Deerhunter – Monomania

4AD

Deerhunter.

Deerhunter – ei mitään faijarockia.

Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä.

DeerKansiMicrocastlen ja Halcyon Digestin jälkeen tuntui loogiselta odottaa Deerhunterin ”kypsymistä”. Pelotti, että Deerhunter alkaisi tehdä kuoliaaksi viimeisteltyä dreampoppia tai jonkin haukotuttavan ”eepoksen”, joka muuttaisi sen seuraavaksi Radioheadiksi.

(Kun ajattelen termiä ”kypsyminen”, näen päässäni tämän giffin.)

Atlantilaisyhtyeen Jimmy Fallon -esiintyminen (jossa Joey Ramonen helvettizombieversioksi pukeutunut Bradford Cox olisi halunnut käyttää mikrofonina ”elävää rottaa”, ellei hän olisi pelännyt eläinoikeusaktivisteja) enteili mopon karkaamista päinvastaisille teille. Kuudes albumi vaikuttaa raa’alta ja hätäisesti äänitetyltä räyhäämiseltä. Kaikessa huolimattomuudessaan se on kuitenkin vapautuneempi ja ekstrovertimpi kuin mikään yhtyeen aiempi albumi. Paha sanoa levyn laimentumispotentiaalista mitään vielä tässä vaiheessa, mutta nyt Monomania tuntuu heidän kuuntelua kestävimmältä levyltään Cryptogramsin jälkeen.

Deerhunterin kappaleet ovat aina haahuilleet poissaolevissa kaiuissa vailla tarttumapintaa, enkä yhtyeeltä ole ”hittejä” kaivannutkaan. Nyt bändi on kirjoittanut melkein ”liian” koukuttavia punkbiisejä. Luulen, että joku Strokesin tyyppinen nahkatakkitennaribändi voisi kadehtia Sleepwalkingia ja Back to The Middleä.

Muutos helposti lähestyttäväksi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhtye olisi menettänyt irrallisuuttaan. Tuntuu tyhmältä väittää, että terveyden rajoilla horjuminen jotenkin katalysoisi kiinnostavan taiteen syntymistä, sillä sairaus useammin hidastaa kuin edistää mitään prosesseja. Silti huomaan ajattelevani, että onneksi Bradford Cox velloo niin sairaalloisessa toiseudessa, ettei hän ikinä tule tekemään mitään faijarockia. Sana ”sick” toistuu levyn sanoituksissa tiuhaan. Levyn nimikin viittaa syndroomaan, jossa ihminen jumittuu yksittäisiin ajatuksiin kerrallaan niin hallitsevasti, ettei ”normaalielämästä” tule yhtään mitään.

Cox viittasi Monomanian yhteydessä usein Ramonesiin, eikä referenssi tunnu kaukaa haetulta. Konnotaatiot eivät niinkään synny musiikista (ei tämä mitään militantin suoraviivaista sahailua ole), vaan rottalauman lailla oireita vilisevästä friikahtaneisuudesta. Ramones oli ”pinheadien” ja shokkihoitoon kelpaavien hullujen musaa.

“If you need a friend now
better look some place else
you burned this bridge long ago
here’s to your health
I’m a blue light, I’m a crippled coward
shining out in the night
the sky is clearer now that I’m filled with fright”

89 Monomanian kuunteleminen tuntuu sarjakuvalta tai kuumehoureiselta unelta, jossa kaahaillaan moottoripyörällä halki Amerikan. Tai jotain. Minusta se on Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä. ”Kypsymisestä” obsessoituneet jäärät saattavat toki olla eri mieltä. T. Rokkihaukka

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!