Death Hawks – s/t

GAEA

Karvaiset ja kiharaiset kuolonhaukat.

Karvaiset ja kiharaiset kuolonhaukat.

Death Hawks loi esikoisellaan onnistuneen synteesin. Se kaivoi kaanonin sammioista, vatkasi ja loi oman näköisensä metamorfoosin, luoden samalla melkoiset ennakko-olettamat tulevaisuuden luomisvoimalleen. Mitä bändi saa aikaan toisella albumillaan?

DeathHawksTokaTätä kirjoittaessani istun näppäimistöni takana mustaan kauluspaitaan pukeutuneena. Paitaan, jonka ainoan kuvituksen muodostavat pienenpienet valkoiset pääkallot. Valinta ei ole tietoinen, enkä liiemmälti usko intuitiivisiin astrologialta löyhkääviin etiäisiinkään. Miksi tämä on siis merkityksellistä? Kenties siksi, että nyt puhutaan Death Hawksista. Tuosta Teemu Markkulan ympärille kasautuneesta ryhmittymästä, jonka Death and Decay -esikoinen kaappasi syvän etelän synkeimmistä suonsilmäkkeistä kumpuavalla kalmankatkuisella bluestripillään lahkoonsa yhden jos toisenkin kotimaisen musiikkikriitikon, muusikoista ja vähänkään syvällisemmin rock-musiikkia harrastavista intoilijoista puhumattakaan.

Näin kävi itsellenikin, vaikka retrospektiivisesti tarkasteltuna voi aina kysyä, kuinka paljon tällaisissa ilmiöissä on kyse varkain syntyneeseen trolliin lankeamisesta – eräänlaisesta ”go with the flow” -asenteesta. Yhtye kun soi kuin reinkarnoitu Doors – niin, tai Black Sabbath, tai Captain Beefheart, tai Hawkwind, tai, tai, tai….

Kuitenkin juuri tästä Death and Decayssa oli kysymys. Sen kyvystä herättää meissä, kenties heikkoina hetkinämme sittenkin nostalgikoiksi tunnustautuvissa, tunne paluusta jonnekin mystifioituun ”wanhaan hyvään aikaan”. Ja silti: tuntua kaikista pastissiviittauksistaan huolimatta tuoreelta ja raikkaalta – sanalla sanoen originellilta. Sen kyvystä soida symbioottisesti itseensä imeneenä esikuviensa muotokielistä sanomaa, sen omailmeisekseen suodattaneena. Sen kyvystä olla samanaikaisesti orgaaninen ja huolellisesti sovitettu, dissonoiva ja melodiantajuinen; pöristä, rosoilla ja jumittaa, olla tästäkin huolimatta läsnä taiten. Samalla se tuli tahtomattaan asettaneeksi standardin – rajapyykin, joka pisti kysymään, oliko kaikki nyt tässä? Miten ylittää jo tehty, miten uudistua ja säilyttää silti identiteettinsä?

Näiden kysymysten piinaamana olin kieltämättä varautunut, polkaistessani – yhä kriittisesti erilaisiin transsendentteihin ennusmerkkeihin suhtautuvana – yhtyeen eponyymin ristimänimen osakseen saaneen kakkoslapsen käyntiin. Kakkoslapsen, joka avausraidan nimeämiskäytännöltään ei kaiketi olisi kohdallani voinut olla mikään muu kuin Night Children! Se nimen täytyi olla! Luonnollisesti! Makasinhan yhä alkuyön tuntien pimentämässä huoneessa omaa toista lastani nukuttaen.

Ja miten polkaisivatkaan yön lapsoset mieleni lentoon, todistaen – tai oikeammin julistaen – että tässä sitä nyt ollaan! Uudistuneina! Monipuolisina! Dynaamisina! Ja kuitenkin: omaa persoonallista identiteettiään hylkäämättöminä! Esikoisen doomahtava bluesjumitus taivutettuna uusiin muotoihin ja sfääreihin. Matkalla Black Sabbathista kohti Pink Floydia, Howlin Wolfista kohti Ennio Morriconea tai Piirpauketta, hylkäämättä silti ainuttakaan edeltäjistään. Ennemminkin tuoden jo hyväksi havaitun rinnalle uutta ja taivuttaen sitä itselleen sopiviin suunnikkaisiin ja tutkimattomiin avaruudellisiin ulottuvuuksiin. Kuin vahvisteeksi ja sideaineeksi avauksen julistukselleen, kuin todistaakseen uudistuneen olemassaolonsa lopullisen oikeutuksen, viheltäen pelin tämän jatkuvaksi seuraavaksi esitellyllä Cain Go Home (2. Session) -kortilla.

Death Hawks astui jo Death and Decayllä siihen samaan pakanalliseen jälkikuusikymmenlukulaiseen kehään, joiden johdannaisina nyky-yhtyeet Hexvesselin ja Jess And The Ancient Onen okkultistisista folk- ja rock-tunnelmoinneista Dark Buddha Risingin totaliteettiin olivat siinneet. Ensiksi mainitun tummanpuhuvan sävyllisyyden sisarpuoleksi voikin nostaa eittämättä kolmosraita Blind Daughter of Deathin, joka todistaa samalla viimein sen, miksi Hexvesselin Mat McNerney on maininnut Death Hawksin erääksi kiinnostavimmista suomalaisista psykedeliayhtyeistä.

Albumin musiikillisesti helpoimmin avautuvaa tarjontaa edustanee Grim-Eyed Goat, vaikka silläkin oma hetkensä psykedelian aallonharjalla kappaleen keskivaiheilla onkin. Nelosraidan tasoittelun jälkeen ohjautuu aavelaiva kuitenkin hiljalleen kohti astraalitunnelmointeja, koukaten Quiet Sunin hellän jumittelun ja Cain Go Homen ykkössession kautta kohti lopullista, yli yhdeksän minuuttista Black Acid -kliimaksia, joka nosti mielikuvieni syövereistä esiin jopa vanhan kunnon Gongin. Ei hassumpaa, ei todellakaan hassumpaa!

Filosofi Morris Weitz esitti aikanaan, ettei taidetta kaikista ponnisteluista huolimatta ole mahdollista määritellä käsitteellisesti. Se pakenee määrittelyjä, jääden lopulta avoimeksi käsiteesi. Death Hawks määritteli oman estetiikkansa Death & Decayllä, asetti sen kakkosalbumillaan uuteen tarkastelukulmaan ja jätti jälleen ilmoille saman kysymyksen kuin aiemminkin – voiko matkaa enää jatkaa ja jos voi, mihin suuntaan? Tämän avoimen kysymyksen vangiksi jäämme toistaiseksi, mutta nauttikaamme väliaika meille tarjoillusta kosmisesta epätietoisuudesta.

91 Toisella albumillaan Death Hawks kasvoi juuri siihen suuntaan, kuten olin toivonutkin. Se uskalsi irrottautua liiasta jumittelustaan, muttei silti hylännyt sielunsa syvintä olemusta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!