisyydestä scifiä.

Levyllä kieltämättä on jotain bluesin leikkisästä vakavuudesta, vaikka kappalemateriaali jääkin hieman sameaksi. Vahva tunnelma kestää, mutta muovaa loppupuolelleen takaumia alkupäästä. Poikkeuksena Sun Can’t Be Seen No More, jossa Lynchin efektoitu jokellus kuulostaa vielä enemmän Looney Tunesilta ja lähestulkoon itseparodialta.

Monet ihmiset pettyivät, kun David Lynch vaihtoi elokuvat musiikkiin. Minusta hän saa tehdä mitä haluaa. Onhan levyllä puutteensa, mutta siltä paistaa innostus musiikin tekemistä kohtaan. On huomattavasti kiinnostavampaa seurata liki seitsemänkymppisen taiteilijan vapaita kokeiluja milloin milläkin taiteenalalla kuin yrityksiä kosiskella cinefiilejä pingottuneilla tilaustöillä (toimintafiguureja ja oheiskrääsää Lynch-leffoista ei pahemmin saa aikaiseksi, joten se ala on suljettu). Se kertoo ainakin taiteellisesta kunnianhimosta.

64 David Lynch palaa autistisiin pakkomielteisiinsä, kuin soittokeikan jälkeen makuuhuoneeseensa vaimon viereen kaatuva saksofonisti. Mutta tämä tarina ei pääty murhaan. Jos monet Lynchin elokuvat ovat trippejä jonnekin tuntemattomaan, kuulostaa Big Dream kotiinpaluulta tutulle ranchille. Ennen kaikkea tämä on David Lynch tekemässä David Lynch -musiikkia David Lynchin faneille. Kukaan muu tästä tuskin kiinnostuisi.

Video ei ole enää saatavilla

Missä Katy luuraa?

Se tunne, kun kuuntelen Katy Perryn uutta albumia, muistelen hänen fazerinsinisiä hiuksiaan ja Spotify mainostaa Subwayn uutta patonkia…

Poplevylle ei koskaan ole hyväksi, jos ensi kuulemalla tuntuu, että olisit elänyt sen kanssa viimeiset viisi vuotta: että sitä olisi luukutettu jatkuvalla syötöllä soittolistaradioissa, joille altistuu lähinnä jokakesäisillä pitkillä automatkoilla. Jep, poplevylle ei ole hyväksi, kun se ei kuulosta vuoden 2013 kuulaimmalta ja kirkkaimmalta tähtisoundilta, vaan vuosimallin 2008 Seat Cordoban helteessä löyhkäävältä lamaiselta verhoilulta, ja uutisilta joissa Bill Gates on jättänyt työnsä Microsoftissa ja raakaöljyn hinta noussut yli 100 dollarin haamurajan. Poplevylle ei ole hyväksi, että sitä mainostetaan ohittamasi rekan kyljessä.

Juuri tätä on Katy Perryn PRISM. Sen avausraita Roar muistuttaa alusta loppuun haukotusta. Sisyfinen voimauttamisballadi joka etenee ylämäkeä kipuavan höyryjyrän tahdilla. Raskas, täyteen ahdettu anthem jostain lähimenneisyyden hämärästä. Albumin taustalta löytyy Max Martinia ja Dr. Lukea, huipputuottaja-säveltäjää jos toistakin, mutta tällä kertaa joukko tuntuu kerääntyneen tapalaiskasti huseeratun projektin pariin.

Perryn promokuva ilmaantuu Spotifyn sivupalkkiin sitkeästi kuin vaatimus softapäivityksestä. Parempi olla klikkaamatta, koska PRISM korkeintaan downgreidaa systeemisi. Heh. Sen on luvattu kehittävän artistin repertuaaria Teenage Dreamin purkkapoppia pidemmälle, mutta muutos on puhtaasti kosmeettinen. Legendary Lovers alkaa pseudomellotronilla, joka feidataan nopeasti. Promokuvassa Perryn hippiaura on kyllä tehokas, se hohkaa lupaavana kuin tryptamiiniuni, eteerisenä kuin Goldfrappin Seventh Treen reboot luomunummille Supernaturen graafisuuden jälkeen. Olisiko tässä jopa uusi, ihana Ray of Light -kauden Madonna?

Synteettinen PRISM ei lunasta mitään tästä. Suorilta aidan ali. Alkuaikojen Katy Perry erottautui vielä (toki hieman laskelmoidulla) asenteen ja äänen räkäisyydellä. Nyt kaikki on siloteltu pois. Ilman sinisiä hiuksia en erota häntä enää muista naispoppareista äänen saati ulkonäön perusteella. Tietysti tämä on vain popmusiikkia. Sävelletty teini-ikäisille tytöille. Sen haluaisi ajatella olevan kulutustuote tämän päivän Trapper Keeper -sukupolvelle. Mutta pastellivärikuoriin suljetun mobiililaitteen viestimuistin on varmasti täytyttävä paljon jännittävämmistä asioista kuin tämän levyn maalaama ajankuva.

Niin. Keskivaiheen paatosta yritetään välttää heittämällä voimapopliisterin sekaan ”pirteä” This Is How We Do -klubiraita. Se erottuu joukosta, koska on vielä muutakin kappalemateriaalia köpöisempi. Miltä se kuulostaa? No, siltä että kyllähän minäkin lapsena olisin halunnut bilettää Coyote Uglyn tyttöjen tapaan, mutta pelkään että siitä on sen verran aikaa, että olen liian katkerassa kohderyhmässä nostalgialla kalasteltavaksi. Entäpä International Smile? Jetsetahtava, kertosäkeeltään vetävästi rytmitetty partykappale, jonka kertojaksi Perryn karisma ei riitä. Kehotus samppanjalasien tyhjentämiseen ennen koneen nousua vaatii niin höperöä glamourinhallintaa, että Kylie Minoguen suuhun kirjoitettuna homopoppina se voisi mennä läpi. Perryn esittämänä tulos on nolo. Spotify mainostaa minulle hanaviiniä ja mansikkasiideriä.

PRISM alkaa lopulta toimia kun sali on jo tyhjä – bonusmateriaaliin päästessään. Lisäkappaleiden tekijätiimistä erottuu muitakin nimiä kuin albumiraitojen supertiimi. John Mayerin kanssa kirjoitettu Spiritual on kiistatta levyn vahvin kappale. Emeli Sandén ja Rihanna-tuottaja Tor Erik Henriksenin kollaboroima It Takes Two on yhtälailla tehokas.

Nämä pienet lisät jättävät albumista lopulta miedosti makean kokonaiskuvan, mutta se on myöhäistä. Digsterin hittisoittolistan mainos pärähtää soimaan ja kuulokkeisiin tulvii lisää jokapäivänpoppia. Äänenkuva on identtinen PRISMin kanssa. Huomaan etten oikeastaan enää erota levyn kappaleita mainosbiisien näytteistä. Keinomakeutettujen mielikuvien vuoksi mieleni halajaa oikeita irtokarkkeja ostamaan. Valitsen yhdeksän vuotta vanhan Britney Spears -kappaleen.

40 Parveilevien tähtituottajien PRISM on musiikillinen Missä Waldo luuraa? -näkymä. Huipputekijöiden kähminnän tuloksena on hahmotonta mainosmusiikkia, jossa sekä substanssi että Perry artistina hukkuvat tavoittamattomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kaljaa ja sotkua, hyi kamala.

”Radiokanavan musiikkipäällikkö, tuu ikkunaan, täällä huutaa Gasellit!”

Maarit Lallin ohjaama Kohta 18 -elokuva (2012) kertoo aikuisuuden kynnyksellä tasapainottelevasta poikaporukasta. Vanhemmat käyvät hermoille, mutta toisaalta ilman heitäkään ei voisi elää. Omasta elämästä pitäisi ottaa vastuu, eikä kukaan ole kertomassa, kuinka se tehdään.

Helsinkiläiskokoonpano Gasellien Aina-albumi on omalla tavallaan räppiä Kohta 18 -elokuvan kohderyhmälle, sillä levyä leimaa keskenkasvuisuus. Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä hyvähän se on, että räppärit käsittelevät aiheita, joihin heillä on kosketuspintaa. He sivuavat riimeissään aikuistumista, he myös viittaavat satunnaisesti vanhemmiltaan saamiinsa elämänohjeisiin.

Aina-albumi on poppiräppiä ilmaisun myönteisessä merkityksessä. Kuka tahansa osaa tehdä kertosäkeitä, joissa toistellaan kappaleen nimeä tai yhtä riviä mantranomaisesti, mutta monet Gasellien levyn kertosäkeistä jäävät pyörimään päähän jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Vaikka musiikilliset yhtäläisyydet jäävätkin vähäisiksi, kertosäekeskeisyytensä vuoksi Gasellit on niputettavissa samaan sarjaan esimerkiksi Cheekin, Tuomas Kauhasen ja Rähinä Recordsin artistien kanssa.

Gasellien levyllä ei kuitenkaan kuule hittihakuisten kotimaisten räppilevyjen vakiovierailijoita. Esimerkiksi Rähinän artistit ovat jo useasti pyyhkineet pölyt Jimi Constantinen päältä ja tuoneet hänet studioon laulamaan kertosäkeitä, mutta Gasellien levyllä vierailee Hopeajärvi-yhtyeen Teemu Tanner. Holiday Inn -raidalla hän käyttää artistinimeä Tohtori Käärme.

Voidaan siis sanoa, että Gasellit seisoo toinen jalka niin sanotussa undergroundissa, toinen jalka listahittejä pyörittävän radiokanavan musiikkipäällikön oven välissä. Se on myös Aina-albumin vahvuus ja heikkous.

Kertosäkeet ovat tarttuvia, riimeissä on hyväntuulista itseironiaa. Poissa ovat debyyttilevyllä välähdelleet misogynia ja luotaantyöntävä uho. Mutta tuon kaiken vastapainoksi albumille mahtuu infantiilia Justimusfilms-räppiä. Esimerkiksi sinkkuna julkaistu 2006 sekä erityisesti Millennium ovat itsetarkoituksellisessa humoristisuudessaan kappaleita, jotka kestävät hädin tuskin yhtä kuuntelukertaa.

Se on harmillista, sillä albumin avaava kappalekolmikko (Jäniksen vuosi, Teinijäte, Susilapsi) on täyskäsi, josta Rähinä Recordsin toimistossa nähdään vain päiväunia.

Gasellien räppäreiden riimit ovat läpi levyn yksinkertaisia ja toteavia, eikä niiden sisältöä tarvitse tavata Wikipedian avulla, mutta ehkä se ei olekaan tärkeintä, mitä Aina-albumille on nauhoitettu. Ehkä merkityksellisempää on, mitä tapahtuu albumin soidessa, kun on 17-vuotias, kotibileissä ja kädessään luokkakaverin isoveljen diilaama Koff-tölkki.

73 Aina-albumi on tarttuvaa poppiräppiä, mutta hetkittäin yhdentekevää huumorimusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Ei Kate tai Tori vaan Astrid.

Astrid Swan osoittaa jälleen kykynsä sekä uusiutumiseen että oman julkaisuhistoriallisen identiteettinsä säilyttämiseen.

Astrid Swan on kaiketi kyllästymiseen asti kuullut vertailuja, joissa vilahtelevat artistit Kate Bushista Tori Amosiin. Tämä ei tietenkään ole Swanin vika, sillä tuskin yksikään pianovoittoista, monia musiikkityylejä taitavasti pop- ja rock-kartalta sekoitteleva ja vahvasti tulkitseva naisvokalisti pystyy tältä ensiassosiatiiviselta tulkinnalta välttymään. Ja huom! En puhu tässä nyt sellaisista hölmöistä sukupuoliorientoituneista käsitteistä kuten ”nais-” ja ”mies”-artistit, vaan yksinkertaisesti niistä julkituoduista soundimaailmallisista ja sävelkielellisistä mielikuvista, joita Swanin musiikillinen esillepano nostattaa. Vähän saman kohtalonhan lienee kokenut yksi jos toinenkin baritoniäänialalla varustettu suomalainen miesrokkari, tullessaan järjestään vertailluksi Ismo Alankoon.

Toisaalta, tiettyä oikeutustakin Bush-Amos-vertailulle Swanin soolouran varrelta löytyy. Näin ainakin, mikäli tartumme laiskuuksissamme vain vuonna 2005 julkaistuun Poverina-esikoisalbumiin, joka esitteli paitsi taitavan lauluntekijän, hyvän tulkitsijan ja komeita sovituksia, myös nosti Swanin Nick Trianin Treeball-yhtyetoveruudesta suuremman yleisön tietoisuuteen.

Poverinan popahtavaa pianoballadivetoista esikoista kolme vuotta myöhemmin seurannut Spartan Picnic esitteli jo huomattavasti moniulotteisemman ja paikoin myös rouheista soundeista, kimuranteista rytmivaihdoksista ja entistä monipuolisemmasta ilmaisukartastosta ammentaneen tekijän, jonka ilmaisu täydentyi entisestään vuoden 2009 bändilevyllä Better Than Wages, jonka esittäjäyksikkö kantoi tuolloin nimeä Astrid Swan & The Drunk Lovers. (Albumilla, jota Swan ei ilmeisesti laske varsinaisten soolojulkaisujensa joukkoon.)

Sen jälkeen ei Swan ennen uutukaistaan ole omaa materiaaliaan julkaissut. Mutta hetkinen! Pari vuotta sitten ilmestynyttä ja sulkeistaen lempeän sarkastisesti nimettyä Hits (Pavement for Girls) -albumina voitaneen pitää ainakin puoliksi aitona Swan-albumina. Tällä erinomaisella, pääasiassa musiikkinörttipoikien diggailun kohteeksi päätyneen amerikkalaisen kitarapopyhtye Pavementin musiikkia coveroineella albumilla Swan väänsi sovituksellisesti ja soundillisesti tulkinnat sellaisiin persoonallisiin kulmiin, ettei ainakaan kukaan Pavementiä hieman huonommin tuntenut voinut tietää, oliko kyse Swanin omasta materiaalista, vai jostain ihan muusta. Samalla artisti esitti melkoisen antiteesin väittämälle, ettei versiointi voisi koskaan olla aidosti taiteellisesti kunnianhimoista tai tavoittaa alkuperäisteoksen tavoin omaa syvällistä intensiteettiään. Kun Swan oli käytännössä myös tehnyt albuminsa alusta loppuun itse, ei voinut kuin ihailla tekijänsä monipuolista lahjakkuutta ja samalla kysyä ihmetellen, mihin tämä monipuolinen tekijä mahtaakaan matkata seuraavaksi.

Tässä se nyt sitten on, yksinkertaisesti Astrid4:ksi nimettynä, Trianin mukaansa niin levy-yhtiöllisesti kuin äänivelhollisesti mukaansa kaapanneena – ja hyvä niin! Swan ja Triani ovat nimittäin luoneet äänimaiseman, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti orgaaninen, pakoton ja luonteva, mutta antamaan silti tilaa jokaisen tyylikkäästi soitetun instrumentin tulla tykö ja silti istua osaksi yhtenäistä kokonaisuutta. Tätä äänimaisemaa tukemaan – tai oikeammin sitä merkityksellisemmäksi – nousevat kuitenkin kappaleiden hienosti toteutetut sovitukset ja paikoin varsin komea orkestrointi.

Sovituksellisilla ratkaisuilla sekä tunnelmalliselta dynamiikaltaan moniulotteiseksi taipuvalla laulutulkinnallaan Swan onnistuu kannattelemaan jopa kaikkein pelkistetyimpiä, tai lähemmäs suoraviivaista pop-ilmaisua taipuvia sävellyksiään. Swanin omien sovituskykyjen ohella täytyy myös erikseen nostaa esiin Johannes Salomaan puhallinsovitusten rooli, joka osaltaan kuljettaa Swanin kappalekielioppia ennen tutkimattomille laduille, herättämällä ainakin viitteellisiä mielikuvakaikuja 60–70-lukulaisten soul- ja bluesdiivojen maailmasta.

Välillä Swan onnistuu kääntämään purtensa esimerkiksi Suzanne Vegan kaltaisen laulaja-lauluntekijän seilaamiin uomiin, ammentaen taas toisaalla populaarimusiikin historian sammioista post-Ziggyn aikaisen David Bowien tyyliin. Juuri Bowie, hieman samaan tapaan kuin alussa mainittu Ismo Alankokin, ovat samalla hyviä vertailukohdallisia esimerkkejä Swanin tekemisen eetokselle. Vaikutteita haetaan ja niiden annetaan rehellisesti kuulua, mutta niistä ei tehdä päämäärää; ennemminkin ne toimivat siemeninä artistinsa persoonallisuudelle. Astrid4:llä Swan siis kuulostaa Swanilta – ei pastissilta, muttei myöskään itsetarkoitukselliselta vaikuttimiensa murhaajalta. Juuri tämä tekee tulkinnasta luontevaa ja originellia.

Musiikintekijyytensä lisäksi, osaa Swan myös tekstin tekemisen taidon. Lyriikoiden pintatasollinen ensivaikutelma nostaa mielikuvien valkokankaalle risteämiä esimerkiksi ihmissuhdedynamiikan, yksilön persoonallisten piirteiden ja sukupuolisuuden teemoista, mutta metaforallista kuvastoa käytetään siinä määrin taiten, että halutessaan melkein tekstin kuin tekstin voi tulkita myös allegoriaksi mitä erilaisimmasta subjektiivisen kokemusmaailman ilmentymästä.

Biisitasolla tuntuisi hieman hölmöltä nostaa Astrid4:ltä esiin erillisiä onnistumisia tai epäonnistumisia, sillä jopa niihin lähestymiskulmaltaan tautologisimmilta kuulostaviin musiikillisiin valintoihinsa on Swan onnistunut aina upottamaan jonkin yllättävän käänteen, koukun tai tunnelmallisen jännitteen, joka onnistuu kääntämään kappaleen sittenkin kiinnostavaksi. Parasta Astrid4:ssä onkin sen universaali luokseenkutsuvuus. Se on eräänlainen Poverinan ja Spartan Picnicin synteesi: samanaikaisesti yllätyksellisyyttä ja haasteita vaativalle musiikinkuluttajalle tarjoava, onnistuen silti olemaan vieraannuttamatta niitä, jotka haikailevat selkeiden ja kauniiden popkappaleiden äärelle.

Pikkunäppäränä kuriositeettina loppuun todettakoon vielä, että ainakin joku kirjoittajan näsäviisastelevaksi hengenheimolaiseksi ilmoittautuva saattaisi löytää poeettista metalyriikkaa pelkän kolmen ensimmäisen kappaleen nimeämiskäytänteiden perusteella: Nature Calling / Four Months To Kill / Yearning To Hold Still. Tästäkin huolimatta – tai ehkä juuri tämän vuoksi: hieno levy!

