Dirty Projectors – Swing Lo Magellan

Domino

Dirty Projectors, parhaimmillaan juuri sellaista kuin vuoden 2012 parhaan popmusiikin kuvittelisikin olevan.

Vaikeasti lähestyttävä newyorkilaisyhtye virittäytyy uudella albumilla populaarimpaan suuntaan vaihtelevin tuloksin.

Koukku, jolle Swing Lo Magellanin kolmas raita Gun Has No Trigger perustuu, ei ole koukku laisinkaan. David Longstreth maalaa dramaattisia ja polveilevia kuvaelmia, jotka lopussa huipentuvat ”aseeseen vailla liipaisinta”. Laukeamista ei koskaan tapahdu. Laulu jää pystyyn. Kuin tätä puuttuvan palasen estetiikkaansa alleviivaten Dirty Projectors -yhtyeen johtohahmo on käännättänyt kappaleen myös akkadin kielelle. Nykykuulijalle tuloksena on symbolisoppaa, mutta Longstrethille tämä on tapa piilottaa vaivalla luotu teos ja esitellä pelkkä tyhjä seinä.

Pitäisikö moisesta yllättyä sen valossa, mitä tiedämme Longstrethista? Yalensa kesken jättänyt musiikinopiskelija, syntynyt Connecticutissa 1981, karismaattinen ja sanavalmis kriitikoiden lempilapsi, jonka tyylikeinoissa kuuluvat intohimo afrikkalaiseen kansanmusiikkiin sekä äärimmäisen kokeellisiin ja vaihtoehtoisiin esitystapoihin – Swing Lo Magellanin perusteella nyt myös viehtymys täydellisiin popmelodioihin.

Niin, tässä vaiheessa olemme kaikki jo hieman kateellisia Longstrethille ja haluaisimme mieluusti olla hänen saappaissaan sen sijaan, että kuumeisesti yritämme löytää sitä kolmatta sointua Landolan syövereistä ikuisen opiskelijaboksin toivottomassa nurkassa.

Swing Lo Magellanilla vaikuttavaa on juuri tapa, jolla Ivy Leaguen dropout saa kuulijan toviksi vaikuttumaan neroudestaan. Hetken ajan albumi luo tunteen siitä, että juuri tältä kaiken nykymusiikin pitäisi täydellisessä maailmassa kuulostaa: innovatiiviselta ja hullunraikkaalta. Parin ensimmäisen kappaleen ajan Swing Lo Magellan kuulostaa vuoden 2012 parhaalta popalbumilta, sillä yhtye tempoo niin moniin musiikillisiin suuntiin, että sen johtohahmon orkestroiman vaikutepaletin laajuus lumoaa ensyklopedisuudellaan.

Avausraita Offspring Are Blank alkaa monotonisesti läimähtelevällä samplella, jonka voisi nähdä viittauksena afroamerikkalaiseen work song -perinteeseen. Mukana kulkee taustaharmonia, joka risteilee aavemaisesti jossain Lähi-idän ja amerikkalaisen fuusiojazzin välimaastossa, kunnes kappale räjähtää reaganilaiseen hardrock-kitarointiin ja Longstrethin vivahteikas ääni muuttuu kuristavaksi glam-kiekumiseksi.

Vastaavaa kykyä äkillisiin transformaatioihin kuullaan halki levyn. Koko musiikillinen historiantunti tuntuu tapahtuvan hetkessä ilman radikaaleja muutoksia kappaleen muotokielessä, joka tuntuu jo valmiiksi sisältävän kaikki tarvittavat arkistonäytteet. Vanhan latteuden mukaisesti tulos vaikuttaa akateemiselta olematta kuitenkaan kuiva.

Parhaimmillaan Longstreth on liitutauluaan maanisesti pyyhkivä ja kerros kerrokselta täyttävä luennoitsija. Hänen yhtyeensä on joukko oppilaita, joilla on vaikeuksia pysyä mentorin karttakepin tahdissa. Historialliset periodit ja proverbit sekoittuvat toisiinsa heidän liimatessaan makaronista ja mehupilleistä kasaan vinksahtaneita diorama-kuvaelmia, joissa Paul Bunyan, Tom Joad, Paul Revere ja Kunta Kinte seikkailevat kaikki samoissa maisemissa. Longstreth astelee paikalle, pudistelee päätään ja sytyttää sekavat tekeleet tuleen puhaltaen niihin elämän liekin: kuolleella kielellä nuolenpääkirjoitetut palimpsestit roihahtavat nyt leimuaviksi kankaiksi.

