Deafheaven – Sunbather

Deathwish

Deafheaven ei anna turhan kohun haitata.

Deafheaven ei anna turhan kohun haitata.

Kun black metal populismin ja emorockin kohtasi.

DeafheavenKansi2Viime vuosina järjettömin kohu black metal -tyylissä on noussut Liturgy-yhtyeen Hunter Hunt-Hendrixin kummallisesta ”Transcendental black metal: a vision of apocalyptic humanism” -esseestä. Genre on toki aina ollut ulkopuolisen näkökulmasta hurjien ylilyöntien tyyssija, eikä yritys järisyttää pääsääntöisiä lähtökohtiakaan onnistunut väistämään sitä.

Tekstin sisältö aiheutti rajuja hylkimisreaktioita, koska se nähtiin ideologisesti täytenä irrottautumisena tyylin fundamentaalisista elementeistä. Kuvaukset tuntuivat puoliksi huonolta larppausleirin tarkistuslistalta, blastbeat muuttui ”burst beatiksi” ja tyylin harjoittajille tarjottiin uskonnollinen ohjenuora kuin kiveen hakattu dogmana.

Asiasta voi olla montaa mieltä, enkä itsekään ole missään nimessä kehitystä vastaan. Mietin tätä hyvän aikaa, mutta todisteita riittää: vaikka Deafheavenin tapauksessa voidaan piirtää rasti lähes jokaiseen ruutuun, bändillä ei ole lopulta oikein mitään tekemistä black metalin kanssa, ellei pelkkä tuplabasari ja kirkuminen riitä kuulijalle termin käyttöön.

Lyhyesti sanoen: tässä on tarjolla jotain hyvinkin erilaista. Jo edellisellä levyllään Deafheaven loi hybridin Explosions in the Skyn eeppisen post-rockin ja black metal -vaikutteiden avulla. Puristeille tätä ei voisi suositella sen enempää kuin partateriin perustuvaa ruokavaliota.

Tyylien yhdistelyä ei voi pitää ongelmana tässäkään tilanteessa, päinvastoin: odotin Sunbatheria innolla Roads to Judahin jälkeen. Tätä kirjoittaessani levy nauttii tyrmäävää 95 pisteen keskiarvoa Metacritic-aggregaattisivustolla, mikä on järjetöntä tällaiselle levylle.

Ai miksikö? Sunbather on pettävää maastoa laadullisesti ja tuotannollisesti: persoonattomat post-rock-kitarat muodostavat turhia väliosia, ja pehmennetty tuotanto syövyttää hampaat bändiltä, joka voisi kuulostaa massiiviselta.

Sen sijaan kokonaisuus muistuttaa harsoa, joka laimentaa hektisimmätkin jyrähdykset siihen pisteeseen, että kaikki kuulostaa liian turvalliselta, eikä visio black metalista jonkinasteisena kauneuden (that’s right!) työvälineenä pääse toteutumaan.

Amerikkalainen black metal on läpikäynyt monta vaihetta, ja Sunbatherin yhteydessä on usein vertailukohtana nostettu esiin yksi tyylin ensimmäisistä klassikoista, Weaklingin Dead as Dreams. Olen puolueellinen – tuo levy oli ensikosketukseni tummanpuhuvaan kymmenisen vuotta sitten, mutta laadullisesti niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Näiden kahden välissä on aivan valtava kuilu, mutta en voi pitää Sunbatheria klassikkona – en edes hyvänä metallilevynä. Tai post-rock-levynä. Ja jos olette kuulleet jotain My Bloody Valentine -vaikutteista, voin luvata, että se on mielikuvituksen tuotetta.

Roads to Judahilta ei löytynyt yhteyksiä 1990-luvun emocoreen tai screamoon. Täällä niitä on paljon, mikä muodostuukin valtavaksi kompastuskiveksi. Yksi asia, jossa onnistutaan, on nimittäin se, että Sunbatheria värittää hankalasti selitettävällä tavalla emoa huokuva paatos. Aivan ennenkuulumatonta, mutta pohjimmainen tunne halveksii sitä irstaana myyntikorttina.

K ritiikkiä on tarjottava myös Deafheavenin mielikuvituksettomuudelle. Black metal -levyksi tämä olisi liian monotoninen (lopeta se nauraminen, tyylihän on täynnä pieniä vivahteita – täällä se ei ole vahvuus) ja todella hampaaton, kun taas post-rock-levyksi mielikuvitukseton ja yksinkertainen. Mutta yhdistämällä nämä kaksi ja heittämällä pienet määrät perinteisempiä vaikutteita sekaan saadaan aikaan edes hieman enemmän kuin noiden osien summa.

Se on Pyrrhoksen voitto. Kaikki levyllä jättää hieman kylmäksi. Juuri siksi tämä on mahdollisesti valtava vedenjakaja musiikissa, sillä monet varmasti tahtovatkin jotain hieman helpommin lähestyttävää. Black metal -vaikutteita iskeytyy siis valtavirtaan. Ketään tuskin yllättää, että terävimmät särmät on ajeltu tuotantokopissa pois ja tilalle on tuotu kehnoa shoegaze-vaikutteista tuotantoa?

On äärimmäisen tärkeää miettiä myös yleisön näkökulmaa, sillä reaktio riippuu paljon kuuntelutottumuksista. Jos olet kuunnellut vihtahousuvirsiä jo valmiiksi, etkä tahdo laimennettua versiota, voit turvallisin mielin heittää Sunbatherilla haluamaasi vesilintua – mutta, jos olet kyseinen vesilintu tai kuuntelija, jolle tyyli on ollut ehkä liian raju ja oletkin toivonut siitä pehmeämmin pakattua versiota, saatat ihastua ikihyviksi.

Lopuksi voin vain toivoa, että Sunbatherista muodostuu porttiteorian kaltainen huume. Se ei kuulosta vaaralliselta – ei edes yllättävältä tai kiinnostavalta – mutta jos se johtaa kuuntelemaan niitä lukemattomia, loistavia levyjä, joiden hieman yksinkertaista ja höpsöä pikkuserkkua se muistuttaa, tehtävä on täytetty erinomaisesti.

Itsessään Sunbather on koristeltu emorocklevy black metal -filtterin lävitse vedettynä. Deafheaven on yhtä aikaa liian pöhöttynyt ja liian laiska tehdäkseen vaikutusta. Monelle se voi silti olla päänräjäyttävä ilmestys. Aika näyttää mikä levyn lopullinen vaikutus on. Tällä hetkellä tarjolla tuntuisi olevan kummallisella tavalla tylsistyttävä kokemus, joka tuntuu vain liian laimealta.

58Sillä, mitä tyyliä Sunbather edustaa, ei ole lopulta mitään väliä, koska tavoitettaan se ei saavuta. Paitsi jos tavoite oli tehdä ensimmäinen populistinen levy, josta ehkä käytetään valitettavan väärin termiä black metal.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!