90 Viimeistään tällä levyllä Astrid Swan betonoi itsensä kotimaisten laulaja-lauluntekijöiden eliittiin.

Video ei ole enää saatavilla

Dirty Hit

77 The 1975:n esikoisalbumi ilmestyi syyskuun alussa ja singahti saman tien Britannian albumilistan ykköseksi. Manchesterilaisyhtye aloitti hulppeasti myös Yhdysvalloissa, missä se ylsi top 30:een. Suomalaisnäkökulmasta The 1975:n menestys tuntuu hieman hämmentävältä; täällä bändi ei ole herättänyt kovinkaan suurta kuhinaa, eikä sen kappaleita löydy tällä hetkellä radiokanavien soitetuimpien kappaleiden listoilta. The 1975 flirttailee indierockin kanssa, mutta on häpeilemättömän pop. Matthew Healyn (Näkemiin vaan muru -tv-sarjan Dennisinä tunnetun Tim Healyn poika!) johtama yhtye yhdistelee elektropoppia, R&B:tä, poikabändisoulia ja nuorekasta kitararockia äärimmäisen taitavasti ja mahdollisille katu-uskottavuuspisteille keskisormea heilutellen. Bändi löytääkin ystävänsä todennäköisemmin Hurtsin, Bastillen ja Two Door Cinema Clubin fanien kuin nuhjuisia seiskatuumaisia keräilevien musanörttien parista. Albumin biisilista voisi olla Flight of the Conchordsin Pet Shop Boys -parodiasta (Sex, Chocolate, The City, Talk, Pressure, Girls, M.O.N.E.Y…) repäisty, mutta mitään erityisen vaivaannuttavaa Healy ei suustaan päästä. Rehellisen pinnallisista ja viettelevän rytmikkäistä biiseistä muodostuukin lopulta yllättävän selkeä ja kunnianhimoinen kokonaisuus, johon muutamat lyhyet instrumentaalivälikkeet tuovat juuri sopivasti ryhtiä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Anoraak – Chronotropic

Grand Blanc

57 Nantesilainen Valerie-kollektiivi on ranudiskon varaämpäri, josta Anoraakin lisäksi on nostettu kuiville Collegen, Minitel Rosen ja Outrunnersin kaltaisia elektropoppareita. Frédéric Rivièren Anoraak-projektin kolmatta albumia on odotettu jo kolmisen vuotta, ja jossain vaiheessa odotus on lakannut tuntumasta sen arvoiselta. Pöytään ei povaa enää eksoottista kattausta vaan Rosson raastepöydän hailakkaa musiikillista vastinetta. Ovathan keskimoottorin lailla nakuttavat syntikat ja uskollisesti löysältä rahalta klangaava kasarisoundi ihan siistejä. Gurujaan visioinnissa ja toteutuksessa kömpelömpi Rivière on aina taannut sentään sopivan viihdepoljentoista tanssimusiikkia, mutta Chronotropic ilmestyy maailmaan jonka trendit on jo muutamaan kertaan käännetty ympäri, tanssilattioille joilla Random Access Memoriesia ei enää keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Calvi – One Breath

Domino

73 Kaksi vuotta sitten esikoislevyllään kehuja kerännyt Anna Calvi jatkaa toisella levyllään siitä mihin ensimmäisellä jäi. Tuttua ovat kitaran ja kumisevien rumpujen hallitsema bassoton äänimaailma ja mahtipontiseksi kaiutettu, teatraalinen laulu. Uutta on paletin varovainen laajentaminen: nyt mukana on jousimattoja, villimpää säröä ja sähköisiä efektejä. Kokonaisuus on hallittu, tyylikäs ja omaperäinen, mutta ja todelliseksi klassikoksi vaadittaisiin parempia biisejä. Calvin kokonaan itse kirjoittamat kappaleet eivät vielä pärjää hänen aikanaan versioimilleen Bowien, Cohenin ja Elviksen kappaleille. Mutta jos debyytti oli lupaava, on sitä myös One Breath, jota voi vilpittömästi suositella kaikille teatraalisesta taiderockista pitäville. Seuraavalla olisi kuitenkin hyvä siirtyä jo lupausten lunastamisen puolelle. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Eskola Orquesta Bossa – s/t

Schema Records

63 Trumpetisti Jukka Eskolan sooloura on kulkenut tyylillisesti varsin kirjavaa latua. Debyytti Jukka Eskola (2005) luotti grooveen ja sähäkkään tanssilattiajazziin ja sitä seurannut Walkover (2009) haki inspiraationsa CTI Recordsin 1970-lukulaisesta viileydestä. Näiden väliin mahtui pelkästään Japanissa julkaistu Hub Up (2006), joka kumarteli trumpetistilegenda Freddie Hubbardin suuntaan. Jukka Eskola Orquesta Bossa puolestaan ottaa tähtäimiinsä (rummun pärinää) bossanovan, tuon 1950-luvun lopulla Riossa siinneen samban ja jazzin lehtolapsen, joka ehkäpä pumpulinpehmeän estetiikkansa takia niin usein mielletään silkaksi easy listeningiksi. Eskola ei jazzmiehenä luonnollisesti ole tällä tiellä, vaikka Jukka Eskola Orquesta Bossan sointia välillä ehkä turhaankin sokeroidaan ja pehmustellaan jousimatoilla. Orkesterin osana soiva Proton String Quartet puolustaa paikkaansa parhaiten silloin, kun se lakkaa myötäilemästä taustalla ja astuu estradille aktiivisena elementtinä. Eskola ilmoittaa levyn kansiteksteissä hakeneensa brasilialaiseen soundiin pohjoista kulmaa – termi ”scandi-bossakin” heitetään ilmaan – mutta mitään varsinaisesti suomalaista klangia musiikista on vaikea löytää. Ville Leinosen Wienkin tulkitaan japaniksi. Kotimaisista huipuista koottu orkesteri soittaa hyvin, tietenkin. Jostain syystä kuitenkin soolotilaa saavat ainoastaan Eskola itse sekä alttosaksofonistaan suorastaan hurmaavan pehmeän, rentoutuneen ja taatusti tyylinmukaisen soinnin löytänyt Pope Puolitaival. Lopputuloksena on kelpo levy, jolta kuitenkin jäävät korkeimmat huiput saavuttamatta niin sävellysten kuin improvisoidunkin sisällön osalta. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Hearing – Dorian

Gaea

86 Satuit sitten rakastamaan tai vihaamaan Pintandwefallia, pyri kuuntelemaan Doriania ilman ennakkokäsityksiä. Ringa Mannerin eli Cute Pintin soolobiiseillä on hyvin vähän tekemistä helsinkiläiskvartetin Nintendo-rockin kanssa. The Hearing -musiikki ei ole millään tavalla ”söpöä” tai ”hullunkurista”, se on silkkaa tunnelmaa, valon ja varjon leikkiä. Äänimaailmaltaan levy (jonka on tuottanut I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitanen) on hätkähdyttävän onnistunut yhdistelmä synteettistä ja orgaanista. On kuin Manner seisoisi toinen jalka öisen suurkaupungin kylmällä asfaltilla, toinen pimeän metsän multaan uponneena. The Hearingiä voisi verrata Bat for Lashesin, Zola Jesusin tai First Aid Kitin kaltaisiin artisteihin, mutta sillä erotuksella, ettei Manner tunnu olevan lainkaan kiinnostunut gootti- tai hippiroolileikeistä. The Hearingin musiikissa onkin harvinaislaatuista haavoittuvuutta ja avoimmuutta, mitä vain harvasta ”taidepopin” kentällä operoivasta artistista voi sanoa. Paljolti tämä johtuu Mannerin lauluäänestä, joka on yksi valtakunnan hienoimmista. Tästä todistaa jo levyn ensimmäinen kappale Sand, joka aikana hän onnistuu kuulostamaan ensin uneliaalta, sitten haavoittumattomalta ja lopulta sydäntäsärkevältä. Sen enempää tältä levyltä ei tarvitsekaan yksittäisiä kappaleita esiin nostaa, niin läpeensä erinomainen se on. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Tally All the Things That You Broke EP

What’s Your Rupture?

70 Parquet Courts oli siis se bänditulokas, joka jäi puuttumaan viime vuoden parhaiden julkaisujen listoilta, koska Light Up Gold julkaistiin jo vuoden 2011 vedellessä viimeisiään. Jälkiviisasta nillittämistä on vaikea keksiä uudelleen, mutta ainakin Tally All the Things That You Broke näyttää nykiläistyneen texasilaisyhtyeen kehittelemässä repertuaariaan aavistuksen artikuloidummaksi viiden kappaleen verran. On The Fallin ja Wiren äksyä kulmikkuutta, jopa Captain Beefheartiin päin kallistuvaa kieroutumaa. Ja sitten yksi sellainen biisi joka on vähäsen Beastie Boys. Jep. Paljon on Milleriä virrannut East Riverissä, ja texasilaiseen autotalliinhan näitä bändejä taas mahtuu Polyphonic Spreen jäsenten verran. Tally All the Things That You Broke on silti riehakas, lupaava näyte siitä, mitä yhtyeen seuraavalta albumilta sopii odottaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dean Wareham – Emancipated Hearts

Double Feature / Sonic Cathedral

64 Galaxie 500 -perustajajäsen Dean Wareham on viime vuodet levyttänyt lähinnä vaimonsa Britta Phillipsin (ex-Luna-jäsen) kanssa muun muassa Sonic Boomin ja Tony Viscontin tuottamana. Tyylitietoisen pikkukivat kotoilualbumit ovat olleet nykypäivitettyä Nancy & Lee -tunnelmaa ja newyorkilaisen etabloituneen taideskenen musiikiksi pukemista. Warehamin tuore sooloalbumi ei keksi yhtikäs mitään uudelleen. Sen idea on nimittäin näpistellä mistä sattuu: Fassbinder-filmistä runouteen ja uutisartikkeleihin. Sieltä täältä napatuista tekstiaihioista syntyneiden laulujen ympärille Wareham kutoo matelevatahtista psykedeliaansa, jonka tuttuus ja turvallisuus ovat peräisin taidokkaan biisinkirjoittajan kyvystä olla luomatta referenssejä: hän on sisäistänyt korpukseensa niin täydellisesti pophistorian äänet, että niistä on tullut tyystin hänen omaa maaperäänsä, eikä Emancipated Heartsin äänimaailmaa osaa sijoittaa Warholin sylttytehtaalle saati hippien kollektiiviinkaan. Eräs Galaxie 500 siitä nyt kuitenkin tulee mieleen, eikä tuo ihailtava synteesi enää vuonna 2013 pysty tekemään samaa vaikutusta, vaikka eläköityvän tyypin turinat rentouttavatkin kiitettävästi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Kathryn Williams – Crown Electric

Caw / One Little Indian

70 Kathryn Williams nousi pinnalle vuosituhannen vaihteessa, jolloin julkaistu kakkosalbumi Little Black Numbers toi liverpoolilais-lähtöiselle folkmuusikolle Mercury-ehdokkuuden. Sen jälkeen Williams, lähes kaikkien ”New Acoustic Movement” -kohtalotovereidensa tapaan, palasi pinnan alle. Crown Electric on Williamsin ensimmäinen sooloalbumi sitten vuoden 2010 The Quickeningin, jonka jälkeen 39-vuotias laulajatar on debytoinut kokeellisemman The Pond -yhtyeensä sekä lastenlauluprojektinsa The Crayonettesin kanssa. Sivuprojektit ovat mitä ilmeisimmin piristäneet Williamsia, sillä Crown Electric on yksi hänen virkeimmistä levyistään vuosikausiin. Aikamoista möhistelyä touhu toki on: taustabändissä on soittajia sellaisista menneisyyden haamuista kuin Lamb ja Cinematic Orchestra, ja Folk 2000 -kerhosta ovat mukana ”menossa” Ed Harcourt ja James Yorkston – ilmeisesti Tom McRae ei vastannut puhelimeen? Levyn sovitukset ovat mukavan tuhteja vaskipuhaltimineen (Out of Time) ja jousikvartetteineen (Monday Morning). Takuulaadukkaissa biiseissä voi kuulla kaikuja Kathleen Edwardsilta (Heart Shaped Stone), Randy Newmanilta (Sequins) ja varsinkin Isobel Campbellilta (melkein koko levy) – mutta Mark Laneganilta sentään säästytään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moderat, eivät Aholaidan asiakkaita.

Superkokoonpanoksikin kutsuttu Moderat tarjoaa kakkosalbumillaan elokuvallista ja sisäsiistiä elektronista musiikkia. Kahdeksan kuvaa Suomesta kertovat, millaisissa mielenmaisemissa Moderat levyllään liikkuu.

76 Modeselektorin ja Apparatin yhteistyö jää hetkittäin kliiniseksi H&M-elektroksi, mutta esimerkiksi Bad Kingdom ja Versions ovat toimivaa elektronista poppia. Kokonaisuutena albumi sopii trendikkääksi äänimatoksi esimerkiksi illanistujaisiin, joissa haluaa vaikuttaa aikaansa seuraavalta ja ennakkoluulottomalta. Pidä siis varasi, jos olet tilassa, jossa viittäkymmentä lähestyvä pukumies laittaa Moderatin soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

Paavoharju, ilkeitä unia.

Hankitko tämän levyn? Toivottavasti sinulla on myös resepti hyviin rauhoittaviin ja paikka, jossa ei tarvitse nukkua yksin.

”Alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita ja linnut niin arkoja. Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä ja tie synkistä aavistuksista pimeä? Varjossa lepää sairas jumala, uneksuen ilkeitä unia.”

Runoilija Edith Södergran kuoli keuhkotautiin 31-vuotiaana vuonna 1923. Tämä Paavoharjun kolmas levy alkaa näillä hänen hilpeillä sanoillaan, kauhuelokuvan kertojalta kuulostavan muokatun miesäänen lausumina, taustalla vääristynyttä äänimaisemaa. Raidan nimi on Metsän hämärä, mutta tämä on metsä, jossa kasvaa metallisia puita ja kirskuu ja rahisee kivipölystä siinneiden siivekkäiden laulu.

Paavoharju ei ole entisensä. Kärpässienimetsän maahistentanssit ovat vaihtuneet teolliseksi rusikoituun painajaismusiikkiin, Lauri Ainalan tärkein aisapari Olli-veljestä jokaisella varsinaisella raidalla kuultavaan rap-artisti Henri Pulkkiseen (Ruger Hauerin Paperi T). Pulkkisen tekstien myötä Paavoharju altistuu ensimmäistä kertaa tulkittavaksi, mutta se on kyllä edelleen parasta tehdä absintin, kärpässienten tai Lasolin voimalla. Selvin päin saattaisi pelottaa liikaa.

Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne. Joko sinä vajoat helvettiin tai minä kapuan multaa suussa takaisin maan päälle. Levyllä liikutaan elollisen ja kuolleen rajapinnoilla. Ihminen tuntuu olevan jossain orgaanisen luonnon ja rakentamiensa ruostuvien tehtaiden ja murenevien muistomerkkien välissä. Fiksaatio monumentaalisuuteen on yritys tavoitella ikuisuutta, mutta Patsaatkin kuolevat.

Yksi kuva palaa aina tätä kuunnellessa: Kruunuvuoren rauniohuvila-alue aikoinaan kunniakkaine paremman väen kesäpaikkoineen. Nyt ne ovat kulmistaan luhistuneet, sisältä täynnä jätettä ja homeista disintegraatiota: ne ovat muuttumassa osaksi maata. Niistä tulee yhden elämäntavan hautoja metsän keskelle ja kallioiden päälle, tietysti vain siihen asti, että kaivinkone jyrää ne uusien asuinalueiden tieltä, rakentaakseen elementeistä keinotekoisia rakennelmia, jotka jaetaan kuutioiksi elävien ja hengittävien ihmisten asua.

Mutta erään Kruunuvuoren huvilan pihalla on ainakin vielä toistaiseksi nähtävissä vuonna 1901 nelivuotiaana kuolleen Makki-koiran hautakivi.

Joko sinä tulet tänne alas täyttyy hyvin orgaanisista omalla haudalla makaamisen, kuolemanjunan nukkumavaunussa matkustamisen, ”Jehovan anuslehdossa” kuhisevien kihomatojen, Tattarisuon ruumiinosakabareen kuvista. Ei tunnu sattumalta, että niitä säestävä musiikki rikkoo kaiken isoilla tehdasvasaroilla ja säästää vain muutamia akustisen kauneuden sirpaleita. Sen verran jokaisesta ihmiselämästä hetken aikaa muistetaan. Sen verran jokaisesta sivilisaatiosta hetken aikaa muistetaan.

Kuka enää muutaman sukupolven kuluttua erottaa haudattuja luita teollisen jätteen seasta?

Levyn tärkein hetki kuullaan loppupuolella, kun Paavoharjun perinteinen vierailija Joose Keskitalo saa laulaa pari haikeankaunista säettä:

”Mistä se johtuu että unet joita nään
päättyvät aina sinun syliin
vaikka loppujen lopuksi ei siihen ole lupaa
ja minä kyllä pääsen sen yli
Kulta, olet maailman syli”

Sitten hellittämätön kuolemantuuli tarttuu hänen ääneensä ja hajottaa sen tuonpuoleiseen, johon se hukkuu nanosekunnissa. Jäljelle jää koneellinen ääni toistelemaan fraasia”maailman syli”.

Kauaa se ei meitä keinuta.

87 Paavoharjun kolmas levy tarttuu kuulijan mielenrauhaan ja pahoinpitelee sitä kuvaamattomilla tavoilla. Yö voi olla vaikea, mutta aamulla tätä musiikkia on saatava lisää. Huumetrippi vai karujen tosiasioiden ytimekäs kuvaus? Näkökulmakysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Cass McCombs teki levyn Karen Blackin muistolle.

Cass McCombs on yksi tämän hetken parhaita lauluntekijöitä, ja kolossi Big Wheel and Others on hänen paras levynsä.

Cass McCombsista voi kirjoittaa ainoastaan musiikin perusteella. Hänen antamansa haastattelut voidaan laskea yhden käden sormilla, joista yksi tehtiin ihan oikeilla kirjeillä. Tarinaa ei ole, koska tarinaa ei ole. Paljon kertoo miehen elämänkatsomuksesta ja huumorista, että hän haluaa hautakivessään lukevan ”vihdoin kotona”.

Cass McCombs on kiertolainen, hän säveltää ja äänittää levynsä missä milloinkin. McCombs seuraa vain omia oikkujaan ja halujaan, ja tuntuu, ettei hän ole vastuussa kenellekään. Tarinaa ei ole, paitsi hänen kirjoittamiensa kappaleiden teksteissä.

Big Wheel and Others on McCombsin seitsemäs levy. Edelliset levynsä Wit’s Endin ja Humor Riskin hän julkaisi peräperää vuonna 2011.

Big Wheel and Othersia ei ole promottu millään tavalla, ja artisti itse ei avaa levyn sisältöä tai taustoja. Tarkkaavaisimmat ovat kuulleet Everything Has To Be Just So -kappaleen muutaman kerran hämärillä indieradioaalloilla (albumiversio on sovituksellisesti täysin erilainen ja yhdeksänminuuttinen).

Mainio Morning Star julkaistiin levyn ensimmäisenä virallisena maistiaisena. Kappaleen musiikkivideona toimi Patrick O’Dellin ohjaama montaasi skeittauksen historiasta sen alkuhämäristä nykypäivään. On hyvin Cassin tapaista, että referenssit aamunkoihin, pohdinnat avaruudessa ulostamisen vaikeuksista ja kappaleen painoton ja eteerinen tunnelma rinnastetaan amerikkalaiseen alakulttuuriin. Videota on vaikea olla tulkitsematta jonkinlaisena kunnianosoituksena, vaikka musiikilla, lyriikoilla ja kuvan sisällöllä ei näennäisesti ole mitään yhteistä.

Big Wheel and Others on massiivinen levy, ainakin kestoltaan. Levy on miltei 90 minuuttia pitkä eli normaalin pitkän elokuvan pituinen. Analogia on sinänsä sopiva, että levyä on vaikea kuunnella sieltä täältä. Vaikka Big Wheel and Others sisältää lukuisia ”hittejä” ja korvamatoja, tuntuvat ne yksinään irrallisilta. Albumi on kokonaisuus, vaikka mitään tietoa sen punaisesta langasta ei ole.

Viittaus suureen kokonaisuuteen löytyy albumin isosta nimestä sekä kolmesta katkelmasta, joissa puhuu neljävuotias Sean-poika. Haastattelut ovat vuonna 1970 julkaistusta elokuvasta Sean, jossa ohjaaja Ralph Arlyck jututtaa naapurin hippikommuunissa asuvaa poikaa. Napero laukoo muun muassa polttavansa pilveä, keskustelee poliiseista ja osoittaa muutenkin omaavansa melko omaperäisen maailmankuvan. Sattumaa, vinkki vai pelkkää kiusottelua? Cass McCombs jättää palaset pöydälle.

Albumin yhdeksästätoista kappaleesta kaksi on nimeltään Brighter! Albumin ensimmäisellä puoliskolla kappaleen laulaa McCombs ja toisen versioi Karen Black. Jälkimmäinen vetää jalat alta ja on huikea osoitus McCombsin kirjoittajantaidoista. Hän voi antaa kappaleensa toisen tulkittavaksi, ja se silti kuulostaa McCombsilta. Normaalipituisella levyllä moinen versiointi tuntuisi pöljältä, mutta puolentoista tunnin sisään mahtuu monenlaisia kohtauksia. Joihinkin asioihin voi vallan mainiosti palata uudestaan. Viimeksi McCombs ja Black tekivät yhteistyötä Catacombs-albumin kappaleella Dreams Come True Girl. Big Wheel and Others on omistettu Karen Blackin muistolle.

Cass McCombsin uran alkutaipaleen sävellykset ja sovitukset olivat kiihkeitä, räiskyviä ja rauhattomia. Mitä useampi levy hänellä on plakkarissaan, sitä selkeämmäksi hänen muotokielensä tuntuu kirkastuvan. McCombs karsii, kunnes jäljelle jää vain laulut – ja tarinat.

On eriskummallista, että Big Wheel and Othersilla Cass on lauluntekijänä selkeimmillään, koska albumikokonaisuus on niin valtava. Yleensä vain kokoelmalevyt ovat yhtä mittavia. Vaikka kappaleita on todella paljon, mitään turhia rakoja ei kokonaisuudesta löydy. Tuntuu kuin McCombs haluaisi kuuntelijan hukkuvan albumiin, viettävän aikaa, uppoutuvan, sillä siihen Big Wheel and Others sopii mitä mainioimmin.

Levyä kuunnellessa puolitoistatuntinen vierähtää salakavalan sutjakkaasti. Se tuo esiin sen mikä tekee McCombsista niin upean artistin; tuo esiin tarinat, joita emme muuten tuolta kiertolaiselta ehkä kuulisi. Voimme väitellä tarinoiden syntyperistä ja totuudenmukaisuudesta, mutta se ei ole tärkeää. Cass McCombs voi olla vain hahmo, suurta kuvitelmaa, mutta hänen kappaleensa ovat totta.

Big Wheel and Others on julkaisu, joka vaatii melkoista pokkaa. Sellainen, jolla on varmasti seuraamuksia. McCombs tulee saamaan joko neron tai kusipään maineen, joista kumpikin sopii hänelle varsin mainiosti. Big Wheel and Others on nimensä mukaisesti järkäle, vaikka musiikki onkin yksinkertaista ja tarttuvaa. Älkää edes yrittäkö sisäistää sitä yhdellä kuuntelukerralla. Antakaa sille aikaa, kuunnelkaa uudestaan ja uudestaan, niin lopulta se palkitsee.

97 Big Wheel and Others on albumi, jolla Cass McCombs ylittää itsensä. Tämän levyn pilkkomiseen ja koluamiseen menee varmasti koko talvi.

Video ei ole enää saatavilla

Haimissa on hauskaa.

Eli: kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan Haimia.

