Cults – s/t

In the Name Of / Columbia

Madeline Follinin ja Brian Oblivionin Cults-duo levyttää Lily Allenin In the Name Of -levymerkille.

Vaikeasti googlattava bändi teki erinomaisen esikoislevyn.

Uudessa kirjassaan Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past ylistetty musiikkikirjailija Simon Reynolds ruotii tapaa, jolla suuri osa nykypäivän popmusiikista tuntuu historiallisessa mielessä syövän omaa häntäänsä.

YouTuben ja Spotifyn mahdollistamasta musiikkiaikamatkailusta rockin seniorikansalaisten loppuunmyytyihin reunion-kiertueisiin, uudelleenjulkaisuihin sekä Hurtsin, Fleet Foxesin, Duffyn ja Yuckin genrepastisseihin valtava osa nykyisin kuunnellusta musiikista osoittaa suoraan sylttyytehtaalle – menneille vuosikymmenille.

Lisäksi, kuten Reynolds asian ilmaisee, jos suuntaa NME:n ja Pitchforkin viitoittamille post-indien kentille, suurin osa vastaan tulevasta musiikista on ”vaihtoehtoista” vain siinä merkityksessä, että se tarjoaa vaihtoehdon nykyhetkessä elämiselle. Hänen mukaansa uuden polven musiikin tekijöiden mielikuvituksissa Tulevaisuuden on korvannut Menneisyys; futurismi on kääntynyt retroksi, kokonaan uuden luomisen tilalle on tullut kekseliäs kierrätys.

Varmaan jo arvaattekin, mitä tekemistä tällä on Cultsin kanssa. Niin, myös Cults kierrättää – tällä kertaa 1960-luvun spektoriaanista tyttöbändipoppia maustettuna twee-indiellä ja modernin miksauspöydän läpi ajettuna. Cultsin erottaa monesta nykyretroilijasta se, että heitä kiinnostavat selvästi enemmän biisit kuin katu-uskottavat lofi-soundit tai mahdollisimman tyylipuhdas apinointi.

Niinpä Cults ei hieman yllättäen kuulosta ollenkaan loppuunkalutulta vaan varsin tuoreelta. Ehkä ei olekaan aivan reilua tuoda vaikutteita esiin näin näkyvästi, sillä esimerkiksi The Pipettesiin tai Duffyyn verrattuna bändi soi lopulta varsin 2000-lukulaisesti.

Ja miten se soikaan! Rummut napsaavat juuri oikein, basso juonii ovelasti ja voimalla, koskettimet ja kitarat helkkyvät, surraavat ja ujeltavat tyylikkäästi. Kerroksia lisätään, kunnes soundi on herkullisen mehevä mutta ilmava. Cultsin debyyttialbumi on ensitahdeista alkaen fantastisen säihkyvää, hivenen salaperäistä ja ylellistä popmusiikkia, jota duo voisi esittää sillä kasinolla, jolla Bond – ja nimenomaan Daniel Craigin uusi, karheampi Bond – pelasi Le Chiffren kanssa texas hold ’em -pokeria ja oli päästä hengestään.

Musiikkiaan myötäillen Cults säilytti pitkään hivenen salaperäisen auran, sillä bändistä ei tiedetty vuosi sitten julkaistun ensi-ep:n lisäksi juuri mitään. Yhtyeen mukaan he haluavat säilyttää hyppysellisen rockiin kuuluvaa mysteeriä ja romantiikkaa, mikä ei ole lainkaan hassumpi idea aikana, jolloin popkulttuurin moolokinkita ahmii, pureskelee ja sylkee takaisin ulos uudet bändit hurjalla vauhdilla.

Nyt kuitenkin tiedämme, että kyseessä ovat vähän yli parikymppiset Madeline Follin ja Brian Oblivion New Yorkista. Tiedämme myös, että he ovat pari. Ja jopa sen, että he ovat kaikkeen salaperäisyyteen nähden varsin epämystisiä nykynuoria Justin Timberlake -fanituksineen.

Vaan ei se kuulu musiikissa, joka on valmiin kuuloinen ja viettelevä yhdistelmä kohtalokasta ja viatonta. Yhtälön viattomasta puolesta vastaa erityisesti Follin, jonka ihastuttavan suorasukainen ja maneeriton ääni tuntuu kumpuavan rehellisestä paikasta. Se pelastaa hänet Adelen kaltaisten maneerisuutensa onttouteen vajoavien taiturien kohtalolta. Toisaalta taas Follinin äänen ohuus tekee siitä vähän vivahteettoman.

Pop-kohtalokkuuteen puolestaan ovat kallellaan sanat ja sävelet. Niissä on paikoittain samaa juhlavaa alakuloa kuin Del Shannonin ikiklassisessa Runaway-kappaleessa.

Naiivin traagiset, simppelit lyriikat istuvat ihan kivasti musiikin tunnelmaan, mutta ei niistä tavattomasti kotiin (tai Nuorgamiin) kirjoitettavaa ole. Sydämet särkyvät, mielenterveys on koetuksella, tylsyydeltä ollaan jatkuvasti karkaamassa sinne missä ruoho on vihreämpää ja huonon elämän seireeninlaulu käy vastustamattomaksi.

Tärkein asia levyllä on kuitenkin hyvät biisit – ne ovat nimittäin niitä aitoja noin kolmeen minuuttiin kiteytettyjä melodiahelmiä, joiden perään pop-puristit aina haikailevat. Albumilla on 10 kappaletta ja se kestää 33 minuuttia, eikä mukana ole ensimmäistäkään täytebiisiä. Olen kuunnellut levyn läpi ainakin parikymmentä kertaa ja vielä ei kyllästytä. Tarvitseeko muuta sanoa?

86Cultsia ympäröineen salaperäisyyden verhon alta ei ehkä paljastunut mitään mullistavaa – paitsi se tärkein eli tuoreesti 1960-luvun Wall of Sound -tyttöpoppia omiin tarkoitusperiinsä kierrättävä albumillinen erinomaisia kappaleita. En tiedä teistä, mutta ainakin minulle se riittää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!