David Bowie – The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars: 40th Anniversary Edition

EMI/Virgin

David Bowie ja Mick Ronson.

40 vuoden mittaan tarina tähtikartan uuden sivun kääntymisestä on kerrottu kerta toisensa jälkeen, myös uudelleenjulkaisujen loppumattoman virran muodossa.

Heinäkuussa 1972 Starman-kappaleen televisioesitys teki epäonnisesti musiikkibisneksessä seikkailleesta David Bowiesta sensaation yhdessä yössä. Tuona kesänä valtavirtajulkisuuden reunalla keikkuneen artistin ensimmäiseksi kaupalliseksi menestykseksi noussut albumi ravisteli lukemattomien kuulijoiden tajuntaa.

The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars ei edelleenkään ole Bowien paras albumikokonaisuus, mutta se on levy, josta artistiin tutustuminen suositellaan usein aloitettavaksi, ja teos, joka on jäänyt vahvimmin elämään klassikkomanttelin alle. Siihen tiivistyy eniten uutuudenviehätyksen ja hullaantumisen muisteloja.

Ehkä enemmän faneilleen kuin tekijälleen Ziggy Stardust on aina tarjonnut kertomuksen, joka on myös paketoitu vastustamattomaksi tuotteeksi, teatteriesityksen vailla juonta, musiikin ja showbisneksen lopullisen sormuksen keskisormeen pujotuksen käärittynä kansiin, joita koristavat käsitteiksi muodostunut, Heddon Streetin sateisessa illassa otettu kansiposeeraus ja yhtä ikoninen valokuva punaisessa puhelinkopissa. Se on täysivaltaisin Bowien luoma popkulttuuriartefakti, kokoelma sarjakuvamaisen pelkistettyä, neliväripainettua rockdraamaa.

Ziggyn myötä Bowie teki jotain itsensä määrittävää. Albumin sijaan hän loi ilmiön; se laukaisi nuorisokulttuuriin uuteen murrosikäänsä jättäen kasvonsa maalanneet Ziggy-kloonit katukuvaan vuosikausiksi, ennen kuin goottirock lopulta esitteli uuden tavan hätkähdyttää vanhempia meikkipaletilla. Se esitteli Bowien kirkuvan punaisen piikkitukan, joka graafisuudessaan enteili punkin tulevaa muotokieltä.

Jos kaiken tämän kertaaminen ei jo tunnu itsestään selvältä, keskustelet ehkä jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole kuullut albumia. Ja heitä on harvassa. Todennäköisempää onkin, että olet tekemisissä toista Bowie-kliseetä viljelevän tyypin kanssa: he rakastavat todeta kuinka Ziggyn biisit alkoivat todella elää vasta keikoilla. He muistavat mainita omistaneensa Santa Monica ’72 -bootlegin ennen sen virallista julkaisua.

Molemmat näkemykset ovat toki perusteltuja. Vuoden 1973 Aladdin Sanen myötä Bowie kehitti hyvin nopeasti levyilleen täyteläisemmän ja muskulaarimman soundimaailman. Aladdin Sane oli paljon velkaa Rolling Stonesille ja 1970-lukua dominoineelle jytärockille ja sitä seurasi paitsi välitön kiinnostus amerikkalaisen soulin vahvoihin tuotantoarvoihin, myös yhä äärimmilleen vietyihin egontaivutteluihin ja metamusiikillisiin konsepteihin.

Ziggy Stardustissa on kuitenkin jäljellä aivan toinen intimiteetin ilmapiiri. Bowien spektaakkelihakuisuus peittää usein alleen sen seikan, että se on oikeastaan vain Hunky Dory soitettuna rockversiona (levyn avaava Five Years voisi olla reliikki edeltäjältään, jonka loppuun sijoitettu Queen Bitch taas yhtälailla sopisi Ziggyn laulujen joukkoon).