En muista tarkkaan, milloin kuulin Haimin musiikkia ensimmäisen kerran. Sen täytyi olla joskus viime keväänä, jolloin törmäsin yhtyeen Falling-kappaleeseen. Se ei iskenyt mitenkään välittömästi. Itse yhtyeen musiikki oli kieltämättä tarttuvaa, mutta samalla siinä oli jotain hieman turhan laskelmoitua ja kolkkoa. Haim oli kiistattoman tyylikäs yhtye, mutta samalla se tuntui kovin persoonattomalta – autenttiselta kuin muotilehden editorial-kuvaukset tai älypuhelimen kuviin lisätyt vanhentavat filtterit.

Viime kesänä Flow-festivaaleilla kuitenkin muutin mieleni Haimin suhteen. Kun näin yhtyeen livenä, oivalsin viimeinkin, mistä siinä todella on kyse.

Haimin keikka Flow’ssa ei ollut erityisen hyvä. Yhtyeen pääasiallisen laulajan Daniellen kurkku oli kipeä, eikä Haim pystynyt pistämään aivan parastaan. Kaikki keikan heikot puolet eivät kuitenkaan johtuneet terveydellisistä syistä, vaan nuorella yhtyeellä oli vielä selviä lastentauteja. Vaikka Haim soitti varsin pätevästi, se ei onnistunut esittelemään levytettynä hienosti toimivaa poppiaan asussa, joka olisi luonut todella voimakkaan livekokemuksen.

Silti konsertti kertoi kaikessa epätäydellisyydessään yhtyeestä paljon. Haim ei ollutkaan sellainen kolean etäinen yhtye, jollaisena se esiintyi videoissaan tai muoti- ja naistenlehtien kansikuvissa. Sen sijaan se koostuikin hieman nörtähtävistä naisista, joiden esiintymistä katsoessa oli helppo kuvitella heidät soittamassa pop- ja rockcovereita vanhempiensa kanssa Rockinhaim-yhtyeessä tai veivaamassa purkkapoppia kahden vanhemman Haim-sisaruksen edellisessä yhtyeessä Valli Girlsissä, joka tahattomassa koomisuudessaan tuo mieleen lähinnä Ensisilmäyksellä-komediasarjan Robin Scherbatskyn ysäripop-alter egon Robin Sparklesin.

Viileän etäisyyden sijaan yhtyeen jäsenien persoonat olisivat olleet oivaa ainesta The Monkees -tyyliselle sitcomille: poikamainen ja vakavamielinen laulaja-kitaristi Danielle, flirttaileva ja ympäriinsä sinkoileva pikkusisko Alana eli “Baby Haim” ja suurimmasta osasta välispiikeistä vastaava, eriskummallisesti naamaansa soittaessaan vääntelevä isosisko Este.

Toisin sanoen Haim ei ollutkaan se tuskallisen viileä yhtye, jona se itse ja/tai sen taustajoukot halusivat Haimin myydä, vaan enemmänkin hieman höpsö, toisinaan naurettavuuden rajamailla tasapainoileva ja kaikesta moderniudestaan huolimatta perinteinen vanhan ajan poprockyhtye.

Kaikki edellä mainittu vahvistuu kuunnellessa Haimin pitkään odotettua debyyttiä Days Are Gone. Yhtyeen jäsenten tausta pop/rock-coverbändissä kuuluu popin muotokielen vaivattomana hallintana ja keikalla nähty epäcoolius viileän pinnan alta kurkkivana rakkautena puhtaaseen poppiin. Haim saattaa esittää coolia, mutta se ei koskaan anna muotoseikkojen mennä tarttuvan kertosäkeen edelle.

Days Are Gonella Danielle, Alana, Este sekä rumpali Dash Hutton (hänen asemastaan yhtyeessä kertoo paljon se, että Hutton saattoi Flow’ssa itse säätää rumpujaan ennen keikan alkua, eikä yleisö kiinnittänyt häneen mitään huomiota) luovat oman kiehtovan ajattoman popvisionsa. Haim kuulostaa kiistattoman modernilta, ja onkin hyvin selvää, että Days Are Gone on pikkutarkkoine sovituksineen ja kulmikkaine rytmeineen tehty juuri vuonna 2013. Silti se myös tuo jatkuvasti mieleen palasia menneisyydestä. Sellaisia hetkiä, jotka kuulostavat tutulta, mutta joita kuuntelija ei kuitenkaan aivan tavoita.

Eniten Haimin kohdalla on puhuttu Fleetwood Macista, ja yhtye onkin ilmeinen esikuva. Vertaus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, vaan Haimin musiikissa risteilevät lukuisat vaikutteet, ennen kaikkea 1980-luvun popmusiikista.

Pitkä lista varsin erilaisia artisteja ja yhtyeitä, joihin Haimia on arvosteluissa ja artikkeleissa verrattu, kertoo siitä, kuinka vaikea yhtyeen popsynteesin tarkkoja lähteitä on paikantaa: Phil Collins, Kate Bush, Shania Twain, Eagles, The Bangles, TLC, Sheena Easton, Scritti Politti, Laura Branigan, Andrew Gold, Paul Simon, Chairlift, Jessie Ware, Cults, Feist, Bruce Springsteen, The Pretenders ja niin edelleen. Itse voisin lisätä listaan Michael Jacksonin, Princen, (kasari-) Tina Turnerin, Blood Orangen ja Twin Shadow’n.

Kaikista näistä vertailukohdista huolimatta Haim onnistuu Days Are Gonella kuulostamaan tuoreelta ja persoonalliselta, toisinaan jopa omaperäiseltä.

Haimin selkein heikkous löytyy sen teksteistä, joissa erilaisten kliseiden, arkkityyppien ja popin perusaiheiden yhdistely ei toimi läheskään yhtä hyvin kuin yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Lopputuloksena on kasa köykäisiä ihmissuhdehöpinöitä, jotka pahimmillaan lähestyvät hölynpölyä, kuten vaikkapa muuten varsin onnistuneessa Foreverissa:

“Hey you! Hey you!
Can’t you make the scene?
I know, I know, I know you ain’t the one to play the game
Now I know I’m never gonna go your way
If you go, we never know, I know know know”

Yhtyeen sanoitukset eivät kestä syvällisempää tarkastelua, mutta eivätpä ne myöskään haittaa Haimin kappaleista nauttimista. Silti, samastuttavat ja mieleenpainuvat tekstit eivät olisi olleet pahitteeksi.

Kaiken kaikkiaan Days Are Gone on joka tapauksessa varsin onnistunut levy. Se ei ehkä ole musiikillisesti mitenkään ainutlaatuinen, ja kieltämättä se on toisinaan kovin pinnallinen. Silti siinä on jotain vastustamatonta.

Vastarinta osoittautuu turhaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Falling, Don’t Save Me tai vaikkapa If I Could Change Your Mind alkaa varoittamatta soida päässäsi – kun melodia pakenee kuin varkain huuliltasi ja otat huomaamattasi pari tanssiaskelta.

85 Pienistä heikkouksistaan huolimatta tarttuva, raikas ja sähäkkä Days Are Gone täyttää useimmat hienon popin määreet. Mitä se syvällisyydessään menettää, se voittaa häpeilemättömässä popnautinnossa. Anna mennä, tahdot kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

A man in a boat.

Kakkosalbumillaan Muuan mies kuulostaa elinvoimaiselta ja uudestisyntyneeltä.

Kun yhtye, joka on aina ennen kuulostanut valjulta, julkaiseekin yhtäkkiä vaikuttavan albumin, se ilahduttaa valtavasti. Se toimii muistutuksena, että myös mauttomien ja hajuttomien yhtyeiden levyille pitäisi antaa mahdollisuus. Niidenkään kohdalla ei pidä missään tapauksessa käpertyä omiin ennakkoluuloihinsa.

Muuan miehen Mä olen iloinen on nimenomaan albumi, joka yllättää. En ole varmaankaan ainoa, jolle ei jäänyt yhtyeen Tyhjyydestä tullaan -debyytistä (2009) juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Tuolloin Muuan mies näyttäytyi naivistisena ja keskinkertaisena folkyhtyeenä. Eikä yhtyeen keulakuvan, Ismo Puhakan, persoonallinen – siis rajallinen – lauluääni suinkaan houkutellut tekemään kokoonpanoon lähempää tuttavuutta.

Mutta nyt kaikki on toisin. Mä olen iloinen on yksi kuluvan vuoden ilahduttavimpia ja omalaatuisimpia kotimaisia albumeja. Jo Muuan miehen keikka viime kesänä Ilmiö-festivaalilla Turussa antoi ymmärtää, että yhtye on julkaisemassa jotain kiinnostavaa. Minä en nähnyt esiintymisestä kuin vilauksen, mutta jo tuo pelkkä silmänräpäys muodostui festivaalin mieleenpainuvimmaksi musiikilliseksi yllätykseksi ja loi odotuksia Mä olen iloinen -levyä kohtaan.

Muuan mies on yhä naivistinen, mutta keskinkertaisuus on siitä kaukana. Jos Love Records olisi olemassa nyt vuonna 2013, Mä olen iloinen olisi levy-yhtiön julkaisukalenterissa. Love Records -mielleyhtymiä ei suinkaan vähennä tosiasia, että hetkittäin Puhakka kuulostaa hämmentävästi Pekka Strengiltä.

Ennakkoluulottomasti yhtye sekoittaa kitarapoppia, iskelmää, Jamaika-rytmejä, puhelaulua, lastenloruja sekä niin paljon toistaiseksi tuntemattomia ainesosia, että albumi ihastuttaa jo ensikuulemalta. Jo avausraita Tuulikin tarttuva, iskelmällinen kitarapop riisuu aseista. Levyn mieleenpainuvin kappale, Prinssi Rohkea avautuu, tuo tarkkanäköisyydessään mieleen Riston tuotannon onnistuneimmat hetket, mutta kuulostaa samanaikaisesti leikkisämmältä ja vapautuneemmalta kuin Risto Ylihärsilän tekemiset moneen vuoteen.

Leikkisä-adjektiivi lieneekin osuvin ilmaus kuvailla Muuan miehen musiikkia. Muuan miestä on ilo kuunnella.

85 Muuan mies on tehnyt ilahduttavan omalaatuisen albumin. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa neljää vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvää syntymäpäivää, Egotrippi!

Porin Anttilan levyosaston alehyllystä se löytyi. Helsinkiläisen Egotripin keväällä 1995 julkaistu, bändin omaa nimeä kantava debyyttialbumi ei ollut suuri myyntimenestys ja ostin levyn saman vuoden syksyllä noin 30 markan hintaan. Olin kuullut ja nähnyt Egotripillä-kappaleen videon Jyrkissä ja albumin kannet näyttivät hauskalta. Siinä olivat ensikosketukseni nykysuomipopin kulmakiviin lukeutuvaan yhtyeeseen.

Superegon (1997) myötä suhteeni niin sanottuun uuden aallon suomalaiseen popmusiikkiin syveni. Egotrippi, Don Huonot ja Lemonator sekä myöhemmin Jonna Tervomaa nousivat suurten suosikkien joukkoon Radioheadin, Red Hot Chili Peppersin, U2:n ja muiden seuraksi.

Alter ego (1998) hieman etäännytti, mutta kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Helsinki–Hollola (2000) palautti innon seurata Egotripin tekemisiä. B-puolikokoelma Moulaa! Hittejä ja harvinaisuuksia (2001) piti kiinnostuksen yllä ja Matkustaja (2003) toi esiin kokonaan uudenlaisen, kypsemmän ja vakavamman puolen yhtyeestä.

20 suosikkia -kokoelmalta (2004) julkaistun Matkustaja-singlen noustua suureksi hitiksi, Egotrippi alkoi vihdoin menestyä ansaitsemallaan tavalla. Yhtyeen tähän asti paras albumikokonaisuus Vielä koittaa uusi aika (2006) jatkoi tuota menestystä. Viimeisin uutta materiaalia sisältävä Egotrippi-albumi Maailmanloppua odotellessa julkaistiin viisi vuotta sitten.

Video ei ole enää saatavilla

Viime viikolla Egotrippi julkaisi Pilvien alla, maan päällä -levyn, jolla yhtye versioi laulajiensa Mikki Kausteen ja Knipi Stierncreutzin muille artisteille kirjoittamia kappaleita. Levy julkaistiin bändin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi.

Egotrippi soitti ensimmäisen keikkansa 8. lokakuuta vuonna 1993 – noin 20 vuotta sitten. Yhtyeen biisintekijä-laulaja-kitaristi Knipi istui Nuorgamin toimituksen edustajan kanssa loppukesäisenä iltana helsinkiläisravintolan terassille muistelemaan Egotripin taivalta ensilevyn julkaisusta aina tähän päivään asti. Pitkän kaavan mukaan.

Ensilevy ja haastavat ajat – Egotrippi (1995)

Egotrippi on tunnettu alusta lähtien ahkerana keikkabändinä. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Helsingissä, Kulosaaren Casinolla.

Egotrippi ensimmäisellä keikallaan Helsingin Kulosaaren Casinolla 8. lokakuuta vuonna 1993.

”Debyyttilevyn biiseistä Egotripillä, Eikai taas ja Gloria olivat biisejä, jotka demotimme jo vuonna 1992, ennen kuin bändillä oli edes nimeä. Levytyssopimuksen saimme niin, että silloisen basistimme Aakun kitaransoitonopettaja Ben Granfelt vei demomme Sony-levy-yhtiöön ja siellä innostuttiin sen verran, että päättivät julkaista levymme. Yhteistyömme ei mennyt ihan nappiin. Jossain vaiheessa huomasimme, ettei yhtiön suunnalla juuri oltu kiinnostuneita tekemisistämme. Tuottaja T.T. Oksala häipyi kesken studiosessioiden ja olimme yhtäkkiä ensikertalaisina studiossa keskenämme.”

”Tällaiset vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet siten, että emme ole antaneet periksi joka käänteessä. Ennen debyyttilevyn julkaisua meillä oli jo puolet Superegon materiaalista valmiina. Sony vitkastutti albumin julkaisua yli puolella vuodella ja siinä odotellessa teimme uusia biisejä. Yhtiöllä oli optio toiseen levyyn. Julkaisun jälkeen yritin parin viikon ajan saada ihmisiä kiinni kyselläkseni jatkosta ja lopulta he soittivat takaisin kertoakseen, että yhteistyö ei jatku. Soitin saman tien bändin jätkille ja kerroin uutiset. Laitoimme heti bileet pystyyn. Suurin piirtein seuraavana päivänä olimme jo tapaamassa muiden levy-yhtiöiden edustajia.”

Egotrippi keväällä 1995: Skele, Aakku, Knipi, Mikki ja Pide.

”Tapasimme Zen Gardenin Kari Hynnisen, joka ei kuitenkaan ollut heti täysillä messissä. Hänellä oli kummallinen periaate, että hän ei julkaise lainkaan suomenkielistä musiikkia, pelkästään englanninkielistä. Zen Gardenin artisteja olivat silloin muun muassa Sub-Urban Tribe ja Jimsonweed. Kari oli käynyt katsomassa Don Huonojen ja Sub-Urban Triben yhteiskeikan ja tajunnut kuitenkin sen myötä, että suomenkieliselläkin materiaalilla voisi menestyä.”

Ensimmäisten hittien aika – Superego (1997)

Egotripin ensimmäinen rumpali Mikko ”Pide” Von Hertzen lähti yhtyeestä vuoden 1996 lopulla.

”Pide soitti myös Lemonatorissa ja päätti keskittyä siihen. Sampo (Haapaniemi) taisi olla ensimmäinen ehdokas uudeksi rumpaliksi. Kukaan meistä ei tuntenut häntä. Sampo oli soitellut monissa bändeissä, muun muassa Piia Nykäsen yhtyeessä – josta häntä usein kiusasimme. Hän halusi bändiin, joka tekee omaa musaa. Sampo on muistellut ensimmäisiä yhteisiä treenejämme, joissa kuulemma minä ja Mikki aloimme riidellä ennen kuin olimme soittaneet ensimmäistä sointuakaan. Itse en tuota tilannetta muista, mutta voihan se hyvin pitää paikkansa. Sampo oli kysellyt treenien jälkeen basistiltamme Aakulta että ’mitäs helvettiä tuo oli’, johon Aakku oli todennut, että ’eihän tuo ollut vielä mitään’.

”Saatoimme hyvinkin ajaa Mikin kanssa toisemme sellaiseen tilaan, että alamme riidellä täysin vieraan ihmisen edessä.”

Knipi ja Mikki esiintymässä Ankkarockissa kesällä 1997. Kuva: Tomi Palsa.

”Meillä on Mikin kanssa ollut samanlaiset välit alusta lähtien. Yhteentörmäyksiä on sattunut välillä enemmän, välillä vähemmän. Viime vuosina sellaista ei ole enää kauheasti ollut, molemmat ovat vähän rauhoittuneet. Erimielisyydet eivät ole olleet taiteellisia, enemmänkin ne ovat käsitelleet sitä, miten asiat hoidetaan. Olen aika tavoitteellinen. Kun päätän että jotain tehdään, en jaksa katsella vierestä, jos sitä ei tehdä kunnolla.”

”Vuonna 1997 Egotripillä alkoi olla enemmän keikkoja festareillakin. Teimme muun muassa Jarkko Suon eli Lauri Tähkän silloisen Kuudennusmiehet-bändin kanssa rundin Pohjanmaalla. Elämä vie.”

Video ei ole enää saatavilla

”Se on tosi jees oli ensimmäinen single. Se sai nostetta videon myötä. Kävimme Lasipalatsissa soittelemassa uuden musiikkiohjelman studiossa noin kuukauden ajan, kun Jyrkin kuvaajat harjoittelivat kamera-ajoja sun muita ennen ohjelman varsinaista starttia. Palkkioksi saimme tehdä videon. Siihen aikaan kuvattiin filmille, se oli iso juttu. Videoon saatiin vaikutteita Foo Fightersin Big Me -videosta sekä 1950-luvun mainosmeiningistä. Musavideoiden tekeminen maksaa tänä päivänäkin paljon, mutta silloin pelkkä kuvan laatu maksoi rutkasti. Itse Superego-levyhän ei ollut silloin vielä edes valmis. Siihen aikaan laitettiin single pihalle heti, kun se saatiin valmiiksi.”

Superegon kansikuvaussessiot. Kuva: Lasse Kurki.

”Levyn muu materiaali oli melko erilaista. Unihiekkaa nousi hitiksi. Jo biisiä tehdessä mietittiin, että tässä on nyt jotain erikoista. Näin biisin videon taannoin, enkä ollut nähnyt sitä sitten viime vuosituhannen lopun. Näyttihän se vähän kuumottavalta. En tiedä, mikähän idea siinä oli, että mennään talvella vesipuisto Serenaan kuvaamaan video.”

Video ei ole enää saatavilla

Superegolta löytyy Egotripin ainoa instrumentaalikappale Pako aavekaupungista. Biisi on kuin tehty lännenelokuvan takaa-ajokohtauksen taustamusiikiksi.

”Siinä biisissä oli aluksi myös laulu, mutta se vaan tuntui toimivan paremmin instrumentaalina. Sehän on suora tribuutti ruotsalaisbändi Atomic Swingille ja sitä on soitettu välillä myös keikoilla, vielä viime vuosinakin. Koko Superego-levylle yritettiin saada treenikämppämeininkiä. Unihiekkaa-biisin takaperin soivat kitarat nauhoitettiin kelanauhalle. On hienoa, että takana on niin pitkä levytysura, että on kokenut ajat ennen tietokoneiden mukaantuloa. Nykyään ne hommat ovat helpompia.”

Kohti uutta suuntaa – Alter ego (1998)

Egotripin basisti vaihtui Alter egon studiosessioihin. Alkuperäinen basisti Aakku jäi miehistöstä pois vuonna 1997 ja tilalle astui Mikko Mäkelä.

Egotrippi Alter ego -levyn äänityssessioissa vuonna 1998. Kuva: Lasse Kurki.

”Alter egon aikoihin Don Huonot oli breikannut Hyvää yötä ja huomenta -levyllä, ja meitä vertailtiin heihin melko paljon, mikä taas ärsytti, koska omia vaikuttajiani olivat tuolloin esimerkiksi Crosby, Stills, Nash & Young sekä Teenage Fanclub. Mutta jos materiaaliamme ei tuntenut paremmin, Don Huonot oli kieltämättä helppo vertailukohta. Kalle (Ahola, Don Huonojen laulaja) oli toisena sanoittajana Ulkopuolella-biisissä, mikä ei ainakaan vaikeuttanut vertailua.”

Video ei ole enää saatavilla

Yhtyeen omaa biisimateriaalia oli tarjolla levylle runsaasti, mutta Alter ego päättyy cover-versioon Eppu Normaalin Lautturista. Levy päättyy tavallaan kahteen kertaan: ensin Suklaasydän-biisiin ja sitten vielä uudelleen Lautturiin.

”Lautturi on muodostunut keikoilla suosikkibiisiksi. Levytetystä versiosta tuli tosi hyvä. Kaikki bändin jäsenet olivat isoja Eppu-faneja, minä etenkin. Olen aina tykännyt Historian suurmiehiä -levystä, josta suuri yleisö muistaa vain Tahroja paperilla -hitin. En oikeastaan tiedä miksi versioimme Lautturin. Se taisi olla vain fiilisjuttu. Olemme usein aloittaneet keikkoja Lautturilla.”

Egotrippi tunnettiin ensimmäisten levyjensä aikaan ja tunnetaan vieläkin energisestä keikkameiningistään. Posteljooni-kappale oli jotain uutta ja jotain muuta.