Kun Swing Lo Magellanin vääntömomentti kuitenkin jo kolmannen raitansa jälkeen lopahtaa, on vaikutelma lannistava. Gun Has No Triggeriin mennessä Dirty Projectorsin uuteen soundiin kohdistuvat odotukset ovat jo ehtineet kasvaa liian massiivisiksi. Longstrethin (kautta albumin oivalliset) sanoitukset eivät riitä kannattelemaan kappaletta asetultuina laiskan hiphopbiitin päälle. Tuotanto on listaystävällisen kohteliaalla tavalla vinksahtanutta – kuin mainettaan tylsemmän Gnarls Barkley -duon tekemisissä aikoinaan. Samaa sinisilmäisesti soulahtavaa r’n’b-soundia kuullaan useaan otteeseen läpi albumin.

Gun Has No Trigger osoittaa, että innovaatioiden loppuessa kesken albumin sinänsä hienoihin popkappaleisiin jää koristeluksi ainoastaan väkinäisiä kikkailuja. Pienenä pophuijauksena tuo kliimaksia vailla oleva raita toimisikin ensimmäisen neljänneksen hengähdystaukona, mutta sama kaava alkaa toistua suurimmassa osassa sen perässä tulevissa kappaleissa. Taitavia sävellyksiä marssitetaan kuulijan eteen, milloin memphisläisenä kantrina, milloin hieman karibialaisessa helmiäissävyissä kimaltavana maailmanmusiikkina tai Just From Chevronissa kuultavana vetoavana folk-herkistelynä. Kaikessa soi samalla kuitenkin Longstrethin pakonomaiseksi muuttunut halu tehdä asioista mutkikkaampia kuin ne ovat.

Levyn loppupuolelta erityisen maininnan ansaitsee ainoastaan Maybe That Was It, joka alkaa upean tuskaisella, levottomasti verkkaisien symbaalien päällä valittavalla kuolinkouristussähkökitaralla, jossa on epätoivoa kuin Jefferson Airplanen ja Country Joe & and the Fishin vainoharhaisimmissa psykedeliabiiseissä konsanaan. Muotokieli ja tuotanto mumisevine kuiskauksineen ovat lähes identtiset esikuviin, joita Projectorsin tavoin inspiroi aikanaan amerikkalaisen juurimusiikin melankolia. Yllättävämpää on aiemmin albumilla häirinnyt soulahtavuus, joka ujutetaan mukaan jollain oudolla tavalla kokonaisuuteen luontevasti lomittuvana elementtinä. 1960-luvun Frisco-bändejä osuvampi vertailukohta olisikin vahvasti jazzperinteeseen ankkuroituneissa suomalaisissa 1970-luvun progeyhtyeissä.

Jo pelkkä katseen luominen Dirty Projectorsin aiempiin projekteihin osoittaa, ettei yhtyettä koskaan ole voinut moittia kokeellisuuden puutteesta. Eri asia on, kuinka mielenkiintoisia tuloksia kokeellisuus on tuottanut. Kuvaan sopii, että kaikista mahdollisista yhteistyökumppaneista bändin edellinen tuotos levytettiin juuri Björkin kanssa. Molemmat tekijät ovat läpi uransa olleet postmodernikkoja sanan monissa määritelmissä: genrejen raja-aitoja kaatavien, äärimmäisen kompleksien kudelmien rakentajina, tai kuten Homer Simpson kerran osuvammin totesi: ”Weird for the sake of weird”.

81 Swing Lo Magellanilla älypäinen sävellyksellinen luovuus toisaalta synnyttää todella villejä kuvaelmia, toisaalta taas paljastuu usein häslääväksi nikkaroinniksi, jolla jo valmiiksi vahvat kappaleet koetetaan vääntää oudommiksi ja raskauttaa harhauttavilla musiikkiantropologian reunaviitteillä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!