Editors – The Weight Of Your Love

PIAS

Editors. Se soi kuin stadion, vaikka niin snadi on.

Editors. Se soi kuin stadion, vaikka niin snadi on.

Stadionbändi ilman stadioneita palaa näyttämölle miehistönvaihdosten jälkeen. Mutta kiinnostaako ketään enää?

EditorsKansiJälkikäteen ajatellen Editorsin niputtaminen osaksi vuoden 2005 paikkeilla riehunutta post post punk -skeneä tuntuu arviointivirheeltä, joka johtui kai lähinnä Tom Smithin miedosti curtismaisesta äänenväristä. Yhtä hyvin bändiä olisi voinut kutsua apeaksi versioksi Coldplaysta tai 2000-lukulaiseksi vastineeksi niille Echo & The Bunnymenin tapaisille laajakangasbändeille, jotka eivät koskaan kasvaneet aivan niin suuriksi kuin niiden melodiankehittelyistä olisi voinut päätellä.

Editorsin pyrkimys stadioneille kulminoitui kakkoslevy An End Has a Startiin (2007), joka oli muutaman kuukauden ajan suosikkikuunneltavaani. Se levy on Iso. Sen kappaleet huokuvat pyrkimystä päästä stadioneille yleisömassojen eteen – vain jotta väkijoukoille voisi kertoa rakkauden kuolevan ja elämän olevan aika lannistavaa.

No, pari vuotta myöhemmin näin Editorsin livenä Provinssirockissa ihan kohtalaisen kokoisen yleisön edessä ja ymmärsin, miksei sitä suurta läpimurtoa tullutkaan. Lavalla seisoi ryhmä anonyymejä kenkiintuijottelijoita, joiden hyvät biisit eivät jaksaneet tuossa tilanteessa kompensoida karisman puutetta. Editors-fanius alkoi tuntua mahdottomalta.

Pian tämän jälkeen bändi julkaisi epätasaisen, mutta suurelta osin aivan hyvän In This Light And On This Evening -albumin, joka tuntui kaupallisessa mielessä sivuaskeleelta. Sitten se ajautui luovaan umpikujaan ja sisäisiin ristiriitoihin, joiden ratkaisemiseksi kitaristi Chris Urbanowiczin oli poistuttava riveistä.

Kun Editors nyt palaa albumilla, joka tuntuisi monin paikoin sovituksillaan ja sävellyksillään taas tavoittelevan rockmaailman vuorenhuippuja, on aika lailla selvää, ettei niitä miljoonamyyntejä enää tule. Emme me elä sellaisessa maailmassa. Niin sanotusti “meni jo”.

Mutta otetaanpa levy levynä.

Kaikki alkaa hyvin. The Weight ja Sugar ovat persoonattomista otsikoistaan ja aika geneerisestä melodraamatyylittelystään huolimatta erinomaisia biisejä. Varsinkin jälkimmäinen tavoittaa ”it breaks my heart to love you” -säkeineen sellaisen näennäisen vereslihaisen kohtalokkuuden, jota Editorsilta odottaakin. Nämä lievästi elokuvalliset mielikuvat miehestä kävelemässä alkusyksyisessä vesisateessa kaupungin illassa, vaikeaa ihmissuhdetta loputtomiin vatvoen… eivät ne välitä mitään tosielämästä, mutta aina niillä on paikkansa melankoliaan koukuttuneen kuulijan elämässä. Vielä yksi fiksi ylevää itsesääliä, kiitos.

A Ton of Love -single vaihtaa moodia. Sen terhakassa kitarariffissä on mainittua Bunnymenia enemmän kuin laki sallii, ja fiilis kääntyy murjotuksesta tuon yhtyeen tehokkaasti viljelemään, näppärien kriitikoiden ”elementaaliseksi” kutsumaan elämänhaluun. Smith hinkuu kahmalokaupalla kaikkia mahdollisia tunteita, rakkauden ja himon ohella vihaakin. On uskallettava elää! Tämä epäeditorsmainen sanoma tulee puun takaa ja tuntuu virkistävältä, mutta ihan ulkoisten mittasuhteidensa veroinen biisi A Ton of Love ei ole.

Epätietoinen What Is This Thing Called Love? -hidastelu kuitenkin rikkoo levyn rytmin, ja tematiikkakin alkaa toistaa itseään. Sitten alkaa tuntua siltä, että Editors kalastelee kuulijan huomiota monenlaisilla tempuilla, joita se ei osaa aivan tarpeeksi hyvin. Pelkkien jousten säestämä Nothing voisi vuoden 1994 Sueden käsittelyssä olla huikean romanttinen neonvalojen ja raastavien tunteiden merkkiteos; nyt se tuntuu vain ihan kivalta. Paremmin toimii tiukasti yhtyeen omalla mukavuusalueella pysyttelevä Formaldehyde.

Yksi onnistunut kokeilukin albumin loppupuolelta löytyy: varovaisella kantrikompilla etenevä itkuinen The Phone Book kykenee pelaamaan niin yhtyeen vahvuuksilla kuin uusilla ideoillakin. Oivallus ei ehkä ole niin epätodennäköinen kuin äkkiseltään voisi luulla. Editorsin tavassa puhua sydänsuruista tiukan muotokielen puitteissa on jotain samaa kuin kantrimusiikissa. Erot selittyvät lähinnä maantieteeseen liittyvillä tekijöillä, vaikka tietysti tämä albumi äänitettiin Nashvillessä, mikä on ehkä antanut brittijätkille ajatuksen tai pari.

Siinä se sitten suunnilleen on. The Weight Of Your Love on vähän sitä sun tätä: peruskamaa ja lievää uskaliaisuutta, hyviä biisejä ja huonompia, isoa soundia ja introverttiyttä.

73 Lievä alisuorittamisen maku levystä jää, niin kuin koko bändin urasta vuoden 2007 jälkeen. Toisaalta se on riittävän hyvä kuunneltavaksi ainakin silloin tällöin tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeenkin. Ihan jees bändi, Editors.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!