Depeche Mode – Delta Machine

Columbia

Gore, Fletcher, Gahan.

Gore, Fletcher, Gahan.

Ei suositella alakuloisten päivien soundtrackiksi.

DepecheKansi13Jos mielesi on musta, siipi maassa tai olo ahdistunut, älä kuuntele tätä levyä. Mielesi voi muuttua sysimustaksi, siipi painua maan alle ja ahdistus tuplaantua. Sen sijaan, jos olet ihan ok tuulella ja haluat kuulla, miten 33 vuoden kypsähkön iän saavuttava konemusiikkiyhtye on uusiutunut tai jättänyt uusiutumatta kolmannelletoista studioalbumilleen, laita ihmeessä levy soittimeen tai tuplaklikkaa Delta Machinen nimeä käyttämässäsi musiikkipalvelussa. Levy on paikoin toimiva, mutta välillä sillä kuljetaan liiankin tuttuja polkuja pitkin.

Depeche Moden meriitit edelliseltä vuosituhannelta lienevät suurelle osalle tuttuja. Yhtye on käynyt läpi muodonmuutokset 1980-luvun alun poikamaisista konepoppareista saman vuosikymmenen puolivälin gootti- ja sadomasokismivaiheesta perinteisempään rockimagoon. Violatorin ja Songs of Faith and Devotionin megasuosion ja loppuunmyytyjen kiertueiden myötä laulusolisti Dave Gahan sortui huumeisiin ja pääasiallinen lauluntekijä Martin L. Gore alkoholiin.

Gahanin heroiiniyliannostuksen ja sitä seuranneen katkaisuhoidon jälkeen Depeche Mode jatkoi kolmimiehisenä, kun bändiin jo sen alkuvuosina liittynyt ja soundiin vahvasti vaikuttanut Alan Wilder kyllästyi yhtyeen sisäisiin ristiriitoihin. Vuonna 1997 julkaistua Ultraa ei edellä mainituista syistä johtuen seurannut minkäänlaista kiertuetta. Singles 1986–1998 -kokoelman jälkeen yhtye sen sijaan lähti menestyksekkäälle maailmankiertueelle ja esiintyi jälleen täysille areenoille.

Kuluvan vuosituhannen aikana Depeche Mode on julkaissut Delta Machine mukaan lukien neljä albumia. Levyt ovat olleet melko epätasaisia vuoden 2006 Playing the Angeliä lukuun ottamatta. Vuonna 2001 julkaistu Exciter on sekin hyvä levy, jolta löytyy erityisen hyviä yksittäisiä lauluja – minimalistisen koneellisesti sykkivät When the Body Speaks ja Freelove sekä levyn päättävä, yhden yhtyeen tunnusomaisimmista ja hienoimmista riimeistä (”When you’re born a lover / you’re born to suffer / Like all soul sisters and soul brothers”) sisältävä Goodnight Lovers etunenässä.

Tuoreimmalle levylleen Depeche Mode ei ole luonut nahkaansa uudelleen. Delta Machine alkaa mallikkaasti. Tosin, Welcome to My Worldiä ei voi luonnehtia kovinkaan iloiseksi tervetulotoivotukseksi.

”And if you stay a while / I’ll penetrate your soul
I’ll bleed into your dreams / You’ll want to lose control
I’ll weep into your eyes / I’ll make your vision sing
I’ll open endless skies / And ride your broken wings
Welcome to my world”

Kappale on komea avaus levylle. Martin L. Gore kuvaili haastattelussa Delta Machinea Violatorin ja Songs of Faith and Devotionin sekoitukseksi. Lähimmäksi tuota kuvailua päästään kappaleella Angel, joka tuo mieleen sanayhdistelmän elektroboogie. Syy on kitarateemassa, joka synnyttää vahvoja Personal Jesus -mielleyhtymiä. Mainion avausraidan jälkeen kuultuna kappale kuitenkin lähinnä puuduttaa. Kolmas raita, singlenä julkaistu avaruusgospel Heaven laskee intensiteettiä entisestään. Depeche Mode -gospelina biisi ei pääse lähellekään Condemnation-klassikon paatosta.

Kaksi seuraavaa laulua vievät levyä parempaan suuntaan. Secret to the End rullaa mainiosti intensiivisen konepoljennon siivittämänä. My Little Universe on minimalistisemmin sovitettu ja tuo välillä mieleen jopa Atoms For Peacen materiaalin. Täyteraidalta tuntuva Slow vastaa nimeään melko hyvin ollen jonkinlaista minimalistista avaruusbluesia. Levyn parhaimmistoon kuuluvan Brokenin kertosäkeessä Gahanin ja Goren lauluäänten yhteispeli toimii niin kuin se parhaimmillaan toimii – loistavasti.

”When you’re falling / I will catch you
You don’t have to fall that far
You can make it / I will be there
You were broken from the start”

Goren laulamilla kappaleilla (muun muassa klassikkoballadit Home, One Caress ja A Question of Lust) on ollut aina paikkansa Depeche Mode -levyillä. Delta Machinella Gore-kiintiön täyttää vaisuhko The Child Inside, joka ei ainakaan vielä tavoittele paikkaa yhtyeen klassikoiden joukossa. Albumin loppuosa tarjoaa yllättävän rockahtavaa Soft Touch/Raw Nerveä sekä vauhdikasta, suhteellisen tarttuvaa ja jälleen Personal Jesusin mieleen tuovaa Soothe My Soulia lukuun ottamatta puuduttavaa materiaalia.

Kolmastoista Depeche Mode -studioalbumi ei tarjoa mitään uutta depechemodensa jo tunteville. Yksittäisiä helmiä, muutamia hienoja melodioita ja kertosäkeitä, synkkää tunnelmaa, Dave Gahanille uusia rytmejä lanteiden ketkutuksen taustalle ja runsain määrin hyvää materiaalia remiksaajille.

66 Delta Machine alkaa lupaavasti, mutta latistuu heti toisessa kappaleessaan tasaisen tavalliseksi 2000-luvun Depeche Mode -levyksi. Albumilla on niin hyviä hetkiä kuin tasapaksua ja puuduttavaa materiaaliakin. Tämä on jo kuultu, mutta parhaimmillaan yhtye on silti edelleen mainiota kuunneltavaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!