Eri esittäjiä – Rave On Buddy Holly

Hear Music

Buddy Hollyn versioiminen ei käy sormia napsauttamalla.

Hyvät tribuuttilevyt ovat harvinaista herkkua.

Buddy Holly on yksi niitä lauluntekijöitä, jonka vaikutus popmusiikin pyhään toimitukseen eli kolmen soinnun hyödyntämiseen on ollut suuri. Yli 50 vuotta ei ole kovinkaan paljon vanhentanut tämän duuripopin mestarin sävellyksiä. Kun Buddy Holly levytti alkuperäislevytyksensä, hän oli oman genrensä edelläkävijöitä.

Hyvät tribuuttilevyt ovat harvinaista herkkua. Tribuuttilevyn voi tehdä kunnioittaen artistin lauluja tai sitten artistin tekemiä levytyksiä. Koska Buddy Holly oli laulajana niin omaperäinen, on Hollyn persoonan riisuminen varsinaisesta laulusta tavallista haastavampi tehtävä.

Artisteista osa on tehnyt jäljennöksen Hollyn levytyksestä, kuten Fiona Apple ja Jon Brion. He eivät tuo Everyday-klassikkoon mitään uutta. Fiona Apple jopa toistaa Buddyn ”a-hey-hey”-jutut. Kuuluvatko ne varsinaisesti laulun melodiaan vai ovatko Buddyn lisäämiä koruiluja? Hän kun toistaa samaa juttua muissakin kappaleissaan. No, ainakaan Fiona Apple ei korvaa tuota millään hänelle ominaisella laulukikalla.

Samaa toteutusmallia käyttää Nick Lowe Changing All Those Changesilla. Lowe on koko uransa toiminut Hollyn oppien mukaan lauluntekijänä, joten hänen kohdallaan perinteinen toteutustapa on jollain tavoin uskottavampi.

Sitten vanhat konkarit Paul McCartney, Lou Reed ja Graham Nash. Heidän läsnäolonsa tällä kokoelmalla on ideana ymmärrettävä. The Beatlesin, Reedin ja The Holliesin tuotannossa Buddy Holly on ollut yksi tärkeistä vaikuttajista.

Varsinkin Lou Reed on toteuttanut Hollyn oppeja näihin päiviin asti: kolme sointua riittää tarvittaessa, vaikka onhan Hollyn lauluissa myös se neljäs sointu, joka aina tuo niihin yllättävän lisänsä. Peggy Sue -versiossaan Reed tosin hylkää sen neljännen soinnun ja soittaa minimalismin klassikosta vielä minimalistisemman version.

Suurin pettymys on Paul McCartneyn It’s So Easy, joka on kai olevinaan rankka veto. Paulin ääneen räkäisyys on saatu aikaan jollain säröefektillä ja hänen mustan miehen välipuheensa loppupuolella ei ole hauska vaan nolo.

Graham Nash laulaa ihan kivasti Raining in My Heartin, joka ei ole alun perin Hollyn säveltämä laulu. Voisi kuvitella, että Hollyn tribuuttilevylle olisi koottu vain miehen itsensä säveltämiä lauluja, mutta 19 laulusta viisi on muiden tekemiä.

Pahin rimanalitus on Elviksen levyttämän Baby I Don’t Caren ottaminen mukaan, koska Holly levytti tämän albumin täytekappaleena. Kas kun ei kukaan versioinut Ready Teddyä, Send Me Some Lovinia tai Brown Eyed Handsome Mania.

Cee Lo Green on päivittänyt Baby I Don’t Caren moderneilla jutuilla, mutta silti kappaleesta tulee mieleen vain George Michaelin 1950-lukuvaihe tyyliin Faith. Samaa tuplatribuutti-osastoa on Florence and the Machinen Not Fade Away, joka on sovitettu kuin siinä soittaisi The Dirty Dozen Brass Band.

Karen Elson laulaa Crying, Waiting, Hopingin, mutta Peggy Suen sovituksella. Lisäksi She & Himin turhanoloinen versio Oh Boysta päättyy Peggy Suen rumpukomppiin. Nerokasta – vai onko sittenkään…

Julian Casablancasin versio Rave Onista on juuri sellainen kuin The Strokes -äijältä voi odottaakin. Varsin neutraaliksi jää.

The Black Keysin Dearest on ihan kelpo esitys, vaikka ei olekaan Buddy Hollyn vaan Bo Diddleyn laulu, jonka Holly demotteli kotonaan ja joka julkaistiin myöhemmin dubattuna versiona.

Kokoelman parhaita oivalluksia on Modest Mousen That’ll Be the Day. Versio on omaperäinen ja klassikko saa siitä mukavasti lisäkilometrejä. Sovitus on oivaltava ja leikkisä. Tämä olisi mennyt läpi yhtyeen omanakin tuotteena.

Lisäksi yllätyksekseni Kid Rockin gospel-henkinen veto Well All Rightista toimii. Kid Rock vie laulun lähemmäs sen tekstillistä inspiraatiota. Holly otti kaverinsa Little Richardin käyttämän hokeman (”Well all right”) ja rakensi laulun sen ympärille.

Patti Smithin Words of Love toimii hyvin. Versio on majesteettinen, ja kuulostaa samanaikaisesti sekä Smithiltä että Hollylta.

John Doen Peggy Sue Got Married on rehti uusioversiointi. Hollyn teksti vaikuttaa Doen suusta kuultuna jopa uskottavalta. Versioida voi vaikka hidastaen, nopeuttaen, tiukentaen tai löysentäen. John Doe hidastaa, ja valinta on onnistunut.

48 Rave On Buddy Hollysta saa vaikutelman, että se on hieman hätäisesti tehty. Myönteistä on, että Buddy Hollyn musiikkia on pyritty uudistamaan. Kenties Hollyn musiikki löytää samalla kuuntelijoita uudestakin polvesta. Suuri osa levyn esityksistä voisi kuitenkin olla vaikka American Idolin Buddy Holly -teema-illasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Modest Mousen That’ll Be the Day on tribuuttilevyn parhaita esityksiä.