Dirty Three – Toward the Low Sun

Bella Union

Kolme miestä ja sheivi? Toiveajattelua!

Viulisti Warren Ellis, kitaristi Mick Turner ja rumpali Jim White ovat täällä taas.

Melankolisen jazzin, hiekkapuhalletun modernin klassisen, folkin, ja tyhjien viinipullojen käyttämään kylpyammeeseen sopiva Dirty Three julkaisi ensimmäisen levynsä jo vuonna 1993, ja edellisestä Cinder-kokopitkästä on pian seitsemän vuotta.

Dirty Threen kaltaisen, täysin uniikin tyylin yhtyeen olisi vaarana jäädä kierrättämään soundiaan pitkäksi aikaa mutta onneksi nämä australialaiset ovat vieläkin levottomia. Sopivasti levottomia – riipivä draama ei ole yhtyeen tuotoksissa enää läsnä, mutta on kai vanhoilla koirilla silti edes joitain uusia temppuja esitettävänään?

Yhtye ei haaskaa aikaa vastatakseen tähän, vaan heittää heti melkoisen kierteen. Furnace Skies kuulostaa täysin Lightning Boltilta ennen kuin Ellisin viulu alkaa sahata kappaleen klaustrofobisen kapeaa henkireikää isommaksi. Kappale on yhtyeen uran haastavimpia, vailla edellisten kakofonioiden kuten To Asterin järjestäytyneisyyttä. Se jää kuitenkin ainoaksi suuryllätykseksi: muutokset tyylissä ovat erittäin pieniä, mutta ne näkyvät vähemmän dramaattisesti kuin ennen.

Yksittäisten jäsenten kontribuutioissa selkeimmin esille nousee rumpali Jim White, joka saa Toward the Low Sunilla vapaamman roolin kuin ennen. Sometimes I Forget You’re Gone muuttuu miehen free-jazz-tyylittelyssä merisairaalassa vellovaksi, ja The Pierin svengi löytyy yhtä lailla rumpusetin takaa.

Vastapainoksi Rain Song ja upea Moon Over the Land toimivat päinvastoin: rytmi on mitä minimaalisin ponnahduslauta Ellisin ja Turnerin kaihoisalle yhteensoittamiselle. Kappale on esimerkki siitä, kuinka luontevasti roolit vaihtuvat koko levyn ajan.

Ainoa todellinen taivaallekurkottaja on levyn selvä keskipiste Rising Below, joka käyttäytyy kuin vanhat, lopulta tuleen syttyvät kymmenminuuttiset, joita on joka puolella yhtyeen tuotantoa. Kuin tahallaan kiusaten yhtye jättää levyn pisimmän kappaleen silti alle kuuden minuutin, mutta ehtii jo sen aikana näyttää kuinka tietoinen valinta Toward the Low Sunin lähestymistapa on. Vanhankaltainenkin liekitys onnistuisi – mutta mihin sitä nyt tarvittaisiin?

On viisampaa ottaa pieniä uusia askelia. Näistä That Was Was voitaisiin piilottaa Times Fades Awayn aikaisen Neil Youngin teosten joukkoon, jonne se sopisi lähes saumattomasti. You Greet Her Ghost sulkee oven kuin seuraavan aamun reflektoivana vastauksena yhtyeen monille tuutulauluille.

Tyylin perfektoimisen etuna on se, että laatu säilyy tasaisen hyvänä koko levyn ajan. Ainoana huokauksen aiheena todettakoon, ettei yhtään Sue’s Last Riden, Authentic Celestial Musicin tai I Offered It up to the Stars and the Night Skyn kaltaista mestariteosta löydy, niin lähelle kuin Rising Below pääseekin. Mutta aina voi kuunnella vanhoja klassikoita, onhan niitä jo sen verran useita.

Toisaalta, Toward the Low Sun on huomattavasti rennompi kokonaisuus, ja se itsessään riittää – 2003 julkaistu She Has No Strings Apollo haparoi juuri liiankin rajujen kunnianhimojen kourissa. Tällä kertaa tulokset pysyvät lämmittävinä ja tavallista maanläheisempinä. Ja se ei ole missään nimessä moite: on vain yllättävää kuulla tulikiveen yhdistämäni yhtyeen käyttäytyvän näinkin nöyrästi. Se kyllä tuntuu sopivan heille mainiosti.

77 Melankolisen tunnelman mestarimaalarit palaavat ateljeestaan virkeinä ja inspiroituneina vailla polttavinta vimmaa, mutta loihtivat hienovaraisen tyydyttävän kokonaisuuden.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!