Video ei ole enää saatavilla

”Se oli viimeisiä biisejä, joita tehtiin Alter egolle. Hyvin erilainen kappale muuhun levyyn verrattuna. Itselleni se oli jotenkin Joni Mitchell -henkinen biisi. Posteljooni on yksi niistä biiseistä, joka on avartanut näkemystä siitä, mitä kaikkea tälle bändille voi tuoda soitettavaksi. Ensimmäisiä biisejä, joiden kohdalla on miettinyt, että ei kaiken tarvitse mennä mihinkään tiettyyn muottiin.”

Vuonna 1998 Egotrippi esiintyi Helsingin Olympiastadionilla Puhdas elämä lapselle -konsertissa. Omien biisiensä lisäksi bändi säesti Ville Pusaa. Yhteistyö jatkui En man utan namn -kappaleen verran myös Pusan Silver-levyllä (2000).

”Heh, olin unohtanut koko jutun! Ylellä oli radio-ohjelma, jossa Ville lauloi Unihiekkaa-biisin ruotsiksi ja me säestimme häntä siinä. Siitä se yhteistyökuvio taisi lähteä. Missään vaiheessa ei ollut kuitenkaan puhetta sen isommista yhteistyökuvioista. Olisipa hauskaa kuulla se Villen Unihiekkaa-versio pitkästä aikaa! Soitimme tuolloin myös Jiri Nikkisen levyllä. Olin itse kova Clifters-fani ja soitimme keikoilla bändin Hyvä bore -biisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Egotrippi esiintyi ensimmäisten levyjensä kiertueilla monenlaisissa paikoissa. Kalenteriin mahtui keikkoja perinteisillä rockfestareilla, mutta myös pienemmillä paikkakunnilla. Omakohtaisena muistona toimittajan mieleen on jäänyt elävästi Up on the Hill -niminen festivaali läntisellä Uudellamaalla, Lohjan kaupungissa. Muistijälki on syntynyt siitä, että minä ja kaksi ystävääni muodostimme Egotripin keikan aikana kolmen hengen kreisibailausringin. Lavan edessä ei juuri muita näkynyt.

”Siihen aikaan menimme ihan mihin vaan keikalle. Oikeastaan menemme vieläkin ihan mihin vaan ja siten myös päädymme ihan mihin vaan. Tuosta Lohjan keikasta muistan parhaiten sen, että Kari Peitsamo näki oman keikkansa aikana lavalta katsoessaan kentällä juoksevan koiran ja mies teki siitä niin sanotusti lennosta biisin. Naureskelin siellä myös The 69 Eyesille, kun oli about kesän kuumin päivä ja jätkät pinnistelevät mustissa nahkavetimissään. Veikkaan, että heillä oli ainakin vähän lämpimät oltavat.”

Idiot Orientated Rock – Helsinki–Hollola (2000)

Egotripin jäsenille jäi Alter egosta sellainen olo, että he haluavat kuitenkin vielä rokata.

”Ajattelimme, että seuraavan levyn tulee olla sellainen, mitä musiikkimme keikallakin on. Etenkin, koska keikkailimme siihen aikaan niin paljon. Puhuimme nimenomaan, että nyt haluamme tehdä rokkilevyn. Koivuniemen herra ja Käytettyä ilmaa olivat ensimmäisiä levylle tehtyjä biisejä. Nauroimme kundien kanssa, että nyt teemme tällaisen IOR- eli Idiot Orientated Rock -levyn.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tuottajaa miettiessä olimme tehneet jo joitakin biisejä ja kysyimme edelliset levyt tuottanutta Kalle Chydeniusta jälleen tuottajaksi. Kalle ei oikein innostunut ja oli kovin kiireinen, mutta koko bändi oli erittäin fiiliksissä tekemistämme kappaleista. Lasse (Kurki) sattui ikään kuin olemaan sitten siinä.”

”Olimme soittaneet järjettömän paskan keikan Munkkiniemen Koneen puistossa (Helsingissä), emme saaneet keikkaliksaa vaan saimme studioaikaa palkkioksi. Äänitimme läjän demoja ja pyysimme Lassen studiosessioihin ikään kuin valvomaan meininkiä. Hän oli vilpittömän innoissaan biiseistä ja rohkaisi mielettömän paljon. Tunnelmanvaihdos Alter egosta Helsinki–Hollolaan oli iso. Alter egon kiertue oli vaikea ja kaipasimme vähän kepeämpää meininkiä. Ettei tarvitse yrmistellä.”

Knipi, Skele, Mikki, Sampo ja Mikko Koivuniemen herra -videon kuvaustauolla vuonna 2000. Kuva: Lasse Kurki.

”Helsinki–Hollolaa äänitettiin välillä vähän kuin vuorotyönä. Rytmiryhmä eli Sampo ja Mikko kävi hoitamassa omat osuutensa heti aluksi, ja sen jälkeen me muut (Knipi, Mikki, kitaristi Skele ja tuottaja Kurki) kohkasimme omat osuutemme kasaan. Levy äänitettiin Hollolassa Petrax-studiossa, ja homma eteni välillä niin, että Lasse laulatti Mikkiä aamuun asti. Kun Skelen kanssa heräsimme, Mikki ja Lasse tulivat aamusaunasta ja aamupalan syötyämme aloimme äänittää omia juttujamme.”

”Se oli hemmetin hauskaa puuhaa! Meillä oli hirveä draivi päällä ja tuntui, että koko ajan syntyy musaa. Helsinki–Hollola-sessiot olivat mieletöntä luovuuden aikaa. Siihen ei liity minkäänlaisia huonoja muistoja.”

Helsinki–Hollola oli selkeä vastareaktio Alter egon hieman varautuneeseen tunnelmaan. Knipi muistelee pettyneensä siihen, että Egotrippi ei noussut suosioon levyn myötä.

”Oli hauskaa lukea kirjan (Ilkka Mattilan kirjoittama Egotrippi-historiikki Aina matkalla jonnekin) vedosta, kun siinä Mikko (Mäkelä, yhtyeen silloinen basisti) kertoi kokeneensa, että hänellä ei ole enää mitään asiaa tänne. En itse ajatellut asiaa ollenkaan niin. Levytyssessiot ehkä sitten olivat enemmän minun, Mikin, Skelen ja Sampon juttu. Ei sitä silloin tajunnut, että joku meistä ei ehkä saanut haluamaansa panosta mukaan siihen.”

Levyltä löytyy kappale nimeltä Mitä susta mietin selkäsi takana vaikka kohdatessa hymyillään. Biisissä lauletaan naishenkilöstä nimeltä Terhi.

”Luin muinoin muistaakseni Nyt-liitteestä juttua, jossa käsiteltiin suomalaispoppareita. Kokkosen Terhi kommentoi meidän kohdallamme jotain siihen tyyliin, että ’onhan nää ihan mukavia jäbiä, mutta ei näistä oikein ole mihinkään’. Tai sellainen viba itselle jäi. Itsetunto oli suhteellisen alhaalla silloin, ja luin jutun muistaakseni vielä omana syntymäpäivänäni. Se biisi syntyi sitten niissä fiiliksissä. Mietin pitkään, että onko tässä mitään järkeä.”

”Puhuimme Mikin kanssa, että kai hän nyt ymmärtää, mitä on laulamassa. Lassenkin kanssa mietimme, että pitäisikö tekstissä muuttaa jotain, nimiä ja muuta. Minulla oli jonkinlainen Neil Young–David Crosby-vaihde päällä, että kaiken, mitä sanoo, pitää olla totta jollain tasolla. Niin se kappale vain syntyi. Eipä missään pahemmin touhotettu siitä, että se kertoisi nimenomaan Terhi Kokkosesta. En mitenkään häpeä sitä biisiä. Se asia käytiin moneen kertaan läpi ja lopulta sen julkaiseminen tuntui vain oikealta.”

Knipi, Skele ja tuottaja Lasse Kurki Helsinki–Hollolan äänityssessioissa vuonna 1999.

”Terhi otti luonnollisestikin biisistä nokkiinsa ja kyllä, olen ansainnut kaiken paskan, mitä sieltä suunnasta tulee. Mutta sittemmin juttelimme muistaakseni Rovaniemellä jonkun keikan jatkoilla, hän veti minut sivuun ja halusi puhua asiasta. Olemme ihan väleissä, pystymme puhumaan ja moikkaamaan toisillemme.”

Asunto 35 on yksi Helsinki–Hollolan kappaleista, jotka ovat pysyneet mukana Egotripin keikkasetissä näihin päiviin asti.

Video ei ole enää saatavilla

”Se on merkittävä biisi. Minulla oli nostalginen fiilis ja halusin muistella nuoruutta ja lapsuutta. Olin juuri muuttanut Ruoholahdesta Laajasaloon, jossa olin elänyt lapsuuteni. Teimme alun perin Skelen kanssa biisistä demon, jossa minä laulan. Biisistä tuli melkoinen murheenkryyni. Äänitimme sitä neljissä eri studiosessioissa eri paikoissa, mutta Mikki ei saanut lauluun siihen sitä tunnelmaa, minkä biisi vaati.”

”Minun biisini ovat välillä hemmetin hankalia Mikille, minkä ymmärrän täysin. Mikin omat kappaleet ovat juhlavia ja hyvin selkeitä, erilaisia kuin omani, jotka ovat taas pienieleisiä ja välillä jopa jokaisella pienellä henkäyksellä on merkitystä. Mikki varmasti allekirjoittaa tämän: olen välillä aikamoinen natsi näissä jutuissa. Mutta niin se vaan menee. Kun on tietty idea siitä, miten joku biisi menee, sen vision haluaa pitää loppuun asti.”

”Asunto 35 oli Helsinki–Hollolan biiseistä ainoa, jonka kanssa oli enemmän ongelmia. Pekka Gröhn kävi soittamassa biisiin pianoa. Välillä kappale kuulosti ihan L.A. Law’n tunnarilta. Lopulta Lasse sai piiskattua Mikistä sellaisen laulusuorituksen, että homma loksahti paikalleen.”

Eräänlainen välitilinpäätös – Moulaa! B-puolia ja harvinaisuuksia (2001)

Helsinki–Hollolan kiertueella Egotrippi oli mainiossa keikkakunnossa. B-puolikokoelman kiertue ei ole jäänyt Knipille mieleen erityisen hyvänä muistona.

”Sillä rundilla oli säätöä tosi paljon. Mikillä oli tulehdus jalassa ja hän kulki kainalosauvojen kanssa. Mikko sairastui. Jäi sellainen olo, että tämä ei ole yhtään hyvä juttu. Moulaa!-levy sen sijaan oli hauska kokemus. Suuri osa materiaalista äänitettiin Helsinki–Hollolan studiosessioissa. Nylon Beat -coverit päätyivät levylle, koska tykkäsin vilpittömän paljon heidän ensimmäisestä levystään! Ja onhan ajatus siitä, että meikäläinen laulaa esimerkiksi Naparengasta, olihan ja onhan se hauska.”

”Moulaa!-biisiin saatiin sellaista meininkiä, mistä tykkään tosi paljon. Myöhemmin saimme samaa menoa taltioitua Matkustaja-levylle. Rokki voi olla rokkia myös siten, että se ei ole mitään järjetöntä tuuttausta, siinä voi olla myös nyansseja. Tekstihän on täysin pöljä teksti lottovoitosta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Levynjulkaisukeikalla oli Mr C -showbändi soittamassa meidän biisejämme eri solistien tulkitsemana, itse olimme paikalla vain juhlimassa. Kalle Ahola lauloi Ulkopuolella-biisin, Laura Närhi Posteljoonin, Maija Vilkkumaa tulkitsi Umpikujassa, Clichén Keke lauloi Unihiekkaa. Me vain joimme kaljaa ja fiilistelimme.”

”Jossain vaiheessa iltaa olimme jo melko tuiterissa ja vedimme sitten Moulaa!-biisin. Meikäläinenkin nousi pöydälle laulamaan kaikkien paikalla olleiden toimittajien ja muun yleisön edessä.”

Vaikeuksien kautta voittoon – Matkustaja (2003)

Egotripin silloinen basisti Mikko Mäkelä lähti yhtyeestä Moulaa!-kiertueen jälkeen. Egotripin sisällä tunnelmat eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta bändi oli kuitenkin yksimielinen siitä, että Helsinki–Hollolan rokkimeininkiä haluttiin jatkaa.

”Biisejä ei sitten tahtonutkaan oikein syntyä. Tuli fiilis, että ei tämä homma nyt näin helposti tule menemään. Itse en saanut tehtyä tekstejä kappaleisiin. Rokkibiisejä oli tarkoitus tehdä, mutta sitten totesimme, että nyt taitaa olla sittenkin aika tehdä jotain muuta. Mikolla oli omat elokuva-alan opintonsa ja hänestä tuntui, että elämässä on liikaa liikkuvia palasia ja niin hän päätti lähteä bändistä. Mikillä oli ankeat fiilikset.”

”Istuimme kahvilla Bio Rexin kahvilassa, kun Mikko ilmoitti lähtevänsä bändistä. Sen jälkeen meni muistaakseni kahdeksan kuukautta niin, ettemme nähneet Mikin kanssa toisiamme. En koskenut kitaraan kolmeen kuukauteen.”

Neljän jäsenen Egotrippi Matkustaja-levyn studiosessioissa Hollolassa vuonna 2002. Kuva: Lasse Kurki.

”Minulla oli tuohon aikaan hirveästi musiikkia päässä. Huomasin miettiväni, että jos minulle käy jotain, jos jäisin vaikka auton yliajamaksi, niitä biisi-ideoita ei olisi enää missään. Sillä hetkellä menin ostamaan minidisc-soittimen ja päätin, että äänitän parin kuukauden ajan vähintään yhden biisiaihion päivässä. Aika äkkiä minulla oli pari minidisc-levyä täynnä, yli 70 biisiä. Valtaosa ideoista päätyi Matkustaja-, Vielä koittaa uusi aika– ja Maailmanloppua odotellessa -levyille. Jonna (Tervomaa) nappasi biiseistä toistakymmentä biisiä omille levyilleen, Irinalle meni kappaleita myös.”

”Matkustajan biiseistä Pakkasukko ja Polkupyörälaulu olivat syntyneet jo aiemmin. Jälkimmäinen antoi osviittaa siitä, mihin suuntaan voisimme lähteä Egotrippiä viemään, mutta eihän niin kuitenkaan käynyt. Polkupyörälaulu julkaistiin singlenä jo pari vuotta ennen Matkustaja-levyä. Se oli alun perin mies ja kitara -tyyppinen biisi, mutta treenikämpällä se muotoutui hyvin erilaiseksi.”

”Sanoituksessa mietimme vakavasti, olisiko pitänyt vaihtaa levykauppa viinakaupaksi, että saataisiin teksti kansanomaisemmaksi. Emme kuitenkaan tehneet niin, koska musamiehiähän tässä ollaan. Ensimmäisiä levylle syntyneitä uusia biisejä olivat Mustat varjot ja Onneton. Erilaista meininkiä, mitä alun perin ajateltiin, meno ei ollutkaan enää niin hauskaa.”

Matkustajan kuvaussessiot syksyllä 2002. Kuva: Maria Santto.

Matkustajan biisien demoja äänitettiin rumpali Sampon asunnolla, jossa Knipi kävi äänittämässä omia biisejään ja Mikki omiaan, mutta kaksikko ei mennyt paikalle kertaakaan samaan aikaan.

”Sitten kun olin saanut tehtyä muistaakseni Varovasti nyt– ja Mustat varjot -biisien demot, soitin kahdeksan kuukauden tauon jälkeen Mikille ja kävimme kahvilla Stockalla. Mietimme, että tällaiseen suuntaan voisi alkaa hommaa kehittämään. Mikki innostui. Paino hartioilta hävisi.”

Matkustaja-levyn kansilehden keskiaukeamakuva. Kuva: Kie Von Hertzen.

”Mikon lähtö bändistä alkoi olla käsitelty. Tajusimme, että onkin aika siistiä, että bändissä on vain neljä jäsentä (Mikki, Knipi, Skele ja Sampo). Esimerkiksi promokuvien ottaminen on helpompaa. Sitten hommat lähtivät etenemään ja aloimme etsiä tuottajaa. Lasse (Kurki) ilmoitti, ettei Lemonator-kiireiltään ehdi. Niinpä kysyimme Superego– ja Alter ego -levyt tuottanutta Kalle Chydeniusta hommaan. Hän innostui. Aloitimme homman Mustat varjot -biisillä. Kalle halusi toimia siten, että soitetaan biisit Musicmakers-studiolla yhdessä sessiossa läpi eikä mietitä sen kummempia.”

”Mikko oli siinä vaiheessa vielä mukana, ehkä vähän säälistä, ja hänhän lopulta soitti Matkustaja-levyn kiertueella palkattuna soittajana. Tuo studiosessio päättyi kuitenkin siihen, että Mikko ja Sampo lähtivät studiosta ovet paukkuen, kun homma ei toiminut. Jäljelle jäänyt porukka, minä, Skele, Mikki ja tuottaja Kalle jäimme kuitenkin paremmilla fiiliksillä juttelemaan pitkäksi aikaa ja päätimme, että yritetään vielä.”

Video ei ole enää saatavilla

”Työstimme Mustat varjot -biisiä ja olimme saaneet jonkun miksauksen johonkin pisteeseen, kun levy-yhtiöpomo Kari (Hynninen) soitti ja kertoi Kallen soittaneen ja ilmoittaneen, että tämä homma oli nyt tässä. Sitten soitimme Lasselle. Levytysprosessi oli todella hajanainen. Nauhoituksia tehtiin vaikka missä. Ongelmat tulivat ilmi kuitenkin lähinnä ennen levytyssession alkua ja juuri ennen sessioiden päätöstä. Kaikki sillä välillä oli mielestäni positiivista aikaa. Biisien tekeminen oli hankalaa, mutta kaikki kuitenkin yrittivät ja puhalsimme yhteen hiileen.”

”Ensimmäinen biisi, josta aloitimme levytyssessiot, eli Mustat varjot, oli myös viimeinen biisi, jota miksattiin Lassen kaksion makuuhuoneessa Töölössä. Loppuvaiheessa prosessia menin kysymään, että olisiko Mikin lauluun voinut lisätä vielä vähän kaikua. Mikki säntäsi ulos ovet paukkuen. Me olimme Lassen kanssa vähän, että ’mitenkäs tämä nyt näin meni’. Sitten Lasse ilmoitti, että hänelle riitti.”

”Pariin kuukauteen emme jutelleet Mikin kanssa sanaakaan. Paikkailimme välejämme sitten sähköpostitse. Sähköposti oli silloin vielä suht uusi viestintäväline. Mustat varjot on ollut kyllä sellainen murheenkryyni että huh. Siitä on tehty todella monta erilaista versiota, mutta kyllä siitä tuli hieno biisi. Siitä voi sanoa, että eipähän vituta.”

Video ei ole enää saatavilla

Matkustaja-albumi julkaistiin lopulta maaliskuussa 2003. Matkustaja-biisin jääminen pois levyltä oli Knipille kova paikka.

”Olisin halunnut levyn nimibiisin levylle mukaan, mutta muut olivat eri mieltä. Kertoo levytysprosessista paljon, että niin levy-yhtiö, bändi kuin tuottajakin olivat niin väsyneitä, etteivät tajunneet siinä vaiheessa kappaleen hittipotentiaalia. Älä koskaan ikinä -single meni kuitenkin saman tien YleX:n rotaatioon ja päätyi Nousukausi-elokuvan soundtrackille, mutta siihen se lupaava alku tyssäsi.”

”Kesällä 2003 olin tuottamassa Daisy-bändin levyä, kun levy-yhtiön edustaja soitti ja kertoi, että Älä koskaan ikinä on lähtenyt soimaan Radio Novalla. Yhtäkkiä meillä oli käsissämme valtava hitti. Sitten soitti keikkamyyjä kertoakseen, että nyt olisi koko syksyksi myytynä keikkaa, että huvittaisiko lähteä. Siitä se homma lähti rullaamaan. Mikko soitti viimeisen keikan Egotripin kanssa tammikuussa 2004. Vaihto tapahtui ikään kuin lennosta, sillä Anssi (Maasalo, nykyinen basisti) tuli mukaan saman tien.”

Egotrippi muuttui Matkustajalla yhden laulajan bändistä kahden laulajan yhtyeeksi. Knipi lauloi jo Moulaa!-B-puolikokoelmalla useamman kappaleen, mutta Varovasti nyt ja Tarpeeton mies olivat ensimmäiset kappaleet, jotka Knipi kokonaan uutta materiaalia sisältäneellä Egotrippi-levyllä lauloi.

”Varovasti nyt on niitä kappaleita, jotka yksinkertaisesti kirjoittavat itse itsensä. Se biisi vaan syntyi. Muistan erittäin hyvin sen syntyhetken ja miten fiiliksissä siitä olin. Levylle päätynyt versio on biisin toinen demoversio, jonka äänitimme Sampon kanssa. Kokeilimme biisiä myös Mikin laulamana, mutta se ei vaan toiminut.”

”Sitten nostimme kädet pystyyn. Aloimme vähitellen muuttua kahden laulajan bändiksi. Mietimme, että miksi ihmeessä haluamme patistaa Mikkiä laulamaan biisejä, jotka eivät selkeästi istu hänen laulettavikseen luontevasti. Kaikki meistä ovat Beatles-faneja, joten kahden laulajan ratkaisu ei tuntunut lainkaan oudolta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Pitkään en halunnutkaan laulaa. Mikki oli Egotripin laulaja. Oli vapauttavaa tajuta Matkustajan sessioissa, että asioiden ei tarvitse mennä aina perinteisesti. Varovasti nyt oli ensimmäinen biisi, jonka kohdalla kaikki olivat sitä mieltä, että minun pitää laulaa se. Minä itse vaadin, että Mikki yrittää laulaa sen. Mikki oli asiasta iloinen myös siksi, että Varovasti nyt toi keikoilla hänelle hengähdystauon.”

