David Lynch – The Big Dream

Sunday Best / Sacred Bones

Kun minä laulan, kuulostan masentuneelta Väiskiltä.

Kun minä laulan, kuulostan masentuneelta Väiskiltä.

Öisiä teollisuusmaisemia, valtateitä ja häiriintynyttä tunnelmaa. Kuulostaako tutulta?

DavidLynchKansiLevylaulajaksi intoutuneen elokuvaohjaajan kakkosalbumi ilmestyi heinäkuussa. Sillä viikolla oli kylmää, harmaata ja sateista. Levykin kuulosti niin syksyiseltä, että se sai jo toivomaan lehtien tippumista. Sitten keli kääntyi takaisin kesäksi, ja The Big Dreamin teho hälveni.

Sitten syksy tuli oikeasti. Samalla päädyin myös toteamaan, millainen yhden tunnelman taitelija David Lynch lopulta on. Puuttuuko Big Dreamilta nimittäin yhtäkään motiivia, jota ei hänen originellista ääni- ja kuvakerronnastaan löytyisi?

Tämä kuulostaa Eraserheadin teolliselta maisemalta ja synkeitä kaduilta, Lost Highwayn tyhjästä ilmestyvän Mysteerimiehen kaltaisilta kummajaisilta ja Twin Peaksin siksakkilattioiden päällä lauletulta unipopilta. Jousikaikua ja unilääkkeiltä kuulostavaa surffikitaraa säästelemättä. Kannessa iskevät salamat puolestaan palauttavat mieleen lukemattomissa kohtauksissa levottomasti lepattaneet sähkövalot.

Alku on kuitenkin raskas. Nimiraita on varsin päämäärätön ja Star Dream Girlin laboratoriobluesista puuttuu svengi. Mutta vaikkapa Cold Wind Blowin’ on hieno rautalankaslovari, jonka melankoliselle tekstille Roy Orbison nyökyttelisi hyväksyvästi. The Ballad of Hollis Brown rakentaa mekaanisella resitaatiollaan Bob Dylanin traagisesta pastoraalista yllättävän hyytävän version. Syvemmälle öiseen autiomaahan vie Wishin’ Wellin teollisuuselektro.

Ennakkosinkulla ilmenee Lynchin ikuinen viehätys nuoria naislaulajia kohtaan; Julie Cruisen, Chrysta Bellin ja Karen O:n viran perii tällä kertaa Lykke Li. Lin laulama raukea I’m Waiting Here on kuitenkin varsin turhanpäiväinen näköispainos jostain Twin Peaks -soundtrackin biisistä, ja oli ehkä ihan viisasta tiputtaa se varsinaiselta albumilta pois.

Kokonaisuus on hallitumpi, kun se on jätetty masentuneen Väiski Vemmelsäären lailla mutisevan Lynchin ja tuottaja Dean Hurleyn temmellyskentäksi. Hurleyn avaruustuotannossa rautalankakitaroiden rakentamilla amerikanraudoilla on siivet. Lynch itse määrittelee levyn ”moderniksi bluesiksi”, eikä tarkoita sillä valkoisten miesten vakavaa oikeinsoittamista, vaan nimenomaan vinksahtanutta yritystä tehdä bluesin primitiivisyydestä scifiä.

Levyllä kieltämättä on jotain bluesin leikkisästä vakavuudesta, vaikka kappalemateriaali jääkin hieman sameaksi. Vahva tunnelma kestää, mutta muovaa loppupuolelleen takaumia alkupäästä. Poikkeuksena Sun Can’t Be Seen No More, jossa Lynchin efektoitu jokellus kuulostaa vielä enemmän Looney Tunesilta ja lähestulkoon itseparodialta.

Monet ihmiset pettyivät, kun David Lynch vaihtoi elokuvat musiikkiin. Minusta hän saa tehdä mitä haluaa. Onhan levyllä puutteensa, mutta siltä paistaa innostus musiikin tekemistä kohtaan. On huomattavasti kiinnostavampaa seurata liki seitsemänkymppisen taiteilijan vapaita kokeiluja milloin milläkin taiteenalalla kuin yrityksiä kosiskella cinefiilejä pingottuneilla tilaustöillä (toimintafiguureja ja oheiskrääsää Lynch-leffoista ei pahemmin saa aikaiseksi, joten se ala on suljettu). Se kertoo ainakin taiteellisesta kunnianhimosta.

64 David Lynch palaa autistisiin pakkomielteisiinsä, kuin soittokeikan jälkeen makuuhuoneeseensa vaimon viereen kaatuva saksofonisti. Mutta tämä tarina ei pääty murhaan. Jos monet Lynchin elokuvat ovat trippejä jonnekin tuntemattomaan, kuulostaa Big Dream kotiinpaluulta tutulle ranchille. Ennen kaikkea tämä on David Lynch tekemässä David Lynch -musiikkia David Lynchin faneille. Kukaan muu tästä tuskin kiinnostuisi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!