Eevil Stöö x Koksukoo – Fuck Vivaldi

Monsp

Eevil Stöö, jumittava, flegmaattinen, toisteinen.

Toistaiseksi massiivisin annos hiihtopipot päässä ja sankassa yläpilvessä sekoilua.

Eevil Stöö voi rauhassa määritellä itsensä Memphis-rapin sanansaattajaksi Suomessa; yhtä helposti hänet voi kuitenkin luokitella osaksi suomalaisten eksentrikkojen yliaikaista perinnettä. Kelatkaa nyt, aikuinen mies heiluu vuodesta toiseen hiihtopipo ja naamio päässä ja suoltaa riimejä, joissa uhotaan kuvitteellisesta mafiasta ja imutellaan tolkuttomia määriä “joobeleita”. Roolileikkiä voisi verrata myös Notkean Rotan Itä-Helsinki-sirkukseen, eron ollessa sama kuin piristä ja pilvestä saatavilla viboilla: Rotan hyperaktiiviseen, tapahtumarikkaaseen ja näkökulmia vaihtelevaan tykitykseen verrattuna Stöön musiikki tuntuu entistäkin jumittavammalta, flegmaattisemmalta ja toisteisemmalta.

Tämä ei suinkaan ole moite, sillä juuri hämmentäviin äärimmäisyyksiin viety tylsämielisyys on tehnyt Stööstä kulttihahmon, joka on kovassa nosteessa. Joulun alla julkaistu Stöö of Destruction vol. 1 on löytänyt otollista yleisöä paljon muualtakin kuin varsinaisista räppipiireistä. Oman tuttavapiirini Stöö-faneissa on jengiä rokkirokuista kaikenlaisen kannabiksentuoksuisen erikoismusiikin harrastajiin. Kieltämättä tässä fanituksessa on melkoinen annos “mitä vittua täällä tapahtuu” -tyyppistä huvittunutta päänpyörittelyä. Tällaisen reaktion herättäminen kaiken kuulleissa musapäissä on piponnoston arvoinen suoritus.

Nyt keskelle kesää iskeytyy sitten Stöö-projektin tähänastinen magnum opus: “supertuottaja Koksukoon” eli reaalimaailmassa mm. RoopeK-nimellä tunnetun henkilön kanssa toteutettu 70-minuuttinen Fuck Vivaldi, johon liittyy vielä (ja entistä hämmentävämmin) Stööstä tehtyjen muotokuvien näyttely Fuck Picasso. Kovasti haluaisin uskoa, ettei näitä ideoita ihan hanavedenkään voimalla keksitä, mutta kukapa tietää.

Aiemmin kuultuun verrattuna Fuck Vivaldi on huomattavan ammattimainen, viimeisen päälle toteutettu teos. RoopeK:n taustat ovat upeita: biitit paukkuvat ja naksuvat todella hallitusti, päälle ladotaan sitten kerros kerroksen päälle jäätävän jylhää syntikkasoundia. Äänimaisema tulee jostain syvältä maan alta, haudasta tai tieteishelvetistä. Dramaattinen synkistely luo tarpeellisen pohjan Stöön ja vierailevien räppäreiden dadasekoilulle, ilman tällaista kontrastia ei levyn kuunteleminen olisi läheskään yhtä mielekästä.

Oikeaa analyysia on varmaan sekin, että tekstipuolella on annosteltu sopivassa suhteessa sekä vanhaa – “KC/MD Mafian” ja Stöön sekä sidekickiensä Koksukoon ja Pikku-Herkon nimien jatkuvaa toistoa, surrealistista pilvenpolton ympärillä pyörivää tarinointia – että jotain uuttakin, esimerkiksi monilukuisia viittauksia populaarikulttuuriin tai Kumme kuollaan -videobiisin kieli poskessa angstattua kalmankatkuisuutta.

Stöön fantasiamaailma rikastuu aiempaa yksityiskohtaisemmaksi. Välillä hahmo muistuttaa slacker-pilvenpolttajan stereotyyppiä, joka istuu yksiössä pelailemassa videopelejä, katsomassa pornoa ja tietenkin polttelemassa. Sitten “mafia” on taas kadulla horisemassa omiaan, yrittämässä toteuttaa huonosti suunniteltuja myymälävarkauksia tai uhoamassa jossain trendiklubin nurkan takana, että kohta mennään muuten sisään ovesta eikä ikkunasta.

Puhtaasti tarinana tämä fantasiamaailma ei ole mitenkään mielenkiintoinen. Kiinnostavuus tulee toteutuksesta. Järjettömät mittasuhteet saava monotoninen toisto hypnotisoi kuulijan. Levyn puolivälin jälkeen alkaa olla aika lailla sama, vaikkei itse olisi luonnontuotteisiin koskenutkaan. Huumetesti piiputtaisi punaista siltikin.

Oma viihdearvonsa on riimeillä, jotka tiputtavat parhaimmillaan tuolilta, niin omissa sfääreissään ne liikkuvat. Pari esimerkkiä levyn kovimpiin hitteihin kuuluvasta Hallitaan näitä katuja -biisistä:

”Ajatelkaa sitä että Three Six Mafiakin voitti Oscarin
Se oli yhtä todennäköstä ku että
Pikku-Herkko polttais vaan poskarit”

Tai:

”Herkko koittaa iskee Tahitia mutta kuulemma liian jangsteri
Herkko meni viulutunneille ku ketä tahansa muukin gangsteri
Sen seurauksena luodinreikiä katossa ja opettajalla sydänkohtaus
selvisi hengissä kiitos humalan ja humalaisen Herkon osumatarkkuus”

Tällaisia hiljaiseksi vetäviä helmiä levyltä voi ensimmäisten kuuntelujen aikana bongailla mielin määrin.

Stöön kerronta on parhaimmillaan edetessään holtittomana tajunnanvirtana juuri sinne, minne kukaan vakavasti taiteensa ottava riiminikkari ei juttua veisi. Tämä tuo detaljitasolla arvaamattomuutta konseptiin, joka sinänsä on äkkiä nähty.

Fuck Vivaldin ehdottomasti suurin ongelma on sen pituus. Nämä täyteen ängetyt cd:t ovat sellainen amerikanräpin ilmiö, jonka soisi pysyvän poissa Suomesta, olkoon ratkaisulle vaikka kuinka hyvä peruste Memphisin sankareiden matkimisessa. Stöö of Destructionin maltillista mittaa tulee ikävä. Samojen ideoiden kierrättäminen korostuu 70 minuutin mittaan vähän turhan selvästi. Mukana on myös yksiselitteisen turhia biisejä, kuten rasittava Videopeliukko.

Ei voi myöskään välttyä tunteelta, että Eevil Stöön taival mielekkäänä konseptina saattoi olla tässä. Nyt kun tämä erikoistoiminta on tallennettu viimeisen päälle toteutetulle ylimittaiselle äänitteelle, jolla hahmon kaikki mahdolliset puolet esitellään useampaankin otteeseen, mitä seuraavaksi muka voisi tehdä? Ainakin toistaa itseään kerta kerralta tylsemmin, kuten Notkea Rotta. Jäämme seuraamaan tilannetta.

72 Perusteellinen vastaus kysymykseen “mistä vitusta siinä Stöössä on kysymys?” Konsepti kestää vielä tämän pläjäyksen, vaikka laidat jo vuotavatkin. Paljon hersyviä ideoita Fuck Vivaldillekin on tallennettu. Stöö of Destruction vol. 1 säilyy silti tämän eksentrikkohahmon totaalisimpana roolisuorituksena.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!