”Tuntuu siltä, että keksimme itsemme uudestaan. Ja se, että tällaisen muutosprosessin jälkeen bändi tekee läpimurron, se tuntuu hyvältä.”

Hylätystä biisistä massiiviseksi hitiksi – 20 suosikkia (2004)

Vuodet 2004 ja 2005 yhtye soitti uudistuneen kokoonpanon kanssa paljon keikkoja. Egotrippi päätyi myös studioon äänittämään Matkustaja-levyltä pois jätetyn Matkustaja-biisin uudelleen. Kokoelmalevy 20 suosikkia julkaistiin helmikuussa 2004.

Video ei ole enää saatavilla

”Soitimme Matkustajan ensimmäisen kerran livenä tammikuussa 2004 Tavastialla, Ruma-klubilla. Kokeilimme sitä myös soundcheckissä, ja lämppärinä soittaneen Ultramariinin jätkät ilmeisesti vaikuttuivat biisistä, kirjoittihan bändin kitaristi Ville Aalto aiheesta myös Nuorgamiin. Olimme käyneet kädenvääntöä levy-yhtiöpomo Kari Hynnisen kanssa siitä, että mistä biisistä tulee kokoelmalevyn ensimmäinen sinkku. Hän olisi halunnut sinkuksi rokkibiisin, mutta ei meillä ollut uusia rokkibiisejä.”

”Olin ehdottanut jo aiemmin, että Matkustajan voisi äänittää uudelleen ja niin sitten lopulta teimme. Jarmo Saari teki biisiin huikeat jousisovitukset ja olin tosi fiiliksissä uudesta versiosta. Hynninen oli vieläkin sitä mieltä, ettei siitä olisi singleksi, mutta muut levy-yhtiössä uskoivat biisiin.”

”Istuimme ennen Ruma-klubin esiintymistä keikkabussissa, kun levy-yhtiöstä soitettiin, että YleX, johon Matkustajaa ensimmäisenä tarjottiin, ei ota sitä rotaatioonsa. Pettymys oli suuri, ja mietin, että Hynninen taisi sittenkin olla oikeassa. Sitten yhtäkkiä Radio Nova lähti soittamaan biisiä ja niin tekivät monet muutkin radiokanavat. Matkustajasta tuli hitti, vaikka se on hyvin epähittimäinen biisi.”

”Kevään 2004 vappuaattona ja -päivänä soitimme loppuunmyydyt keikat Tavastialla. Edellisenä päivänä soitimme Hangossa, jossa oli vain kourallinen ihmisiä katsomassa, mutta saimme hengen päälle kun ajattelimme, että kotikenttä odottaa. Ja vapun kunniaksi teetimme Egotrippi – Your Favorite Number 2 Band -ilmapalloja, koska kokoelma ei noussut listakärkeen vaan kakkoseksi.”

Raukeutta ja lohdullisuutta hyvässä moodissa – Vielä koittaa uusi aika (2006)

Vielä koittaa uusi aika -levyn kansikuvasessiot. Kuva: Lasse Kurki.

Egotripin kuudes studioalbumi on bändin tuotannon yhtenäisin kokonaisuus. Knipi muistelee halunneensa tehdä levyn, jossa on hyvä moodi.

”Mielestäni siinä onnistuttiin. Vielä koittaa uusi aika -levyllä on raukea, lohdullinen ja levollinen tunnelma. Esimerkiksi Nämä ajat eivät ole meitä varten -biisiä keikoilla soittaessa, ihmisistä näkee, että heille tulee hyvä fiilis. Se on tärkeää. Kyseinen biisi oli jossain vaiheessa hyvin pianovetoinen, kun se taas alun perin oli kitaravetoinen. Sitten halusimme yhdistää nuo tunnelmat. Sitä sahattiin ja palloteltiin hyvin paljon.”

”Äänitimme version, jonka minä laulan, mutta kun kokeilimme sitä keikoilla, huomasimme että biisi ei toimi niin. Muutimme sävellajin, rumpukompin ja laulajaksi vaihdettiin Mikki. Homma lähti toimimaan.”

Video ei ole enää saatavilla

”Asfaltin pinta oli tavallaan ’Matkustaja osa 2’, sovitus vei biisiä siihen suuntaan. Mikin levylle tekemistä biiseistä Rakkaani on mielettömän hieno. Ja Aprillipäivä, joka on ehdottomasti parhaita Mikin tekemistä lauluista. Äänitimme biisiä siten, ettei siinä ollut vielä tekstiä. On hämmentävää äänittää laulua, kun ei tiedä yhtään, mistä se kertoo, mutta se biisi onnistui lopulta erittäin hyvin.”

”Ajatuksena oli tosiaan tehdä lohdullinen levy. Sillä hetkellä omat fiilikset olivat sellaiset, että se vaan piti tehdä. Matkustajan menestyksen myötä meillä oli vapauksia tehdä asioita entistä enemmän oman mielemme mukaan. Koen asian niin, että levyt edustavat sitä, mitä bändi sillä hetkellä on. Keikoilla taas olemme tavallaan yleisöä palvelemassa.”

”Soitamme hittejä, kyllä, mutta haluamme myös yllättää, soittaa biisejä ajatellen myös sitä osaa yleisöstä, joka kuuntelee levyt kokonaisuudessaan. Niitä ihmisiä on kuitenkin joka keikalla. Itseäni ärsyttää suunnattomasti bändit, jotka soittavat joko pelkästään hittiosastoa tai sitä harvinaisempaa matskua. Sen välimuodonkin voi toteuttaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Egotrippi esiintyi Vielä koittaa uusi aika -levyn kiertueella kahtena peräkkäisenä iltana Tavastialla. Toisena iltana bändi soitti 34 biisiä, toisena 35 kappaletta.

”Niiden keikkojen jälkeen ensimmäinen palaute nettisivujen keskustelufoorumilla oli, että miksi ette soittaneet sitä ja sitä biisiä. Siinä vaiheessa nauratti, että soitetaan keikalla lähemmäs 40 biisiä, eikä sekään riitä. Olimme fiiliksissä koko hommasta edelleen. Musiikkia tehdään levytysvaiheessa ainoastaan omalle itselle, ja muille hommaa tehdään sitten keikoilla.”

”Jone Nikula kuvaili musiikkiamme joskus näennäisen helpoksi musiikiksi. Tarkalla kuuntelulla ja kelailulla sitten huomaa ne kerrokset.”

Trilogian päätös – Maailmanloppua odotellessa (2008)

Knipi kertoo tekevänsä usein muistiinpanoja siitä, mitä hän haluaa seuraavalle levylle. Maailmanloppua odotellessa on Egotripin seitsemäs studioalbumi.

Egotrippi konsertoi Maailmanloppua odotellessa -levyn promokiertueella Sirkus Finlandian teltassa Helsingin Kaisaniemessä. Kuva: Maria Santto.

”Kaikki levymme ovat olleet jollain tavalla vastareaktioita edelliselle albumille. Maailmanloppua odotellessa -levylle kaipasin jonkinlaista seikkailumieltä. Ei ollut mitään väliä, miltä biisit tulisivat kuulostamaan livenä. Ajattelin, että nyt kaikki käy. Kokeillaan asioita. Sekoillaan.”

”Omat levylle päätyneet biisit ovat ristiriitaisia: sävellykset ovat iloisia, mutta sanoitukset olivat tummempia. Vaikka olin edelleen fiiliksissä Vielä koittaa uusi aika -levystä, en halunnut tehdä samaa uudestaan. Esimerkiksi Ei se tästä -biisi vaan syntyi, ja se oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin aiemmin tehnyt. Mikin tekemät levylle tekemät kappaleet olivat mielestäni parhaita, mitä hän oli koskaan tehnyt.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tällä levyllä veimme jonkun jutun niin tappiin asti, ettemme enää oikein tienneet, mihin tästä voi vielä jatkaa. Mikki on todennut pitävänsä Matkustaja-, Vielä koittaa uusi aika– ja Maailmanloppua odotellessa -albumeja trilogiana. Itse huomasin olevani tämän trilogian päätösosan jälkeen ikään kuin jonkinlaisen tyhjiön päällä. Samoin kävi Helsinki–Hollolan kanssa. Tiesin, että haluan tehdä nämä asiat juuri näin enkä millään muulla tavalla. Sitten tulee seinä vastaan.”

Vaikka Knipi oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa, että biisimateriaalia työstäessä ei ole mitään merkitystä, miten materiaali toimii livenä, Maailmanloppua odotellessa -levyn materiaali lähti toimimaan keikkatilanteessa kuin itsestään.

”Levyltä löytyi biisi nimeltä Huhtikuu, jonka omistin Lasselle. Hän oli muuttanut puolisonsa kanssa yhteen, ja biisistä tuli tosi sielukas. Aiemmin olin omistanut Tällaisena iltana -kappaleen Mikille ja Mian laulun vaimolleni. Yksi levyn dogma oli se, että levytettyjen versioiden pitää muistuttaa mahdollisimman paljon niistä tehtyjä demoja. Osassa biisejä tässä onnistuttiin hyvin, osassa ei.”

”Kaikenlaista harmia -biisi, jonka levyllä laulan, on jäänyt vähän harmittamaan. Uskon, että siitä olisi saatu enemmän irti, jos Mikki olisi laulanut sen. Mun laulamat jutut (biisit) toimivat parhaiten silloin, kun ne ovat tosi iisejä ja nyanssit pääsevät esiin. Sitten, kun koko bändi soittaa, se homma toimii parhaiten Mikin laulamana. Kun tarvitaan voimaa lauluun, Mikki on mies paikallaan. Matkustaja-levyn jälkeen olemme miettineet paljon, että kumpi laulaa ja mitä laulaa.”

Egotrippi urheilukentällä. Kuva: Harri Huuhtanen.

Maailmanloppua odotellessa tuntuu tänä päivänäkin levyltä, joka olisi voitu julkaista kahtena erillisenä EP-levynä – toisen biisit laulaa Mikki, toisen Knipi.

”Beatlesin White Album oli yksi levyistä, joita mietin levyä tehdessä. Minua kiehtoi ajatus siitä, että levyllä on kaikenlaista rönsyilevää materiaalia. Varmasti siitä olisi saanut kaksi erillistä pikkulevyä, mutta levyllä on parasta juuri se, että siitä löytyy matskua niin moneen lähtöön. Kun Mikiltä alkoi syntyä biisejä levylle, ne olivat kuin kirsikka kakun päälle. Minä tein pienieleisiä kappaleita ja Mikiltä syntyi taas sellaisia biisejä kuin Kauppatori.”

”Omia suosikkibiisejä on levyllä monta. Mies räjähtää ja Ei se tästä ovat biisejä, joissa kummassakin on itselle uudenlaista tekstimaailmaa. Vaikka Maailmanloppua odotellessa ei myynyt ihan hirveästi, se oli itselle tavallaan taiteellinen voitto. Vähän sama kuin Helsinki–Hollolan kohdalla, oli pakko viedä homma johonkin tiettyyn suuntaan ja loppuun asti.”

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2011 Egotrippi julkaisi edellisen uuden singlen nimeltä Muistutus. Biisi oli musiikillisesti raikasta, menojalkaa kutittavaa menoa Maailmanloppua odotellessa -levyn jälkeen.

”Sillä hetkellä vallitsi ajatus, että haluaisimme olla taas vähän räyhäbändi. Nyt näyttää siltä, että käy samoin kuin Helsinki–Hollolan ja Matkustajan välillä kävi. Se, mitä halutaan, ei ole mitään sinne päinkään, mitä lopputulos on.”

Tavallaan coverlevy, muttei kuitenkaan – Pilvien alla, maan päällä (2013)

Egotrippi viettää vuonna 2013 juhlavuottaan. Pilvien alla, maan päällä -levy syntyi juhlan kunniaksi. Albumilla bändi versioi kappaleita, joita Knipi ja Mikki ovat tehneet muille artisteille.

Video ei ole enää saatavilla

”Syksyllä 2012 keikkamyyjämme otti yhteyttä ja muistutti 20-vuotisjuhlavuodesta, että pitäisikö meidän tehdä jotain asian kunniaksi. Olimme pyöritelleet aiemmin ideaa levystä, jossa versioisimme muille artisteille tekemiämme biisejä. Lähetin jätkille sähköpostin, jossa esittelin idean ja totesin, että jos kaikki eivät innostu ideasta täysillä, niin jätetään se projekti sitten tekemättä. Kaikki innostuivat, ja levyn biisit valikoitiin lopulta noin 50 kappaleesta.”

”Mietimme, että mitähän ihmiset tällaisesta levystä ajattelevat, mutta idea alkoi tuntua niin hyvältä, että päätimme sivuuttaa moiset ajatukset. Sehän on parasta, mitä voi tehdä: diggaa niin paljon siitä, mitä tekee, ettei välitä, mitä mieltä ulkopuoliset ovat.”

Levyllä on mukana 13 biisiä, jotka muun muassa Anna Puu, Jonna Tervomaa ja Irina ovat levyttäneet omille levyilleen.

”Joukossa on hittejä, mutta myös niitä lauluja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nyt pääsimme levyttämään esimerkiksi Jonnan Näkymätön-biisin, josta melkein suutuin Mikille muinoin, että miksi hän ei tuonut sitä biisiä meille. Nyt on levollinen fiilis koko homman suhteen. Ymmärrän, jos joku ei diggaa meidän versioistamme, mutta silti valtaosa biiseistä on perusteltuja. Jopa ne, jotka tuntevat aiemmat versiot, löytävät meidän versioistamme varmasti uutta. Tilanne on erikoinen: Pilvien alla, maan päällä on tavallaan coverlevy, mutta ei sitten kuitenkaan.”

Knipi kirjoitti albumin kansilehtiseen esipuheen, jossa hän avaa levyn idean ja perusteet. Hän halusi, ettei bändin jäsenten tarvitse selittää jokaiselle toimittajalle erikseen yhtyeen motiiveja juuri tällaisen levyn tekemiseen.

Knipi keikalla Seinäjoella 1997. Kuva: Lasse Kurki.

”Pilvien alla, maan päällä -levyn tekeminen oli tärkeä askel. Löysimme taas Egotripin. Olimme enemmän tekemisissä toistemme kanssa enemmän, kuin olemme olleet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Metallican Some Kind of Monster -dokumentissa käytiin läpi samanlaisia asioita kuin mitä mekin olemme vuosien varrella käyneet. Siinä on tosin miljoonia dollareja välissä, mutta kuitenkin. Mekin olemme jätkänippu, joka yrittää kehittää uutta musiikkia ja siinä samalla tulla toimeen keskenään. Jokainen julkaistu levy on pieni voitto.”

”Metallica on rikkonut rajoja, hevistä on tullut välillä hyvinkin valtavirtaista musiikkia nimenomaan heidän myötään. Olen diggaillut bändistä siitä asti, kun Njassa soitti Creeping Deathin Hevitaivas-ohjelmassa 1980-luvulla. Se koko kaljaa kittaava jätkäporukka -homma, samaistuin siihen täysin. Olen käynyt nuoruudessani Metal Massacre -keikoilla ja nähnyt Stonen ja Airdashin monta kertaa livenä.”

”Yksi urani huippukohdista on ollut se, kun soitimme Tavastialla vuonna 1995 Don Huonojen ja Sub-Urban Triben kanssa Pink Floydia sun muuta. Pääsin lavalle Janne Joutsenniemen kanssa. Se oli aivan mahtavaa.”

Egotrippi tien päällä vuonna 2008. Kuva: Harri Huuhtanen.

Egotripin taival on nyt kestänyt kunnioitettavat 20 vuotta. Mitä tavoiteltavaa bändillä on vielä jäljellä?

”Viimeisten kymmenen vuoden aikana olemme olleet hyvin erilainen Egotrippi kuin mitä olimme bändin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana. Seuraavan levyn suhteen ei ole vielä syttynyt sellaista tarkkaa ajatusta, että millaisen levyn haluamme seuraavaksi tehdä.”

”Edellisestä levystä on mennyt viisi vuotta, mutta tällä hetkellä ei edes pelota ajatus siitä, että menisi vielä toiset viisi vuotta. Sitten kun on jotain tärkeää tekeillä, kyllä sen sitten tiedostaa. Itsellä on fiilis, että meillä vielä paljonkin saavutettavaa. Kaikkea ei ole vielä sanottu.”

Superegon kansissa esiintyvä lentokone.

”Itse asiassa, meillä on ihan vitusti vielä saavutettavaa. Olemme rönsyilleet musiikillisesti jo niin moneen suuntaan, että voimme rönsyillä jatkossakin. Matkaa on vielä jäljellä.”

Egotrippi konsertoi syksyllä ympäri Suomea. Keikkapäivät ja -paikat löytyvät yhtyeen kotisivuilta (www.egotrippi.com).

Nicolas Jaar ja Dave Harrington.

Muistithan jättää tilaa vuoden parhaiden albumien listan kärkipäähän?

Ystävälläni elektronisella musiikilla oli tapana olla ”easy-going”, mitä sille tapahtui? Ehkä ajatus oli naiivi, lähtöisin ensimmäisistä kerroista, kun kuulin Wolfgang Voigtin Zauberbergia ja Königsforstia pitkillä kävelyretkillä, joihin keskenkasvuisilla tuntuu olevan loputtomasti aikaa. Se oli naiivi kuin pokalla heitetty väite Kraftwerkista Daft Punk -ripoffina tai kuntosalikortti, jonka hankittuaan uskoi kehittävänsä tarpeeksi lihasta kohdatakseen kaiken vastaan marssivan EBM:n.

Suoraan sanoen, tässä vaiheessa vuotta mahdollisuus kuulla uutta, älykästä, täydellistä lihan kuria vaativaa konemusiikkilevyä on vain aavistuksen houkuttelevampi kuin palata aiempiin, yhä nurkassa lojuviin teoksiin. Factory Floorin, Holdenin, Steve Hauschildtin, Tim Heckerin ja Oneohtrix Point Neverin viimeisimmät julkaisut ovat olleet täyteläisiä levyjä, jotka ovat myös jättäneet vain rajallisesti tilaa hengittää. Tuottaja Nicolas Jaarin ja kitaristi Dave Harringtonin Darkside tarjoaa jotain muuta.

Tämä ei tarkoita että Psychic olisi ensikädessä viihdyttävä levy. Oikeastaan sen yritykset vietellä ovat varovaisia kuin esiaviollinen romanssi väkivaltaisessa, äärikonservatiivisessa yhteisössä. Yleistunnelma on pimeä, uhkaava ja melankolinen. Mutta Jaar ja Harrington tuntevat instrumenttinsa, biittinsä ja historiansa. Mittava aloitusraita funkkikitaroineen ja Permanent Vacation -tyylisine soundeineen on diskon viime vuosikymmenen seksikkäimpien trendien kertaamista, kuitenkin välillä groovensa tahallisesti pois pudottaen, momentuminsa hukaten, kiintoisimpia detaljejaan kuuloalueen ulkopuolelle miksaamalla säästellen. Sporadisuus säilyy, vaikka elementit ovat tuttujen muotien kertausta.

Psychic on varsin välitön levy, joka siis tuntuu välttelevän nykyisen koneintelligentsian korkeakonsepteja. Etenkin Harringtonin kitaran vaihtelu minimaaleista riffeistä 1980-lukulaiseen bluestilutteluun saa aikaan vaikutelman jamisessiosta, joka ei aina kulje parhaaseen mahdolliseen suuntaan. The Only Shrine I’ve Seen alkaa lupaavasti, mutta jää liian pitkäksi aikaa samoille urille, eikä ole ainoa levyn kappaleista jolla toistoa olisi voinut karsia. Silti Psychicin meriitti on, ettei se kuulosta juuri miltään aikansa kone- saati improrocklevyltä. Dirty Projectorsin albumeilla ei vielä ole näin paljon softaa ja James Ferrarokin operoi kaukana marginaalissa Darksidesta.

Indierockissa sama genrettömyys ja oman historian ulkopuolelle pistäytyminen on ollut tapana jo pitkään. Konemusiikkilevyksi Psychicin vahvuus on lainata ajasta, jolloin konemusiikki ei vielä olut käsitteellistynyttä. Freak, Go Home on silkkaa 1970-luvun Ennio Morricone -nauhalooppielokuvamusiikkia. Nonsense-lyriikoineen Paper Trails tuottaa saman efektin kuin David Shiren Musorgski-mashupin Night on Disco Mountain ilmaantuminen ääniraidalle elokuvassa Saturday Night Fever. Jotain samanaikaisesti todella toimivaa ja junttimaista. Tämä epämukava kaksinaisuus määrittää koko Psychic-albumia. Tai kukapa arvaisi, että vuoden 2013 tähän saakka paras elektrolevy on parhaimmillaan sen päättävällä, policemaisella pseudoreggaeraidalla?

87 Vuoden vaikuttavin crossover-levy vai vapaan assosiaation turhamaisuutta? Psychic jakaa varmasti mielipiteet, mutta heittäytymiskykyiselle se antaa vähintään kollegoistaan erottuvan näytteen Nicolas Jaarin erikoisesta fuusiokeittiövisiosta.

Video ei ole enää saatavilla

Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Bob Dylan, siis.

Ei ole sattumaa, että vasta julkaistu, Bob Dylanin uran oudointa vaihetta kronikoiva Another Self Portrait: The Bootleg Series vol. 10 (1967–1971) päättyy demoon kappaleesta When I Paint My Masterpiece.