Santa Monican ja Hammersmithin keikat ehkä todistavat, että näiden kappaleiden kirjoittaja osasi ottaa yleisönsä, mutta Ziggyn versiot kappaleista ovat jotain muuta, henkien pientä äänitystilaa, kulahtaneita miksauspöytiä, tunkkaiselta tuoksuvia seiniä.

Albumi kuulostaa edelleen hieman pahvilaatikossa nauhoitetulta ja siinä on sen viehätys. Kyseessä on entisen vaudevillelaulajan ja folksterin vinoutunut käsitys rockmusiikista. Parodiamainen otos, joka purkautuu upean aneemisena rockabillypaukkeena. Bowie haki yhä suuntaansa ja hänen varhaisten kiinnostuksenkohteidensa tuominen sateiseen Britanniaan luo hykerryttävän kinkyn tunnelman. (Tänäkin päivänä albumin vähäisimmälle huomiolle jäävä raita on cover Ron Daviesin It Ain’t Easy -kantribiisistä. Samaa vaikutusta kuulee myös Hang On to Yourselfin ja Sweet Head -oton kitaroissa.)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Allekirjoittanut kuuli Ziggy Stardustin onton viehättäviä soundeja ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun loppupuolella rispaantuneelta kasetilta, joka oli nauhoitettu yli 20 vuotta aiemmin. Seuraava kopioni oli Rykodiscin cd-versio, jonka remasterointi puolestaan oli peräisin vuodelta 1990. Se oli sinänsä pätevä painos, jäänne ajalta jolloin uudelleenjulkaisut toimitettiin hillitysti ja vailla turhempaa kikkailua. Kuuntelen edelleen mieluiten juuri tuota julkaisua.

Kun Ziggy Stardustia nauhoitettiin vuonna 1971, studiotekniikka nojasi vielä melko tyylikkäisiin ja rajattuihin tehokeinoihin. The Beatles oli käyttänyt vasta parin vuoden ajan äänityksissään kahdeksaa raitaa. Volyymitasoja ei (eräästä takakannen sloganista huolimatta) Ziggylläkään hilattu vielä turhaan ylös. Entinen Trident-äänittäjä Ray Staff on ymmärtänyt tämän ja palannut volyymisodankäynnin sijaan analoginauhojen pariin remasteroinnissaan, mikä on laskettava eduksi. Miksaus on aavistuksen verran aiempia versioita ilmavampi, mutta lähinnä tämä kuuluu edukseen vain Five Yearsin niukasti instrumentoidussa atmosfäärissä.

Mitä bonuksiin tulee, niitä ei cd-versiolta edes löydy. Laajemmalle vinyylipaketille on lisätty Ken Scottin uusia miksauksia ja vanhat tutut ekstrat puutteineen. Definitiivisin (mutta myös digitaalisesti prosessoiduin) ziggyversumin kuvaus on kai yhä vuoden 2002 30th Anniversary -julkaisu Jacques Brel– ja Chuck Berry -covereineen, muutamine demoineen ja Arnold Corns -äänityksineen. Holy Holyn singleversio pysyy yhä vuodesta toiseen julkaisemattomana. John I’m Only Dancingin vaihtoehtoinen singleversio olisi ollut hyvä lisä.

On otettava huomioon, että alkuperäisen albumin ja tämän viimeisimmän version väliin mahtuu kolme vaihtoehtoista cd-painosta. Laadullisesti ne eivät lopulta eroa tarpeeksi toisistaan keskivertokuulijalle mitään uutta tarjotakseen, kuten ei tämäkään julkaisu. Lopulta ei tunnu olevan väliä, missä muodossa Ziggy Stardustin adrenaliini annostellaan. Ilmassa on vahva rahastuksen maku.

75 Jos suuntaamme hyvin tehokkaan teleskoopin jollekin kaukaiselle planeetalle, saatamme löytää vieraan sivilisaation, jonka edustajilla ei vielä ole Ziggy Stardustia hyllyssään. Heille 40th Anniversary Edition on täysin käypä ostos. En kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta, jolle tämä julkaisu olisi relevantti suuntaan tai toiseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!