Disclosure – Settle

PMR/Island

Disclosure.

Disclosure, Howard ja Guy Lawrence.

Disclosure – yhdellä hypyllä suurten joukkoon

Disclosure_SettleJoskus kesällä 2008, kun asuin Englannissa, tein nopean ruokatauon Reigaten ulkopuolella sijainneessa Jolly Farmers -pubissa. Ruokaillessani kuulemastani keskustelusta jäi elämään muuan lause. Paikallinen herrasmies naureskeli, että Reigate olisi vain meluvallin taakse juuttuva tuppukylä, ellei kukaan muistaisi George Bestin, Mia Farrow’n ja Fatboy Slimin joskus asuneen täällä.

Britanniassa on nimittäin useampiakin pienehköjä kaupunkeja, joista on noussut useampia konemusiikin suuruuksia. Toki Braintree ja Basildon tulevat ensimmäisena mieleen, mutta nyt, viisi vuotta myöhemmin, rasvapoika ei ole enää Reigaten ainoa elektronisen musiikin tähti. Howard ja Guy Lawrencen Disclosure kuuluu nyt samaan kategoriaan. Tai, ehkä nokkimisjärjestys muuttuu kokonaan, sillä duon debyyttikokopitkä on todella moitteeton paketti.

En tiedä tapahtuuko erinomainen kokonaisuus enemmän intuitiolla vai järjellä luotuna, mutta Settle on loistava kokonaisuus, täynnä vivahteita, äkillisiä nousuja ja laaksovaiheita. Moista draaman kaarta rakentaessa on odotettavissa, että tyylilajien rajat hämärtyvät lähes täysin. Näin nuorille tekijöille sallisi lipsahduksiakin, mutta niitä ei tapahdu edes silloin, kun tyylien välillä hyppiminen on äärimmillään.

Ensimmäinen myönnytys tapahtuu jo siinä kohtaa, kun dubstep-vaikutteinen intro ja motivaatiovalmentaja Eric Thomasin puhe sulavat levyn suoraviivaisimpaan house-tykitykseen, When a Fire Starts to Burniin. Se on salakavala aloitus, koska Disclosure haluaa kokeilla monta muutakin tyyliä – vain myöhempi nostatusnumero Grab Her muistuttaa avausraidan virtaviivaisuutta.

Se, millä tasolla levyllä liikutaan, on vuoden iloisimpia yllätyksiä. Parhaimmillaan sekä tuottajat että vierailijat voimaannuttavat toisiaan ja tulokset ovat häkellyttäviä. AlunaGeorgen tähdittämä White Noise saa kuulijan jahtamaan kiemurtelevia melodioita, Sam Smithin hurja lauluosuus siunaa keskitempoisen Latchin sumua, ja Eliza Doolittle tekee ehkä uransa parhaan lauluesityksen tanssiessaan You & Men garage-tulituksen ympärillä.

Noina hetkinä voisi melkein luulla läpikäyvänsä listausta vuoden parhaista elektronisen musiikin biiseistä, sillä ne poikkeavat toisistaan uskaliaan paljon. Joillekin Settle voi olla portti suurempiinkin parrasvaloihin, sillä Hannah Reidin sydäntäsärkevät pyynnöt apunaan Help Me Lose My Mind saattaa olla White Noisenkin haastava maamerkki. Toki väliin jää matalamman intensiteetin kappaleita, kuten F for You ja Second Chance, mutta hengähdystauot ovat tärkeitä eikä parhaita korttejaan kannatakaan pelata liian tiheään. Tämän kärsivällisyyden kautta muotoutuu poikkeuksellinen kokonaisuus.

Se, kuinka taso ja punainen lanka onnistutaan säilyttämään koko Settlen ajan, saa epäilemään, että tällaiseen onnistumiseen kuuluu pakosta joku onnenkantamoinen. Kuinka ihmeessä kaikki vierailijat pistivät parastaan? Miten hädin tuskin parikymppiset veljekset osaavat kaikki nämä tyylit kuin omat taskunsa? Milloin saisimme hieman lisää? Ei kai minun tarvitse lähteä Reigateen inttämään asiasta?

88 Settle on yli tunnin mittainen, mutta tuntuu kuin säästäisin parikymmentä minuuttia elämästäni kuunnellessani Disclosuren loputtoman huoletonta, kekseliästä ja rajat unohtavaa merkkiteosta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!