Outua siksi, että tässä tämä urakka on, omakuva ja sen luonnokset, viimeistä piirtoa myöten konservaattorin puhdistamana ja uusimana.

Ei sattumaa, sillä sen sijainnilla halutaan sanoa jotain.

Maalaus, mikä maalaus? No se omakuva, jonka juuri näit, tollo. Onko täällä muka muita maalauksia?

Kappaleen sijoittaminen loppuun on tahallinen epilogi, piste jossa katsomme suolapatsaana taaksepäin ja huomaamme, että pakomatka olikin merkittävä juuri sen takia, että se sijoitti meidät kontekstiin ja suhteeseen sen kanssa mitä pakenimme, mieluummin kuin sen kanssa mitä kohti pyrimme.

Video ei ole enää saatavilla

Pako Sodomasta ja Gomorrasta

Vuosina 1967–1970 Dylan pakeni itseään. Tai paremminkin: pakeni itseään pakenemassa itseään.

On tavallaan merkityksetöntä tapahtuiko se maailman tunnetuin moottoripyöräonnettomuus todella vai ei, sillä vuoden 1965 Euroopan-kiertueen jälkeen Dylan oli lopussa. Amfetamiinin ja beaujolais’n avulla aikaan saatu psykedeelinen, garagerockilla tuhrittu folk oli ammennettu tyhjiin ja umpikujassa, ja mestari itse oli palamassa kuin proverbiaalinen kynttilä: molemmista päistä. Tietenkin kaikki tämä niin, että yleisö buuasi bändin lavalta joka ilta.

Neljä vuotta myöhemmin John Cohenin ikonisista kuvista (deluxe-version mukana seuraava kirja Time Passes Slowly koostuu pitkälti näistä) katsoo onnellinen ja terveen näköinen nuori mies, joka on täysin tasapainossa häntä ympäröivän keväisen maalaismaiseman kanssa. Hänellä on perhe, lapsia, koiria ja kanoja, ja julkisuuden kirot tuntuvat olevan kaukana.

Jotain merkittävää on tapahtunut tuon neljän vuoden aikana.

Rockin kaanoniin kuuluu tarina siitä miten Dylan löysi The Bandin säestyksellä, Woodstockin pastoraalisessa paratiisissa ja bänditalo Big Pinkin kellarissa sen suonen, joka virtaa alkuvoimaisimman amerikkalaisen musiikin laskimoissa: countryn, bluesin ja folkin vanhat haamut ja riivaajat.

Paskat se mitään löysi.

Todellisuudessa maalaiskylän tylsyyteen kyllästyneet ja tien päällä kasvaneet muusikot tappoivat dullapäissään aikaa soitellen mitä ikinä sattuivat muistamaan. Ikiaikaisen kansanmusiikin lisäksi sessioissa kuultiin rockin klassikoita, pieruvitsejä ja standardeja. Jos et ole kuullut See You Later Alligator -väännöstä See You Later, Allen Ginsberg, suosittelen tutustumaan. Alkaa Big Pinkin todellinen henki hahmottua.

Väärät profeetat

Rock-kritiikin patriarkka ja grand old man Greil Marcus on tehnyt itselleen uraa muun muassa selittämällä Big Pinkin äänitysten syvempiä merkityksiä (Invisible Republic: Bob Dylan’s Basement Tapes). Vaikka Marcuksen teorioilla on ansionsa, on niissä loppupeleissä kyse jonkinlaisesta omien jälkien peittelystä.

Marcus on se albatrossi, joka Self Portraitin yhteydessä aina mainitaan. Hänen Rolling Stonessa julkaistu arvionsa (jota ei muuten ole Rolling Stonen nettisivuilla luettavissa) alkaa kuuluisasti sanoin ”what is this shit?” Tuohon kysymykseen Marcus on pyrkinyt siitä asti vastamaan.

Ja vastaa yhä. Viimeisimmän laitoksen kansiteksteissä sama omasta äänestään hurmioitunut mussutus jatkuu. Vieläkään Marcus ei ymmärrä Self Portraitia ja sen todellista merkitystä, vaan fiilistelee ja taustoittaa obskuureja folk-klassikoita ja niiden vaihtoehtoisia versioita, eikä kuuntele avainraitoja. Aivan kuin hän kävisi small talkia verhoista ja tapeteista, vaikka huoneen keskellä seisoo elefantti.

Onko folkin ylipapin hermoromahdukselta vaikuttuvan levyn kohdalla mitään homeisempaa ja väsyneempää näkökulmaa kuin hinkata loputtomiin folk-kappaleiden etymologioita ja sitä kautta sanoa että ”onhan tää nyt ihan paska, mutta oli täällä demojen tasolla jotain ihan hienoa”? Onko mitään laiskempaa kuin kätevästi unohtaa ne huonosti kuvaan istuvat Paul Simon– ja Gordon Lightfoot -coverit? Vaatii rohkeutta myöntää, ettei Pretty Saro ole yhtään sen tärkeämpi (tai kauniimpi) kuin cover Gordon Lightfootin Early Morning Rainista (Dylanin poikkeuksellisen tunteellinen laulusuoritus!), eikä Belle Isle kerro Dylanista yhtä paljon kuin I Forgot More Than You’ll Ever Know.

Video ei ole enää saatavilla

Herranjumala, jo kappaleen nimi sanoo sen! ”Olen unohtanut enemmän kuin sinä saat koskaan tietää, hyvä Greil”, Bob laulaa kultaisella ja sametinpehmeällä äänellä kiikkutuolista villatakki päällä ja piippu käsissään.

Tuo kappale on niin erilainen, että ilmeisenä provokaationa tekisi mieli julistaa se Dylanin levytetyn tuotannon tärkeimmäksi. Se nollaa kaiken, rikkoo kaikki mittarit, saa sinut epäilemään kaikkea mitä olet kuullut aiemmin. Vanha harlekiini ei pelkästään vedä sillä mattoja kaikkien alta, vaan saa sinut vakuuttuneeksi siitä, ettei mitään mattoja edes ollutkaan.

Ensimmäiset asiat, jotka Greilin ja sinun, epäuskoinen lukija, tulee myöntää, ovat: a) kappale ei ole vitsi, b) Dylan on tosissaan ja c) se ei itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta.

Dylanin laulusuoritus on nimittäin huikea. Siinä on kontrolloitua ja pidäteltyä emootiota, vuoripuron kirkkautta ja raikkautta. Tässä laulaa mies, joka on pienen ikänsä kuunnellut kaikkein taitavimpia country-laulajia ja näyttää nyt missä se oman virran lähde on. Tässä suorituksessa ei ole niinkään Hankia kuin George Jonesia ja Conway Twittyä. Samettista ja niin lähellä totaalista murtumista kuin vain voi olla.

”A picture of me without you”, laulaa George Jones. Lisää kuvia, omakuvia, välähdyksiä.

Video ei ole enää saatavilla

Rikottu peili

Uuden boksin deluxe-version hienoin veto saattaa kuitenkin olla se, että mukaan on laitettu alkuperäinen Self Portrait (ilmeisesti kuitenkin remasteroituna, sillä levyyn on painettu hysteerisen hauska lause ”originally produced by Bob Johnstone”). Demojen ja Isle of Wightin jälkeen suosittelenkin heittämään levyn soittimeen ja kuuntelemaan ennakkoluulottomasti.

Video ei ole enää saatavilla

Self Portrait on tärkeä, koska se rikkoo peilin, iskee siihen päättäväisesti nyrkillä. Sirpaleet heijastavat erilaisia Dylaneita, unohdettuja ja väärinymmärrettyjä, pehmeä-äänisiä ja ikivanhoja, siirappisten jousten hukuttamia ja arkaaisen alastomia.

Kuten alkuperäisillä, Big Pinkin kellareissa äänitetyillä Basement Tapeseilla, on Self Portraitin ikiaikaisten klassikoiden väliin ripoteltu aikalaismateriaalia ja yllättäviä covereita. Lightfoot tai Paul Simon (jonka The Boxerin Dylan kääntää nurinkurin, laulaen harmoniaa itsensä kanssa kuin piru yhdellä olkapäällä ja enkeli toisella) ovat elintärkeä osa omakuvaa juuri siitä syystä, että he ovat hiilipaperikopioita alkuperäisestä, akustista kitaraa rämpyttävästä runopojasta, ”uusia Dylaneja” kumpainenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Dylan on uusi Dylan, tietenkin.

Coveroidessaan itseään (siitähän tässä on kysymys, hei) rakkaan The Bandin kanssa Isle of Wightin keikalla hän unohtaa (I forgot more than you’ll ever know, anyone?) suurimman hittinsä Like a Rolling Stonen kertosäkeen ja julkaisee sen osana omakuvaansa. Jos sanakirjassa on ammatillisen itsemurhan kohdalla kuva, niin se on tämä.

Entäs ne originaalit sitten? ”All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any riding done”, laulaa naiskuoro levyn ensimmäisillä sekunneilla. Pian vasemmasta kanavasta liittyy mukaan akustinen kitara, ensin sointuja läpi soittaen, sitten rytmiin kevyesti mukaan lähtien. Pian näiden päälle kaadetaan niin siirappinen jousisektio, että tekee mieli nauraa.

Naiskuoro toistaa samaa lauseparia, kitara alkaa kyllästyneenä naputella kuviota pitääkseen mielenkiintoaan yllä (Onko tämä Dylan? Kuulostaa kyllä Bobilta? Jos on, sekin tukee tätä luentaa: artistin ”ääni” ei ole se tuttu narina, vaan laiskasti kulunutta sointukiertoa läpi käyvä kitara…), jousetkin varioivat lähestymistapaa, käyvät läpi samaa kuviota kuin paikallaan polkien.

Kuuntele tarkemmin, yritä ymmärtää. Jutun juju on siinä, että ”riding” lausutaan samalla tavalla kuin ”writing”, jolloin lause alkaa muuttaa muotoaan. “All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any writing done”, kysyy väsynyt lauluntekijä, toistellen samaa staattista mantraa pääsemättä eteen tai taakse.

Writer’s block. Tyhjän paperin kammo. Ei tätä edes peitellä, vaan Dylan laittaa sen levyn kärkeen, eräänlaisena introna siihen mitä on tuleva.

Tai vielä pa(r/h)empaa, ei edes laula sitä itse, vaan pistää naiskuoron laulamaan. Ja kuorruttaa kuoron järjettömillä jousisovituksilla.

Miksi? Mikä on jousien merkitys? Niiden suhde tuohon yhden virkkeen mantraan on niin järjetön ja suhteeton, että ne tuovat mieleen ne schmaltziset päällekkäisäänitykset, joita MGM samoihin aikoihin liimaili Hank Williamsin laatikoista lyötyneiden demojen päälle ja julkaisi häpeilemättömästi.

Kootaanpas kasaan. Meillä on kirjoituskammosta kärsivä artisti, jonka vähäisimmän viheltelyn levy-yhtiö on halukas julkaisemaan tupla-lp:nä ja jousisovituksilla varustettuna. Ironinen omakuva alkaa hahmottua.

Ei tämä ole niin vaikeaa, hei.

Sitten on nämä instrumentaalit: Wigwam ja Woogie Boogie. Ensimmäisellä sentään kuuluu Dylanin ääni hyräilemässä melodiaa, mutta ei edelleenkään sanoja (eli sama valkoisen paperin kammo täälläkin). Ja tämä oli sentään levyn single!

Boogie Woogie taas naurattaa, sillä se on kuva studiosta, jossa Bob on jo luovuttanut, häipynyt, häivytetty. Sessiomuusikot viihdyttävät itseään jammailemalla (sanan hirveimmissä merkityksissä) niin idioottimaista peruskuviota, että melkein itkettää. Minuutti kahdenkymmenen kohdalla mukaan tuleva itsekritiikitön saksofonisoolo on kuorrutus kakun päällä. Repeän sen alkaessa aina täysin.

Ja mikä on viimeinen punchline? Tuokin kappale on merkitty Dylanin säveltämäksi. Bob!

Takaisin kotiin johtavat leivänmurut

Tutun kliseen mukaan coverit kertovat artistista enemmän kuin he haluaisivat itsestään paljastaa. On covereita, jotka kuulostavat artistilta enemmän kuin artisti itse, kuten tämän Eric Andersenin hieno kappale, joka voisi olla priimaa folk-kauden Dylania.

Video ei ole enää saatavilla

Huono cover-valinta voi lässäyttää koko esityksen. Muistan, kun The Gaslight Anthem alkoi ’59 Sound -kiertueella soittaa Pearl Jamin State of Love & Trustia. Yleisö näytti siltä kuin joku olisi pieraissut liian pienessä tilassa. Se ei vain sopinut artistin imagoon tai siihen sanitisoituun ja stailattuun punk-identiteettiin, jota luulimme yhtyeen edustavan.

Sama Self Portraitin coverien kanssa. Ne ovat niin mauttomia ja typeriä, että niiden täytyy olla aitoja. Artisti ei ole valinnut niitä siksi, että ne sopisivat hänen oman materiaalinsa rinnalle, vaan siksi, että pitää niistä.

Alkuperäisellä Self Portraitilla Bobin mykkien vuosien suurinta hittiä, Manfred Mannin coveroimaa ja listojen kärkeen viemää Mighty Quinnia (Dylan coveroi toisen artistin versiota Dylanin biisistä) seuraa levyn hätkähdyttävin hetki, country-lauluntekijämestari Boudleaux Bryantin Gene Watsonille kirjoittama Why Do You Always Try to Make Me Over, jonka viimeinen säkeistö kannattaa lainata.

”You’re tryin’ to reshape me in a mold, love
In the image of someone you used to know
I won’t be a-standin’ for an old love
Take me as I am or let me go
Just take me as I am or let me go”

“Ota minut sellaisena kuin olen, tai anna minun jatkaa matkaani”. Siinähän se on, Self Portrait pähkinänkuoressa.

Otto #2: Omakuvan alla oleva toinen omakuva

Another Self Portrait laajentaa kontekstia ja syventää näkökulmia, mutta tiettyä perusasiaa se ei muuta, eikä pysty muuttamaan. Vihdoin kymmenennellä Bootleg Seriesin osalla Columbian ja Sonyn sokeat kanat onnistuvat löytämään jyvän, joka on se, että sekä alkuperäinen levy että sen kohtalotoveri, Isle of Wightin ”paluukonsertti” vuodelta 1970, julkaistaan osana suurta kokonaisuutta. Ja näiden akustisten demojen rinnalla niiden merkitys kasvaa.

Kun näkee, että Dylan olisi aivan hyvin voinut julkaista kaksi levyllistä taitavia ja loppujen lopuksi tylsiä folk-covereita, alkaa huterien aikalais-coverien julkaiseminen todella kiinnostaa. Sama Isle of Wightin kanssa. Keikkahan on mitä mainioin! On huikeaa kuulla The Bandin soittavan John Wesley Hardingin kappaleilla, jotka säännöstään ovat parempia kuin aneemiset, juostenkustut studioversiot. Vanha sotaratsu Highway 61 Revisited on energiassaan suorastaan korskea ja anarkistinen. Parempi kuin studiolevyllä, tekee melkein mieli sanoa.

Video ei ole enää saatavilla

Kenties merkittävin oivallus on kuitenkin neljännellä levyllä mukana seuraava Self Portrait itse, kaikessa siirappisuudessaan. Tässä kontekstissa kuunneltuna se osoittaa, ettei studiossa ole mikään folkin ylipappi, vaan nuoruudessaan Elvistä, Roy Orbisonia ja rhythm’n’bluesia fanittanut poppari. Self Portraitilla laulaa – ja todella laulaa – se oikea Bob Dylan.

Kenties äänessä on Robert Zimmerman, se nuori poika joka nousi hiukset tötteröllä teini-ikäisenä lavalle ensimmäisen bändinsä Golden Chordsin kanssa coveroimaan Elvistä. Poika, joka halusi olla Roy Orbison ennen kuin halusi olla Woody Guthrie.

Tai kenties se Bob Dylan, joka yritti paeta annus mirabiliksensa julkisuutta ja sekakäyttöä tyhjille sivuille, romaaniin josta tuli Sapphon fragmentteja muistuttava ruumiinavaus hermoromahduksesta. Se Bob, joka ymmärsi oman tilanteensa ja kirjoitti sen paperille, kaiversi marmoriseen hautakiveensä näillä sanoilla:

”Here lies Bob Dylan
demolished by Viennesse politeness
which will now claim to have invented him
the cool people can
now write Fugues about him
& Cupid can now kick over his kerosene lamp
boy Dylan – killed by a discarded Oedipus
who turned
around
to investigate a ghost
& discovered that
the ghost too
was more than one person”
(Bob Dylan: Tarantula. Simon & Schuster. S. 120.)

Self Portrait on Dylanin doriangraynmuotokuva, toki sillä erotuksella, että ullakolla säilytettävä muotokuva ei rapistu, vaan uurteet ja eletty elämä näkyvät sen Bob Dylanin kasvoilla, jonka me kaikki näemme keskuudessamme.

Jos Another Self Portrait jotain tekee, niin vahvistaa sen, että alkuperäinen todella oli omakuva. Sen ainoa kauneusviehe oli, ettei kuva vain näyttänyt siltä miltä Dylanin haluttiin näyttävän.

Ironista sikäli, että Another Self Portrait oli omalla mielipuolisella tavallaan se mestariteos, jonka maalaamisesta Dylan tämän uuden laitoksen viimeisellä raidalla haaveilee. Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Rehellinen kuva Bob Dylanista uuden vuosikymmenem alussa.

Se on mestariteos, jonka hän tiesi vielä joskus saavansa valmiiksi maalattuaan sen jo vuonna 1970. Ja tässä se on, viimeinkin viimeisteltynä.

Karvaiset ja kiharaiset kuolonhaukat.

Death Hawks loi esikoisellaan onnistuneen synteesin. Se kaivoi kaanonin sammioista, vatkasi ja loi oman näköisensä metamorfoosin, luoden samalla melkoiset ennakko-olettamat tulevaisuuden luomisvoimalleen. Mitä bändi saa aikaan toisella albumillaan?

Tätä kirjoittaessani istun näppäimistöni takana mustaan kauluspaitaan pukeutuneena. Paitaan, jonka ainoan kuvituksen muodostavat pienenpienet valkoiset pääkallot. Valinta ei ole tietoinen, enkä liiemmälti usko intuitiivisiin astrologialta löyhkääviin etiäisiinkään. Miksi tämä on siis merkityksellistä? Kenties siksi, että nyt puhutaan Death Hawksista. Tuosta Teemu Markkulan ympärille kasautuneesta ryhmittymästä, jonka Death and Decay -esikoinen kaappasi syvän etelän synkeimmistä suonsilmäkkeistä kumpuavalla kalmankatkuisella bluestripillään lahkoonsa yhden jos toisenkin kotimaisen musiikkikriitikon, muusikoista ja vähänkään syvällisemmin rock-musiikkia harrastavista intoilijoista puhumattakaan.

Näin kävi itsellenikin, vaikka retrospektiivisesti tarkasteltuna voi aina kysyä, kuinka paljon tällaisissa ilmiöissä on kyse varkain syntyneeseen trolliin lankeamisesta – eräänlaisesta ”go with the flow” -asenteesta. Yhtye kun soi kuin reinkarnoitu Doors – niin, tai Black Sabbath, tai Captain Beefheart, tai Hawkwind, tai, tai, tai….

Kuitenkin juuri tästä Death and Decayssa oli kysymys. Sen kyvystä herättää meissä, kenties heikkoina hetkinämme sittenkin nostalgikoiksi tunnustautuvissa, tunne paluusta jonnekin mystifioituun ”wanhaan hyvään aikaan”. Ja silti: tuntua kaikista pastissiviittauksistaan huolimatta tuoreelta ja raikkaalta – sanalla sanoen originellilta. Sen kyvystä soida symbioottisesti itseensä imeneenä esikuviensa muotokielistä sanomaa, sen omailmeisekseen suodattaneena. Sen kyvystä olla samanaikaisesti orgaaninen ja huolellisesti sovitettu, dissonoiva ja melodiantajuinen; pöristä, rosoilla ja jumittaa, olla tästäkin huolimatta läsnä taiten. Samalla se tuli tahtomattaan asettaneeksi standardin – rajapyykin, joka pisti kysymään, oliko kaikki nyt tässä? Miten ylittää jo tehty, miten uudistua ja säilyttää silti identiteettinsä?

Näiden kysymysten piinaamana olin kieltämättä varautunut, polkaistessani – yhä kriittisesti erilaisiin transsendentteihin ennusmerkkeihin suhtautuvana – yhtyeen eponyymin ristimänimen osakseen saaneen kakkoslapsen käyntiin. Kakkoslapsen, joka avausraidan nimeämiskäytännöltään ei kaiketi olisi kohdallani voinut olla mikään muu kuin Night Children! Se nimen täytyi olla! Luonnollisesti! Makasinhan yhä alkuyön tuntien pimentämässä huoneessa omaa toista lastani nukuttaen.

