Country Dark – Slaughterhouse Party

Big Money Recordings

Huumoria vai ei, kas siinä pulma

Kiitettävän iso osa ajasta Slaughterhouse Partysta sujuu kännissä.

On pelkästään ja yksistään mahtavaa, että Suomessa tehdään country-, bluegrass- ja rockabilly-kliseissä piehtaroivaa hillbilly-musiikkia, joka svengaa kuin puhveli ja pitää tekstipuolella kielen ja rään tiukasti poskella läpimakaabereissa b-luokan splatter-kauhu-sci-fi-kummitustarinoissaan, joissa huorataan, vedetään viinaa ja huumeita, humanoidipedot raiskailevat siepattuja ja joku ukkeli istuskelee piippua poltellen kotona päällään ihmisen nahasta tehty asu.

Country Dark ei edes yritä tavoitella omakohtaista ”herkkänä ja kännissä Luojani edessä” -tyyppistä ranteidenviiltelyä, joka keskivertokantrissa on niin puuduttavan yleistä ja latteimmillaan jopa vieraannuttavaa. Kännissä levyllä ollaan kyllä kiitettävän iso osa ajasta.

Soittopuoli toimii kauttaaltaan kuin kummitusjunan vessa; toisaalta jos soittajat on marinoitu sellaisissa kokoonpanoissa kuin Cosmo Jones Beat Machine, Slideshaker, SUPO, The Festermen ja Chop Suey, on selvää, että höyrykattilassa riittää painetta.

Rytmiryhmä pääsee parhaiten oikeuksiinsa tempoltaan rauhallisemmissa paloissa, kuten oikeasti vähän kylmäävän piinaavassa Swamp Mudissa, hienossa keskilännen kupletissa Abductedissa, uudelleen äänitetyssä Country Dark -klassikossa Liquor & Whoringissa ja mehukkaassa bluegrass-palassa Didn’t Make It to Mexicossa.

Erityisesti kuitenkin Liquor & Whoring nostaa esiin yhden miettimisen aiheen: uudelleenäänitys ei aivan yllä edellisen version tasolle tunnelmassa. Syy ei toki ole soitannassa, vaan (ehkä vähän epäreilusti bändiä kohtaan) soundissa. Tällaisten konseptibändien kohdalla, joilla kuulijan tarttumapinta on vahvasti musiikin muodossa eikä pelkästään sävellyksissä, äänimaisema nousee yhtä merkittäväksi tekijäksi kuin itse biisit.

Voi olla, että herrat vielä repivät hiuksiaan tällaisten kommenttien takia, mutta tuntuu, että jos varsinkin rivakampiin numeroihin olisi jätetty vähän rujompi, kaiutetumpi sointi, levy vangitsi paremmin sen “huuruiset peijaiset ladossa” -tunnelman, jonka luomiseksi bändi muilta osin puhaltaa määrätietoisesti yhteen hiileen.

Välillä toivoisi, että soundi vastaisi enemmän levyn nimeä. Toisaalta, jos homma lipsuisi liikaa lo-fi-estetiikan puolelle, nyanssit jäisivät ehkä jonnekin matkalle. Vaikea juttu.

Toinen seikka, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, on laulaja Sonnisen maneerinen tyyli. Joillekin se on homman pihvi, toisten mielestä vitsi ei kanna ihan loppuun asti. Toisaalta levy paranee kokonaisuutena loppua kohden, ja nämä pähkäilyt jäävät taka-alalle, kun puoliväliin on päästy. Levy nimittäin heittäytyy uskaliaimmin kuulijan maalitauluksi heti ensi metreillä. Se tarjoaa mahdollisuuden tuomita bändi jostain, mitä se ei ole, lähes hopeatarjottimelta, mutta nostaa rimaa sitä korkeammalle, mitä pidemmälle päästään.

Levyn avaava Run Pedophile on ollut rohkea veto ensimmäiseksi biisiksi. Se lyö ennalta-arvaamattomalle kuulijalle amissijauhot suuhun heti ensi laukauksesta: ylipirtsakan rivitanssipoljennon kuorruttamassa biisissä lauletaan nimen mukaisesti naapurustoon muuttaneesta pedofiilista. Kun kappaleen c-osa vielä lainaa Oi kuusipuuta, on kuuntelijan pakka niin sekaisinm ettei tiedä miten päin olisi.

Vaarana on, että biisi vieraannuttaa kuulijan saman tien ja leimaa touhun pelkäksi huumorimusiikiksi, mikä ei lainkaan pidä paikkaansa: karnevalistisen pinnan alla Country Dark on löytänyt ilmaisuunsa uusia tasoja, ja ainakin omaan korvaani levyn helmiä ovat juuri ne vähemmän vitsikkäät vedot.

Jos pääsee yli vielä toisena tulevasta kauhuvalssista Human Skin Suitista, alkaa bändin maailma aueta ja meno palkita kuulijaa. Jos yksi kohokohta pitää mainita, on se ehdottomasti neljäs kappale Swamp Mud. Aavemainen tunnelma ui ihon alle, bändi hengittää todella suurella keuhkolla, sovitukseen jää ihanasti ilmaa. Laulu on myös piirun verran suorempaa eikä niin kyllästetty hihkumisella ja hönkäilyllä, jolloin Sonnisen komea ääni pääsee toden teolla oikeuksiinsa.

Toinen erityisesti edukseen erottuva numero on levyn päättävä Drug & Booze Abuse, jossa pahviset hanurisoundit luovat lempeää terassi ja kiikkutuoli -tunnelmaa ja kertoja opastaa kaiken sekoilun jälkeen välttämään ”sitä tietä, joka vie suoraan helvettiin”.

76 Country Darkia ei tule kuunneltua joka paikassa, mutta kun kesä saa ja lainaat anopin vanhaa Sitikkaa festari- ja mökkimatkoja varten, iske Slaughterhouse Party cd-soittimeen ja sulata luukku kiinni. Et pety. Anoppi ehkä.
swamp mud by THE COUNTRY DARK