Dalindèo – Kallio

Suomen Musiikki

Jokaisella pääkaupungilla on oma Kallionsa, Dalindèo tietää.

Jokaisella pääkaupungilla on oma Kallionsa, Dalindèo tietää.

Dalindèo maalailee kolmannella albumillaan värikkäitä kuvia pääkaupunkimme 11. kaupunginosasta.

dalindeo_kallioKallio lienee kaikista Helsingin alueista ahkerimmin romantisoitu. Pitkänsillan pohjoispuolella sijaitsevat entiset työläiskorttelit – nykyinen opiskelijoiden, hippien ja taiteilijoiden valtakunta – on nostettu jalustalle kerta toisensa jälkeen romaaneissa, elokuvissa ja lauluissa.

Kalliosta onkin sepitetty enemmän lauluja, kuin mistään muusta Helsingin kaupunginosasta. Fredi tallaili aikanaan Kolmatta linjaa takaisin ja Tuomari Nurmio raportoi itse Paavin heiluneen paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Plutonium 74 ja Pertti Kurikan Nimipäivät ovat haikailleet Kallioon ja Happoradio puolestaan sieltä pois.

Siinä missä edellä mainituissa tapauksissa kuvaa Kalliosta on rakennettu pääasiassa lyriikan kautta, operoi jazzyhtye Dalindèo puhtaasti musiikin keinoin. Tai no hyvä on, toki myös kappaleiden nimet toimivat vahvoina mielikuvien ruokkijoina – etenkin niille kuuntelijoille, jotka tuntevat reitin Karhupuistosta Piritorille ja joille Hesari ei välttämättä ole se sanomalehti.

Dalindèo polkaisee Kallio-kierroksensa käyntiin kappaleella Ota linja 8!, joka on nyökkäys Duke Ellingtonin orkesterin tunnuskappaleelle Take the ”A” Train. A-junalla pääsi Harlemiin, raitiovaunu numero 8 puolestaan kuljettaa Kallioon, tietenkin.

Viittaus yhteen jazzin kolossaalisimmista legendoista ei jää pelkäksi irralliseksi knopiksi. Duke Ellingtonin henki kulkee mukana koko kierroksen ajan. Dalindèon nokkamies, säveltäjä-kitaristi Valtteri Pöyhönen, on siitä poikkeuksellinen nykyjazzari, että hän hakee vaikutteensa reippaasti bebopin tuolta puolen, jazz-valtavirran jo yli puoli vuosisataa sitten hylkäämästä swingistä. Tämä kuului erityisen vahvasti Ricky Tick Big Bandin muutaman vuoden takaisella debyytillä, mutta myös Dalindèon Kalliolla swing ja ellingtoniaaninen eksotismi sarjakuvamaisine sointimaailmoineen ovat väkevästi läsnä.

Big bandille säveltäminen tuntuu jättäneen jälkensä myös Dalindèon sointiin – brasilialaisesta musiikista alun perin ammentanut sekstetti on kypsynyt vuosien varrella pieneksi suureksi orkesteriksi. Orkestraalisuutta alleviivaa Pöyhösen tapa asettaa puhaltimet vastakkain kitaran ja toisinaan mukana ujeltavan sahan kanssa. Nämä ”sektiot” kommentoivat ja täydentävät toisiaan usein herkullisella tavalla. Dalindèo kuulostaakin paikoin reilusti kokoaan suuremmalta.

Heti avausraidasta lähtien on selvää, ettei swing ole suinkaan ainoa musiikkityyli, joka Dalindèon Kalliossa raikaa. Pöyhösen kitaransoitossa on enemmän Dick Dalea ja Esa Pulliaista kuin vaikkapa Grant Greenia tai Wes Montgomerya. Levyn soundimaailmassa on aimo annos surfia ja rautalankaa aina rosoisia saksofonisooloja ja ride-symbaalin kihinää myöten.

Vaikutteiden kirjo ei toki lopu tähän. Pitkänsillan parempi puoli tarjoilee hengästyttävää Balkan-humppaa ja Musta kissa kehrää kohtalokasta retro-iskelmää saksofonisti Pope Puolitaipaleen johdolla. Levyllä vieraileva Antti Sarpila tuo klarinetteineen mukaan myös aavistuksen klezmeriä.

Merkitsevin ainesosa Dalindèon sopassa on kuitenkin kotimaista laatua. Kallio saattaa tuoksahtaa eksoottiselta sekamelskalta, mutta pinnan alla sykkii suomalainen iskelmäsydän. Esimerkiksi Kallion Rytmi kuulostaa alkuun jamaikalaisen skan ja Mulatu Astatken ethio-jazzin lehtolapselta. Kitaran ja sahan kuljettama alakuloinen melodia kuitenkin katkoo siivet kaukokaipuulta – nyt ei olla Addis Abebassa ja Kingstoniinkin on matkaa.

Tässä piilee Kallion hienous. Se vilisee vaikutteita ympäri maailman, mutta sitoo ne yhteen kotimaisen iskelmän melankolisella tunnelmalla. Männävuosien romanttinen tanssilavamusiikki on enemmän kuin yksi tyylikeino muiden joukossa. Se antaa koko levylle tunnistettavan, kaurismäkeläisen pohjavireen, jonka päälle annostellaan eksoottisempia mausteita tarpeen mukaan. Vaikka nämä toisinaan jopa dominoivat pintatasolla, eivät ne missään kohtaa peitä alta huokuvaa tunnelmaa.

Valtteri Pöyhönen mainitsee levyn tiedotteessa, että jokaisella pääkaupungilla on oma Kallionsa: Pariisissa se on Belleville ja Berliinissä Neukölln. Dalindèon uutukainen ei kuitenkaan voisi kertoa kuin yhdestä tietystä Kalliosta, yhdessä tietyssä pääkaupungissa.

90 Taidolla ja tunteella sävelletty ja vastustamattomalla tyylillä svengaava Kallio on tähän mennessä parasta Dalindèoa mitä levylle on tarttunut. Mielikuvamatka Helsingin värikkäimmille kulmille syvenee joka kuuntelukerralla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!