Ja miten polkaisivatkaan yön lapsoset mieleni lentoon, todistaen – tai oikeammin julistaen – että tässä sitä nyt ollaan! Uudistuneina! Monipuolisina! Dynaamisina! Ja kuitenkin: omaa persoonallista identiteettiään hylkäämättöminä! Esikoisen doomahtava bluesjumitus taivutettuna uusiin muotoihin ja sfääreihin. Matkalla Black Sabbathista kohti Pink Floydia, Howlin Wolfista kohti Ennio Morriconea tai Piirpauketta, hylkäämättä silti ainuttakaan edeltäjistään. Ennemminkin tuoden jo hyväksi havaitun rinnalle uutta ja taivuttaen sitä itselleen sopiviin suunnikkaisiin ja tutkimattomiin avaruudellisiin ulottuvuuksiin. Kuin vahvisteeksi ja sideaineeksi avauksen julistukselleen, kuin todistaakseen uudistuneen olemassaolonsa lopullisen oikeutuksen, viheltäen pelin tämän jatkuvaksi seuraavaksi esitellyllä Cain Go Home (2. Session) -kortilla.

Death Hawks astui jo Death and Decayllä siihen samaan pakanalliseen jälkikuusikymmenlukulaiseen kehään, joiden johdannaisina nyky-yhtyeet Hexvesselin ja Jess And The Ancient Onen okkultistisista folk- ja rock-tunnelmoinneista Dark Buddha Risingin totaliteettiin olivat siinneet. Ensiksi mainitun tummanpuhuvan sävyllisyyden sisarpuoleksi voikin nostaa eittämättä kolmosraita Blind Daughter of Deathin, joka todistaa samalla viimein sen, miksi Hexvesselin Mat McNerney on maininnut Death Hawksin erääksi kiinnostavimmista suomalaisista psykedeliayhtyeistä.

Albumin musiikillisesti helpoimmin avautuvaa tarjontaa edustanee Grim-Eyed Goat, vaikka silläkin oma hetkensä psykedelian aallonharjalla kappaleen keskivaiheilla onkin. Nelosraidan tasoittelun jälkeen ohjautuu aavelaiva kuitenkin hiljalleen kohti astraalitunnelmointeja, koukaten Quiet Sunin hellän jumittelun ja Cain Go Homen ykkössession kautta kohti lopullista, yli yhdeksän minuuttista Black Acid -kliimaksia, joka nosti mielikuvieni syövereistä esiin jopa vanhan kunnon Gongin. Ei hassumpaa, ei todellakaan hassumpaa!

Filosofi Morris Weitz esitti aikanaan, ettei taidetta kaikista ponnisteluista huolimatta ole mahdollista määritellä käsitteellisesti. Se pakenee määrittelyjä, jääden lopulta avoimeksi käsiteesi. Death Hawks määritteli oman estetiikkansa Death & Decayllä, asetti sen kakkosalbumillaan uuteen tarkastelukulmaan ja jätti jälleen ilmoille saman kysymyksen kuin aiemminkin – voiko matkaa enää jatkaa ja jos voi, mihin suuntaan? Tämän avoimen kysymyksen vangiksi jäämme toistaiseksi, mutta nauttikaamme väliaika meille tarjoillusta kosmisesta epätietoisuudesta.

91 Toisella albumillaan Death Hawks kasvoi juuri siihen suuntaan, kuten olin toivonutkin. Se uskalsi irrottautua liiasta jumittelustaan, muttei silti hylännyt sielunsa syvintä olemusta.

Video ei ole enää saatavilla

Badger on The New Tigersin toinen albumi.

Neljä kaverusta, kitaroita, rummut ja basso – siinä tuo ikiaikainen resepti, jolla luodaan joko kaikista yllätyksistä ja omaleimaisuudesta riisuttua höttöä tai mieltä kutkuttavaa popmusiikkia.

Useimmiten lopputulos on ensin mainittua, mutta silloin tällöin nuorisotaloilta tai jostain lähiöiden hikisiltä treeniksiltä nousee ryhmiä, joiden pop-koukkujen taju ja oman tyylilajinsa tuntemus eivät jää keskinkertaisen harmauden jalkoihin.

The New Tigers osoitti jo esikoisellaan olevansa hilpeän melodinen ja surinaindien perinteille uskollinen yhtye, mutta muutamaa huippuhetkeä (Pocketful of Sand, World’s Greatest Actor) lukuun ottamatta levy ei ehkä kuitenkaan ollut mikään toistuvasti soittimeen palaava klassikko.

Badgeriin kohdistuvat siis tietyllä tapaa epäkiitolliset odotukset: onko tässä se yhtyeen todelliset kyvyt esiin tuova mestariteos, jolla edellisellä toteutumatta jäänyt potentiaali pääsee esille, vai onko se todiste yhtyeen juuttumisesta monet tämän lajin bändit nielevään tasapaksuuteen?

Ainakin vaikutteet ovat kaikkien shoegaze-popin ja kotikutoisen indien ystävien tunnistettavissa. My Bloody Valentinen ja Pale Saintsin kaltaisen melodis-utuiset klassikkoyhtyeet tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta The New Tigers soi niitä suoraviivaisemmin ja jotenkin lempeämmin. Ja vaikkei kappaleissa vitsailla tai mitenkään ilmaisullisesti revitellä, niin shoegazen peruskuvastoon yhtye kutoo hienosti rämäpäisempää ja leikkisämpää, vienosti ruotsalaisen Bob Hundin rytmikilkatuksen ja kitaravinkaisut mieleen tuovaa äänivalikoimaa.

Näiden vaikutteiden esiin nostaminen ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi halpoja pastisseja metrimitalla Turun kauppatorilla kauppaava joukko, vaan yhtye onnistuu jokseenkin vaivattomasti tekemään tyylilajin puhkikalutusta kuvastosta hämmentävän tarttuvia ja ilmavia kappaleita. Esimerkiksi levyn keskivaiheilla kuultavan Quicksilverin kellopelipimputukset, lennokkaat kitarat ja poika kohtaa tytön -lyriikat ovat kaikki tuhansia kertoja kuultuja kitaravetoisen popin rakennusaineita, mutta jumalavita, miten kirkkaasti ja kesäisesti ne on saatukaan kohtaamaan.

Yhtye vaihtoi kesken Badgerin levyttämisen rumpaliaan, mikä lehdistötiedotteen mukaan vaikutti albumin rytmiseen sointiin, mutta kansilehdestä tarkistamatta on kyllä mahdoton sanoa, millä kappaleilla muutos kuuluu. Rytmipuolen sinällään oivaa paukuttelua suuremman huomion saavat nimittäin albumin selkärangan muodostavat kitaramelodiat. Appu Jasun ja Waltteri Virtasen kielisoittimien välillä kulkee tolkuttoman hieno, maalaileva vuoropuhelu muun muassa levyn avausraidalla Where Is It.

Kuten arvion alkumetreillä totesin, indiekitarapopin parissa operoiville yhtyeille tuppaa käymään niin, että tyylilajin lainalaisuuksien toisintaminen syö kappaleista kaiken kiinnostavuuden, ja jäljelle jää tusinarunttausta. The New Tigersin perusolemuksen huomioon ottaen on suorastaan ihme, ettei yhtyeelle käy niin. Badger kuulostaa kovin kotikutoiselta, löysin rantein tuotetulta, ensi kuulemalta jotenkin jopa liian nukkavierulta.

Useammalla kuuntelulla sen perusainesosista kuoriutuu koko ajan monitahoisempaa ja soinniltaan polveilevampaa, ajatonta popmusiikkia. Kuunnelkaa vaikka Don’t Know Where To Go’n 1980-luvun shoegaze-mestariteokset mieleen tuovaa haurautta tai levyn päättävän Gentle Rockin pieteetillä toteutettua kitaramaalailua.

Kauko Röyhkän Rock’n’Roll-klisee-kappaleella todetaan rockista, että ”se ei koskaan ole taidetta tai mitenkään suurta, mut se koskettaa jotain”. The New Tigersin musiikkiin tämä määre istuu täydellisesti. Se ei ole huomiotaherättävintä tai uusinta uutta, mutta se hymyilyttää, kutkuttaa, tuntuu rehellisen ujolta ja kömpelön leikkimieliseltä, olematta kuitenkaan laskelmoidun naiivia. Badger on ehkä hieman kiillottamaton, mutta todella hyvä poplevy.

82 Yhtyeen esikoista jalostuneempi, silti sympaattisen kotikutoinen ja joka kuuntelulla koukuttavampi shoegaze-rutistus, joka on paljon enemmän kuin lähtökohtansa antaa odottaa. Quicksilver on syksyn sympaattisin kappale.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=gIvDo8b70rY

Arch Hill Recordings

79 Ei minulla ole hajuakaan, mikä on tällä hetkellä bändin haluama oikea kirjoitusasu Bailterspacelle, enkä jaksa googlettaa. Bändi teki viime vuonna tiukan paluulevyn Strobosphere, ja Trinine jatkaa samalla linjalla. Onhan se on mukavaa, kun 1990-luvulla nipun essentiaalisia mutinarock-levyjä tehneet alternativeäijät eivät ole menettäneet ahdistustaan. Eli ei mullistavaa uusiutumista, mutta pätevää ja pahuksen viihdyttävää kalsarirokkia. Arvostat Bailterspacea, jos pidät Dinosaur Jr:sta ja Sonic Youthista, ja arvostat joka tapauksessa, koska ei pitäisi vertailla näihin kermapersebändeihin. Ainoa miinus on, että Bailterspace tulee Uudesta-Seelannista, joka todistetusti on maailman kämäisin ja sisäsiittoisin orankisaari. Sen kansallishedelmä näyttää palleilta ja sen kansallislintu on saanut nimensä pallihedelmän mukaan. Sen kansallislaulukin on varmaan Thurstonin ja Yoko Onon säveltämä oodi palleille. Uuden-Seelannin todelliset pallit sijaitsevat silti Bailterspacen kalsareissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Chvrhces – The Bones Of What You Believe

Virgin Records

70 Neljän-viiden biisin EP:nä tämä olisi vuoden kovimpia julkaisuja, mutta nyt kiivaiden syntikkapop-helmien (singleinäkin julkaistut The Mother We Share, Gun ja Recover) ja muutaman tyylikkäästi maalailevan kappaleen sekaan on tiputeltu liikaa täytettä. Loppupuolen remix-lisät ovat jo niin turhia, että pelkkä ajatuskin nukuttaa. Chvrchesia on myös pirun vaikea kuunnella vertaamatta Grimesiin. Suoraviivaisempaa ja kiillotetumpaa soundia toki, mutta varsinkin Lauren Mayberryn ääni kulkee naivistis-hauraassa kiihkossaan samoilla jäljillä. Ajan hermolla siis ollaan, mutta biisimateriaali ei oikein anna periksi. Jo nyt tuntuu siltä, että paria hittiä lukuun ottamatta paketti jää hypeensä nähden liian tutuksi ja turvalliseksi. Alkuun innostavaa, mutta loppujen lopuksi synapopin ja elektroindien nykytilaan suuria mullistuksia aiheuttamatonta peruskauraa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Delorean – Apar

True Panther Sounds

68 Espanjalaisyhtye Deloreanin kakkosalbumi Apar pyrkii välittämään 2000-lukulaista näkemystä Madchester-euforiasta. Käytännössä se tarkoittaa, ettei sillä ole niin merkitystä, mitä soitetaan tai mitä lauletaan, kunhan hyvä fiilis välittyy. Aparilta se välittyy vaihtelevasti. Levyn toimivimmat kappaleet on sijoitettu sen alkuun, eli loppua kohti albumin kuunteleminen alkaa tuntua samanlaiselta kestävyyssuoritukselta kuin ahmisi suurta irtokarkkipussillista. Apar on kuitenkin yhtyeen Subiza-debyyttiin (2010) verrattuna selkeästi enemmän albumi, eikä vain sekalainen kokoelma samoissa studiosessioissa nauhoitettuja kappaleita. Yhä yhtyeeltä jää silti puuttumaan se kappale, jonka kuullessaan voisi nyökytellä hyväksyvästi ja sanoa: ”Niin hei, tää on se Delorean.” Apar on kaikesta huolimatta siinä mielessä erityislaatuinen albumi, että sitä tekisi mieli kuunnella t-paidassa ja shortseissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Jenny Hval – Innocence Is Kinky

Rune Grammofon

72 Norjalainen Jenny Hval aloitti edellisen levynsä sähköhammasharja jalkojensa välissä. Tuo levy, Viscera, oli parhaita vuonna 2011 julkaistuja levyjä. Innocence Is Kinky typistää äänimaailmaa ja kappaleiden pituuksia huomattavasti, ja tässä on hyviä ja huonoja puolia. Tämän levyn rätisevä taidepop on huomattavasti keskittyneempää, mutta psykoanalyyttisen ja seksuaalisen risteyskohdassa painivat visiot voisivat hyvinkin hyötyä jos niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Toimiessaan se avaa Hvalille uutta maastoa: The Seerin, I Calledin Mephisto in the Waterin ja I Got No Stringsin vyöryissä saadaan kuitenkin kokea todella kovaa intensiteettiä. Tässä vaiheessa Hval on jo onnistunut niin eeppisen pitkissä kuin lyhyemmissä ja tiivimmissäkin biisirakenteissa. Näiden kahden muodon symbioosi voisi olla todella hedelmällinen: nyt kokemus jää hieman liiankin klaustrofobiseksi, vaikka potentiaali nerouteen on selvästi läsnä. Siksi Hvalin myyttinen vetovoima tuntuu toimivan vain puolella teholla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kings of Leon – Mechanical Bull

RCA

52 Mechanical Bullin käynnistävä Supersoaker on parasta Kings of Leonia vuosikausiin. Se vahvistaa vuoden 2004 erinomaisen Aha Shake Heartbreak -albumin synnyttämän johtopäätöksen: Kings of Leon on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa esikoislevyn aikaisen The Strokesin maalaisserkulta. Muutenkin Mechanical Bull on miellyttävän rennon kuuloinen albumi, jonka raikasta ja merituulen tuivertamaa länsirannikon rockia kuuntelee mielellään – tai kuuntelisi, jos bändi olisi nähnyt edes hieman vaivaa laulunkirjoituksen suhteen. Wait for Me ja Comeback Story ovat kyllä juuri sellaisia haikeanromanttisia puolislovareita, joista voi oikean mainoksen tai leffakohtauksen avulla leipoa isojakin hittejä, mutta mikään albumi, jolta löytyy tilaa Rock Cityn tai Family Treen bulkkiboogielle, ei ole yli 52 pisteen arvoinen. Silti: neljäs peräkkäinen brittilistan ykkönen, joten bileet jatkukoon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kumma Heppu & Lopunajan voidellut – Missit

Rockadillo

80 Kumman Hepun kokoelman nimi vaikuttaa ensin hölmöltä nokkeloinnilta, mutta on lopulta aivan kohdallaan: tamperelaisyhtyeellä ei koskaan ollut varsinaisia hittejä, mutta ainakin ne olivat kauniita. Missit käynnistyy itseoikeutetusti bändin tunnetuimmalla kappaleella, Meritähdellä (josta lisää tässä). Sitä seuraa 19 laulun mittainen kronologinen matka, jonka on vaikea uskoa kattavan lähes kolmekymmentä vuotta – niin vähän Ari Närhen musiikki on ajan saatossa muuttunut. Esikoisalbumin Pankkiryöstössä (1981) on vielä postpunkin kiihkeyttä ja Minä ja hän -singlessä (1982) Orange Juicen kaltaisen romanttisen indiepopin pakahtavuutta, mutta jo vuoden 1984 ennen julkaisemattomilla äänityksillä (joista Feliz Navidadille nyökkäävä Seuraavana aamuna on erinomainen esimerkki Närhen elokuvakäsikirjoitusmaisen visuaalisista sanoituksista) soittaa seestynyt, milloin folkista ja milloin bossanovasta inspiroitunut lähes akustinen aikuispopyhtye. Sillä tiellä Kumma Heppu on edelleen, ja hyvä niin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Oscillation – From Tomorrow

All Time Low/Hands In The Dark

85 Jo debyytillään Out of Phase (2007) hallusinatorisella äänenkuvalla ja tarkkaotteisella miksauksella muista garagepsykedeliayhtyeistä erottautunut lontoolaisbändi julkaisee jälleen laatutietoisen trippipaletin. Set ja setting ovat koristeelliset: vähemmän autotallin rujoutta, enemmän 1960-lukulaisen Maxwell’s Plump -ravintolan lyijylasikaleidoskopiaa. Lähtökohdat ovat toki tuttuja. Corridors kolistelee hypnoottisesti kunnes siirtyy selkeään Astronomy Domine -alaviitteeseen jatkuakseen Corridors 2:n junnaavien dub-riffien riipivään happokäsittelyyn. Halutessaan Oscillation toki kuulostaa myös brutaalin alkukantaiselta. Kulahtanut farfisa luo Descentiin halvahkoa hautuumaatunnelmaa. Laser-ase tuodaan näyttämölle ensimmäisessä näytöksessä ja draamaa kehitellään huolella loppuräjähdykseen saakka. No Place to Go on se planeetta, jolle sekä Stooges että Hawkwind ovat kuoltuaan matkanneet ja perustaneet uuden sivilisaation. Heidän epäpyhät lapsensa tanssivat kirkoissa joissa diskopallot on tehty vyöniiteistä. Omassa sarjassaan From Tomorrow on vuoden levyjä, mutta selvinpäin sitä tuskin tulisi kuunneltua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Markus Perttula – Tuhon sydän

Kaakao Records

71 Turkulaisyhtye Sans Paraden laulaja Markus Perttula kulkee soololevyllään samoissa vesissä kuin Ultramariini ja Minä ja Ville Ahonen. Kuten Sans Paraden musiikki, myös Perttulan soolomateriaali on suurieleistä ja melodramaattista. Teksteissä juostaan ansaan, annetaan maailman odottaa ja pudotaan kuin kivi, kun varjo ei aukea. Nimenomaan tekstit vievät Perttulaa edellä mainituista yhtyeistä piirun verran iskelmällisempään suuntaan. Samanaikaisesti ne ovat myös albumin heikoin lenkki. Kielikuvien kyllästämiä tekstejä kuunnellessa alkaa vaistomaisesti ajatella, kuinka lähellä ne ovat sisällöllisesti ja rakenteellisesti englanninkielistä poplyriikkaa. Tulkitsijana ja säveltäjänä Perttula on keskimääräistä kotimaista singer-songwriteria huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Tekstit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Siitä huolimatta albumilla on hetkiä, kuten esimerkiksi hieno Lankakerä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout – Crimson/Red

Icebreaker

92 Vanhalle heilalle toivoo aina parasta, vaikka usein eivät nykymeriitit riitä. Esimerkiksi uusimman Pet Shop Boysin kohdalla on aistittavissa hieman fanien ja popkirjoittajien tekohengitystä. Vaan Prefab Sprout ei tätä kaipaa. Ensimmäinen aidosti uusi biisikokonaisuus 12 vuoteen sujahtaa vaivatta aiempien popjalokivien, kuten Steve McQueenin ja Jordan: The Comebackin, viereen. Yhteen mieheen kutistuneen bändin kaikki syntikkapihinät ja feikit huuliharput tulevat Paddy McAloonin kotistudiosta ja tämä leikkii laitteillaan välillä kuin vastarakastunut pikkupoika. Jewel Thiefin sireeneitä ja Adolescencen ulinoita tukevat hienonhienot popkonstruktiot: toistoa loputtomiin kestävät koukut ja epätavalliset harmoniat. Huomaa The List of Impossible Thingsin rajaton usko popmystiikkaan! Ja Billyn tarina pojasta, joka oppii laulamaan rakkaudesta ilman musiikin lahjaa! Näkökentän punaisen sävyihin värjäävien intohimojen ja sanojen keskeltä hahmottuu jokseenkin tekijäänsä viittaava pääjuoni sairastelleesta miehestä, joka on iloinen siitä, että saa vielä tehdä musiikkia. Siinä McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach – s/t

Bone Voyage

87 Talmud Beach sai nimensä Baltian rannoilla, kun yhtä perustajajäsenistä luultiin juutalaiseksi. Tilanne oli vakava, mutta onneksi seurauksena ei ole vakavaa musiikkia. Tai oikeastaa Talmud Beach osoittaa esikoisalbumillaan, että se ottaa juuri oikeat asiat vakavasti. Tärkeää on groove, sielu, meininki ja kyky karsia kaikki krumeluurit pois. Seurauksena on aivan järjettömän tarttuvaa ja raikasta bluesfiilistelyä. Hobo Don’t Mind A Little Rain nousi heti ensi kuulemalta omaan hyvänmielen soundtrackiini. Jos levyyn on luottaminen, on Talmud Beach ehdottomasti nähtävä livenä! Bändissä soittavat Räjäyttäjissä vaikuttava Mikko Siltanen, Muuan Miehessäkin rumpuja soittava Petri Alanko sekä Aleksi Lukander. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – Kiss Land

Universal

82 Abel Tesfaye on kiistattomasti yksi modernin R&B:n johtotähdistä, niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Trilogy, miehen viime vuonna julkaistu kolmen mixtapen kokoelma, myi ylistävien arvostelujen siivittämänä pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Kiss Land on The Weeknd -taiteilijanimeä käyttävän kanadalaisen ensimmäinen studioalbumi ja se on korkeiden odotusten veroinen, vaikka ei mitään olennaisesti uutta artistista paljastakaan. Tesfaye on edelleen Michael Jacksonin rekisterissä kujertava R&B-kultakurkku, joka kokee ilmeistä sielunyhteyttä brittiläisen postpunkin ja triphopin nokturnaalisten äänimaisemien kanssa. House of Balloons –mixtapen (2011) nimiraidan Tesfaye rakensi Siouxsie & the Bansheesin Happy Housen ympärille, nyt Weeknd-käsittelyn saavat Portishead (Machine Gunin rytmiä samplaava Belong to the World) sekä Emika – saksalaisartisti, jonka Professional-kappaleeseen lainattu Professional Loving on koukkunsa velkaa Massive Attackille. Kiss Land on hidasta hiipimistä neonvalojen ja sadepisaroiden kiillottamalla asfaltilla. Levy on läpeensä synteettinen ja perkussiivinen ja johtaa ajatukset vuoroin scifi- ja horror-soundtrackeihin, ylväimpään kasaripoppiin ja Jam & Spoon -tyyliseen sofistikoituneeseen eurotranceen. Laulut ovat pitkiä ja tempoltaan matelevia ja sekoittuvat väkisinkin toisiinsa. Vellova tunnelma rikkoutuu vasta levyn jälkipuolella raakalaismaisesti rytisevän Belong to the Worldin ja levyn ainoan tanssibiisin, Wanderlustin myötä. Niiden tuoman helpotuksen ansiosta levyn painajaismaisen romanttiseen tunnelmaan haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miley Cyrus rankka-moodissa.

Täydelliset bileet vai kaiken saaneen sukupolven rappion kiteytymä?

Taannoisissa MTV Video Music Awards -bileissä jostain syystä Robin Thicken jalkoväliin takamustaan hieronut Miley Cyrus sai monet hieraisemaan silmiään. Lienette nähneet esityksen, joka kuulostaa hirveältä ja näyttää kaamealta.

Eipä silti, shokkiesityksiä on totta kai nähty lavalla ja videoissa muodossa tai toisessa iät ja ajat. Janet Jacksonin suuseksi- ja sadomasokismiaiheisten kappaleiden esitykset ovat tietenkin sisältäneet asiaan kuuluvia toimia, popin kuningatar Madonna teki Eroticansa ja Sex-kirjansa vuonna 1992 ja miljoonia myynyt nuorisosuosikki Marilyn Manson esiintyi alasti MTV-bileiden suorassa lähetyksessä saman vuosikymmenen lopulla ja poltti vielä kaupan päälle ristin. Cyrus tuskin on kymmenen vuoden päästä erityisen ylpeä VMA-tempauksestaan, mutta se on ollut osa hänen matkaansa poptähtenä.

Eikä ole Härski-Mileyn (iltapäivälehdistön keksimä lisänimi) vika, että huomion saaminen on jatkuvassa uutis- ja ilmiövirrassa kaikkein helpointa seksuaalisesti vihjailevan käyttäytymisen avulla, eikä musiikilla ole mitään tekemistä sen kanssa – ulkonäöllä paljonkin. Pirstaloituneessa mediamaailmassa seksi on ainoa asia, jolla saa kaikkien huomion. Käsikirjoitukseen kuuluu, että me tyrmistymme kaiken sellaisen edessä: ”Niin turmeltunut nuori nainen, mitä hänellekin tapahtui… Liian paljon liian varhain… Hullu se on, katsokaa nyt.”

Ongelma on, ettei selvästi lahjakkaan Cyrusin edes tarvitsisi shokeerata. Bangerzin perusteella hän voisi haastaa poptähtenä kenet tahansa ilman kohujakin. Hän vertautuu parhaiten Christina Aguileraan, joka muodosti itselleen turhaan hieman samanlaisen imagon Stripped-albumilleen vuonna 2002. Muistanette Dirrtyn ja sen videosta syntyneen äläkän?

Onneksi Aguileran Stripped osoittautui erinomaiseksi albumiksi, kuten nyt siis myös Bangerz. Se on poplevyksi harvinaisen rohkea – ja nyt tarkoitan musiikkia. Biisit soivat vanhanaikaisina poplauluina, mutta tuotantojälki on ilmavampaa, letkeämpää ja raikkaampaa kuin pitkään aikaan kuulemillani listapopalbumeilla. Levy ei pinnistele ollenkaan.

Addiktoiva seksihitti 4×4 käy hyvästä esimerkistä Pharrellin uudesta tulemisesta tuottajana – toki Nelly on vierailijana täysin tarpeeton vuonna 2013. My Darlin’ puolestaan lainaa Ben E. Kingin Stand by Me -ikivihreää, eikä ensimmäinen mieleen noussut kysymys ole ”miksi”. Siinä ja monessa muussakin biisissä tuotantovastuu on nousevan kyvyn Mike Will Made Itin harteilla. Hiphopeimmillaan Cyrus tuo mieleen Nicki Minajin ja tämän loistavan Pink Friday -esikoisen.

Loppulevyn huippuhetkiksi nousevat dramaattinen FU, kappaleena hellyyttävän perinteinen Maybe You’re Right sekä fantastinen päätösraita Someone Else, joka pohtii, miten rakkauden päättyminen muuttaa ihmistä. Kun kumppani lähtee, minäkin muutun toiseksi: ”He left with my heart / They both walked through that door without me”. Biisi loppuu upeaan mantraan:

”Love is patient
Love is selfless
Love is hopeful
Love is kind
Love is jealous
Love is selfish
Love is hopeless
Love is blind
Yeah”

Sitten on se Wrecking Ball. Seksiaiheisesta taiteestaan tunnetun Terry Richardsonin ohjaama video on turhasta pornografisuudestaan huolimatta melko toimiva, koska itse kappale ei ensisijaisesti viittaa seksiin tai seksuaalisuuteen. Ne mielleyhtymät heräävät vasta videota analysoidessa. Biisi on vuoden parhaita popsinglejä ja yhtäältä paljon velkaa Tiffanyn, Debbie Gibsonin ja Paula Abdulin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa esittämille hiturihiteille, toisaalta Britney Spearsin uran merkkipaalulle Everytime (2003).

Bileraidoillaan Bangerz herättää kysymyksiä siitä, missä menee individualismin ja oman itsensä sekä vapautensa juhlistamisen raja ja milloin se muuttuu tuomittavaksi ongelmakäyttäytymiseksi. Esimerkiksi We Can’t Stop -megahitillä lauletaan ”remember only God can judge ya” ja vedetään viivat vessassa. Joskus Cyrusin edustama kiiltokuva täydellisyydestä ja täydellisistä bileistä lipeääkin kauhukuvaksi kaiken saaneen nuorison rappiosta.

Silti pitää muistaa, että kyseessä on vain kuva ja nuorison taito käsitellä median luomia ihanteita ja ilmiöitä kenties parempi kuin koskaan. Poptähden työ taas on kehittyä artistina ja samalla viihdyttää – ja kenties shokeerata. Todennäköisesti vuoden googlatuimmaksi henkilöksi aikanaan julistettava Cyrus onnistuu neljännen albuminsa myötä näissä kaikissa.

80 Miley Cyrusia on mahdotonta ohittaa ilmiönä ja toistaiseksi vaikea ihannoida persoonana. Popalbumina Bangerz kuitenkin ylittää odotukset hulppeasti.

Video ei ole enää saatavilla

Cheek, idoli ja vihasymboli.

Kotimaisen hiphopin yksinvaltias itsetutkiskelun parissa.

Toisinaan systeemiin pettyy ja useimmiten aina. Epäilys alkaa jäytää. Vaikka taide valtion tukea tarvitseekin, on seurauksena aina vallankäyttöä, kannanotto siihen, mikä on arvokasta kulttuuria, mikä taas ei. Omanlainen kannanottonsa on sekin, kun ministeriasemassa oleva poliitikko tuomitsee henkilöhaastattelussa artistin elämäntyön olevan ”sontaa”.

Jare ”Cheek” Tiihosen kohdalla elämäntyö on oikea termi. Hän on todistanut niin genrensä epätodennäköistä alkutaipaletta kuin nykyisen kukoistuksenkin. Uralle mahtuu hittejä ja huteja, mutta tänä päivänä niiden ynnäämisellä ei oikeastaan ole väliä. Cheek ei ole enää tuo hieman lapsenkasvoinen lippispää, joka 2000-luvun alkuvuosina ilmaantui mukaan rakentamaan suomiräpin haparoivaa rubriikkia – juuri nyt hän on suomalaisen hiphopin tärkein yksittäinen artisti ja sen kiistaton yksinvaltias.

Samalla Jare Tiihonen on kadonnut. Muodikkaasti ristimänimeään kantavista albumeista huolimatta hänestä on tullut pysyvästi Cheek – jonkin syvällä valtavirtaräpin olemuksesssa olevan ruumiillistuma. Tähtikultin henkilöivä idoli, mutta myös vihasymboli. En enää itsekään häntä kuullessani tiedä, onko kyseessä artisti vai popkultturistereotypia, en sitäkään, hyökätäänkö Cheekiä kritisoimalla jotain oman pään sisällä lymyilevää ja siksi kasvotonta uhkaa vastaan. Virheettömän komeasta pärstävärkistä löytyy se sopiva ärsyke pistämään okasella ihmisen pikkusieluisuuteen ja manaamaan esiin omien demonien ruumiillistuman.

Joka tapauksessa tuo luomus on niin karismaattinen, että moiset kysymykset jäävät mitättömiksi konseptin massiivisen viihdearvon varjossa. Ilmiö nimeltä Cheek on siirtynyt hiphopin katutason operoinnista kokonaisteokseksi. Hän on täysiverinen viihdetyöläinen, entreprenööri, jättiläinen.

Kuka muu muka on temaattisesti Cheekin tähän asti ehjin levy, jos temaattisuudeksi ei lasketa JippiKayJei-partynerokkuuden kaltaisten biisien ympärille kloonaamalla synnytettyjä albumikokonaisuuksia. Se on synkempi, monologimaisempi ja jopa katkera albumi. Luonteenomainen hiphopartistin uran keskivaiheen taistelukuvaus, jolla vihaajat vihaavat, elämänkoulusta saadut paperit ovat jättäneet karvaan maun suuhun, julkisuuden kirot ovat päässeet alkuhumalan jälkeen turruttavaan vaiheeseensa… tunnette kuvaston. Niin, ja ne naiset tietysti:

”Mullon ysiysi ongelmaa, kaikki ämmii”

Välillä vitutus on käsinkosketeltavaa. Ankarimman kritiikin kohteeksi joutuu artisti itse. Cheek tietää että parasta lääkettä on haukkua itsensä kusipääksi. Ja käydä sen jälkeen uusia haasteita kohti. Mutta niin kertoja kuin kuulijakin tietävät, ettei voittoon voi enää todella uskoa. Se on saavutettavissa, mutta kun on kerran nähnyt liikaa, se ei tule koskaan enää maistumaan samalta. Cheek tietää että on jatkettava hymyilemistä, vaikka jokainen seurapiirisosialiitin kumoama samppanjalasi tulee hänen kurkussaan tuntumaan pelkältä Spumantelta.

”Istuin Pariisissa taksis
mietin et mä haluaisin kuolla
ajoin hautausmaan ohi
mitä jos maatuisin tuolla?”

Sitaatti on kappaleesta Niille joil on paha olla. Sen ohella parhaimmillaan levyn sisäänpäinkääntyneisyys on Ota mut kii -kappaleen aluksi geneeriseltä kuulostavassa retrodiskossa, joka bileraidan sijaan paljastuu murheellisen ajelehtivaa yökerho-odysseiaa muistuttavaksi, liikaa avoimia ovia ja suljettuja sydämiä nähneen VIP-loungen tuurijuopon riipaisevaksi pikkutuntien kronikaksi. Samuli Edelmannin kanssatulkitsema Parempi mies on samoissa rypemisen tunnelmissa kirjoitettua draamaa, mutta ehkä myös tehty Sami Saari -dueton Kyyneleet jatkoksi, pääsemättä kyseisen biisilainan tuomaan ultimaattiseen sliikkiyteen. Edelmannin kaltaisen huipputulkitsijan ääntä olisi saanut kuulla kappaleessa enemmänkin.

Omat säännöt -kappaleen kiitettävästä kasarirocksoundista huolimatta Kuka muu muka ei siis tarjoa anthemeita. Välillä se yrittää, mutta hieman väsähtänyt James Bond -läppä Timantit on ikuisii, potentiaalinen sinkku Älä pyydä mitään sekä nimikappaleen humpahtava euroviisuisuus ovat levyn heikompaa antia. Taikapeili-sämpleineen Jossu on yhden idean vitsi (kahden, jos Jukka Poika lasketaan) ja lopulta tuloksena onkin siis biisilaadultaan epätasainen levy.

Silti, se on myös tähän saakka tarkkanäköisin itsedokumentaatio siitä asemasta, jossa Cheek seisoo. Se on levy artistilta, joka ei albumia tehdessään ole välttämättä tuntenut itseään kaikkein voitokkaimmaksi, vaikka genren maneereihin kuuluukin julistaa muuta.

75 Cheek ei ole Sinatra, Robbie Williams eikä Kanye, koska Cheek tekee omaa juttuaan. Suomi on niin pieni maa, että siihen mahtuu korkeintaan yksi Cheekin kokoinen artisti. Vain sellaisessa asemassa on varaa sanoa yhtä grandiöösisti, että sisällä tuntuu tyhjältä.

Video ei ole enää saatavilla

PMMP poikineen.

Siltä varalta, että määrittelemättömän mittaisen tauon aikana pääsisi unohtumaan PMMP:n olevan monipuolinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen yhtye.

Onhan tämä varsin tyylikäs tapa jättää jäähyväiset (ainakin toistaiseksi). Ei perushittikokoelmaa pakollisella uudella biisillä, vaan itsenäisenä albumina toimiva liuta täysin uusiksi rakennettuja versioita vanhoista kappaleista. Uuden näkökulman takaamiseksi vieläpä ensimmäistä kertaa jonkun muun tuottajan kuin Jori Sjöroosin kanssa.

Samuli Kosminen tuntuukin Paulan ja Miran ohella levyn keskeiseltä tekijältä, vaikka ennakkoon puhuttiinkin enemmän siitä, että naisten pitkäaikainen livebändi on päästetty Matkalaululla lopulta myös studioon. Ehkä tässä johdettiin tahallaan harhaan. Albumin nimikin sai olettamaan, että tulossa olisi rempseällä keikkameiningillä vedettyä rokkia. No, ei tullut. Varmasti herrat musikantit ovat olleet miehiä paikallaan studiossa, mutta Matkalaulu kuulostaa kaikkea muuta kuin bändilevyltä. Itse asiassa se on luonteeltaan enemmänkin remix-levy (tosin sellaisilta löytyy harvoin oikeaa vaihtoehtoista näkemystä käsiteltävään musiikkiin).

Tätä ei nyt pidä ymmärtää niin, että kyse olisi tanssilevystä, vaikka lopputulos onkin erittäin elektroninen. Minkäänlainen biletys alkaa tuntua mahdottomalta jo kuunnellessa Matkalaulun avavaa seitsemän ja puoli -minuuttista, äärimmilleen pelkistettyä tulkintaa alkuperäisenäkin superapeasta Heliumpallosta. Sitä seuraava otsikkoraita on nujerrettu hilpeänsympaattisesta hauskanpidosta erikoislaatuisen herkäksi elegiaksi koetuille hetkille. Suurin osa biiseistä on kuitenkin valittu tuotannon siitä päästä, johon valo ei ole koskaan paistanutkaan. Korkeasaari (lamauttava depressio), Kovemmat kädet (lapsenmurha), Lautturi (kuolemankaipuu), Päiväkoti ja Kiitos (eromelankolia)…

Haluaako PMMP siis pelikentältä poistuessaan jättää itsestään kuvan raastavia aiheita käsitelleinä synkistelijöinä? Mielestäni ei. Pikemminkin Matkalaulun viesti tuntuisi olevan tämä: PMMP oli taidemusiikkia, rohkeita kokeiluja, ennakkoluulotonta tanssia popin ja avantgarden välimaastossa. Arvaan, että tämä on ennen kaikkea Paula Vesalan näkemys, jonka toteuttamisessa Samuli Kosminen lienee ollut elintärkeä apuvoima.

Yhtyeen historiaa katsottaessa se näkemys on jossain määrin revisionistinen, mutta toisaalta, eipä mihinkään ole kirjoitettu, etteikö Matkalaulu saisi välittää PMMP:stä erilaista kuvaa kuin niin sanotut varsinaiset albumit. Itse asiassa se olisi kappaleiden alkuperästä huolimatta paras ottaa nimenomaan yhtenä varsinaisena albumina muiden joukossa. Mielipiteitä se tulee todennäköisesti jakamaan edeltäjiään enemmän, näyttää jo jakaneenkin.

Oma suhtautumiseni on parin viikon kuuntelun aikana muotoutunut kahtalaiseksi. Toisaalta levyssä riittää löydettävää, se ei tyhjenny helposti. Pahaenteiseksi industrialiksi hidastettu Kovemmat kädet on kenties jopa hyytävämpi ja parempi kuin alkuperäinen, joka on aina kuulunut suurimpiin PMMP-suosikkeihini. Loistavat nyyhkyballadit Lautturi ja Päiväkoti on sovitettu erittäin onnistuneesti taiteellisempaan kuosiin ilman, että niiden sielua olisi kadotettu.

Toisaalta Matkalaulun materiaalista melkoinen osa on siinä rajalla, että sitä voisi jo kutsua tekotaiteelliseksi. Esimerkiksi Matkalaulu ja Oo siellä jossain mun tuntuvat nimenomaan menettävän sen, mikä niissä alun perin vetosi tunteisiin. Ne on ikään kuin alistettu musiikilliselle suorittamiselle ja kunnianhimon todistelulle.

Albumin erikoisimpia vetoja ovat hilpeän naivistiset elektroniset rokkaukset, jollaisia on sovitettu lohduttomasta Korkeasaaresta ja euforisesta Kesäkavereista. Ensin mainitulle tällainen kuosi ei istu luontevasti, ja jälkimmäinen on originaaliversiona ylittämätön. Näiden rooli taitaa olla kokonaisuuden piristäminen, mutta se ei tee ratkaisuista erityisen toimivia.

Tämä on kaiken kaikkiaan erikoinen levy, niin sisältämänsä musiikin kuin ilmestymisolosuhteidensa puolesta. Jännittävää nähdä, millaiseksi sen paikka PMMP-diskografiassa muodostuu. Mitä tahansa muuta sanotaankin, on varauksetta hyvä asia, etteivät kaikki hoitele hommia niin kuin ”bisneksessä on tapana”.

72 Ristiriitaisia tunteita herättävä Matkalaulu kärsii lopulta liikaa yliyrittämisestä ollakseen se tyhjentävä loppulausunto, joka se kenties pyrkii olemaan. Se todistaa kuitenkin PMMP:n olevan reilusti muiden samassa suosiokategoriassa painivien orkestereiden odotushorisonttien yläpuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Blah blah mölinää.

Islantilaislaulajan ensimmäinen levy viiteen vuoteen seikkailee seesteisen elektronisessa ja raukeasti folkahtavassa äänimaailmassa. Tookah-levyn tunnelma koukuttaa ja nostaa levyn syksyn positiivisimpien musiikkielämysten joukkoon.

Emilíana Torrinin elämässä on tapahtunut isoja asioita sitten Me and Arminin (2008) julkaisun. Hän synnytti esikoisensa vuonna 2010. Laulaja muutti takaisin kotimaahansa asuttuaan pitkään Lontoossa.

Me and Arminilta julkaistu single Jungle Drum on Torrinin tunnetuin kappale, joka nousi Suomessa hitiksi, kun Anna Puu esitti kappaleen tosi-tv-laulukilpailu Idolsin toisella tuotantokaudella. Tookahilta ei löydy vastaavaa hittiä, mutta kokonaisuutena se on syksyn tähän asti positiivisimpia yllätyksiä.

Parhaiten Torrinin viettelevä ilmaisu toimii levyn toisella raidalla Caterpillar, joka voisi olla hyvinkin Sufjan Stevensin käsialaa. Myös singlenä julkaistu Speed of Dark toimii letkeän raukeassa tanssittavuudessaan.

Tookahin tuotannosta vastaa Dan Carey, jonka kanssa Torrini teki yhteistyötä jo kymmenen vuotta sitten Kylie Minoguen Slow-hitillä. Carey tuotti myös orgaanisesti soineen Me and Arminin, mutta nyt Emilíana Torrini on ottanut askeleen elektronisen ilmaisun suuntaan. Tämä on toimiva ratkaisu. Luuppeja ja säksätyksiä annostellaan säännöstellen, eivätkä ne vie missään vaiheessa huomiota albumin pääroolissa olevalta tunnelmalta.

Levyn oudoin kappale on säästetty loppuun. Seitsemän ja puolen minuutin pituinen When Fever Breaks on Tookah’n eniten Jungle Drumista muistuttava hetki, huomattavasti omituisemmassa muodossa tosin. Kappale on kaikessa outoudessaan kuitenkin jotenkin kiehtova.

”When desire breaks
Body will unwrap you
It’s an angry fate
It will kill you, it will kill you
I will kill you”

Levyn päätyttyä, yksi kysymys vaivaa mieltä. Mitä Tookah oikein tarkoittaa? Torrini toteaa lehdistötiedotteessa, että se on keksitty sana tai nimi, johon hän on samaistunut erittäin syvällisesti ja rauhoittavalla tavalla. ”Jotkut puhuvat jumalasta, mina puhun Tookahista.”

Oli miten oli, Tookah on ansainnut paikkansa tämän syksyn tehosoittolistoilla.

83 Emilíana Torrini ei yritä toistaa Jungle Drumin menestystä, vaan hyppää tyylikkäästi elektronisen raukean ja melankolisen folksoinnin kelkkaan. Tookah on syksyn kylmyydessä palelevaa kehoa kokonaisvaltaisesti lämmittävä levy.

Video ei ole enää saatavilla